Off Road Paddler sai huolella kirjoitetun tarinan melontapariskunnalle sattuneesta melontahaverista. Toive oli, että henkilöiden nimet muutetaan. Sain myös Petri Sutiselta kommentin tähän tapaukseen, se on kirjoituksen lopussa.
Näitä tilanteita tapahtuu, mutta harvoin ne kirjoitetaan julki. Kiitos siitä ja toivottavasti itse kukin miettii tulevia kesän retkien riskejä.
Huh mikä seikkailu!
Sunnuntai 22.9.2019
Olimme jo pitkään suunnitelleet kauden lopetusta melomalla Russaröhön, jonne viimeksi meloimme 2013. Silloin olin vielä puolustusvoimien palveluksessa, ja meillä oli puolittainen maihinnousulupa. Silloinen melontareissu oli pelkkää helppoa sunnuntaimelontaa, minkä saatoimme lukea silloisesta retkikertomuksestani.
Aamulla katsoin ensimmäiseksi Hangon tuuliennustuksen, mikä oli varsin hyvä. Pohjoistuulta 5-6 m/s mikä ei olisi liikaa kummallekaan. Ehdotinkin Ristolle, että tänään lähdetään, kun aurinkoakin oli Hankoon luvattu koko päiväksi. Risto oli heti mukana, mikä on yksi hänen hyvistä puolistaan.
Vaikka olinkin innoissani, en pitänyt kiirettä enkä stressiä varustautuessamme lähtöön. Kajakit saatiin helposti auton katolle ja sidottiin kiinni rutiinilla. Poikkeuksellisesti otin kuitenkin mukaan kannelle asetettavan varamelan, jollaista en yleensä kuljeta mukanani. Muita varusteita oli luonnollisesti pakollisten kuivapukujen, liivien ym lisäksi kartta ja kompassi, kuivat vaatteet, paljon evästä ja kuumaa juotavaa termarissa. Kännykät ja Ipad Verkkokaupasta ostamassani vesitiiviissä pussissa. Kotelo oli maksanut vaivaiset 15€ ja epäilin sen vedenpitävyyttä. Vedenpitävän kamerani, joka on pudonnut joskus veteen, asetin kelluntaliivini taskuun.
Ehdin vielä käydä moikkaamassa lähtöä tekeviä ystäviäni. Kerroin suunnitelmistani ja laskin leikkiä, että hälyttäkää rannikkovartiosto, mikäli meistä ei mitään kuulu. Viimeiset sanani poistuessani nauraen paikalta olivat: "Tässä ei ole mitään järkeä!"
Ehkä koko retkessä ei todellakaan ollut mitään järkeä, mutta olen aina nauttinut haasteista ja mukavuusrajani ulkopuolelle menemisestä. Järkkymätön luottamus selviämiseeni on ehkä liiankin vankka.
Lähdimme omasta pihasta 12 aikaan ja Hangon Tulliniemen hiekkarannalla jätimme auton uuden kahvilaravintolan parkkipaikalle. Olin varmuuden vuoksi ostanut ja syönyt Hangon K-marketista ällöttävän kana-valmisleivän, jollaisista en edes pidä. Mutta karjalanpiirakoita siellä ei sunnuntaisin ollut.
Pakkasimme tavarat kajakkeihin ja puimme kuivapuvut yllemme valkoisessa uimakopissa. Meri kimalteli rauhallisena auringossa ja näytti täysin tyyneltä. Hiekalla käveli sunnuntai- ulkoilijoita eikä ihme. Tulliranta ja Uddskatan luonnonsuojelualue ja koko niemi on ehkä Suomen kauneimpia ja upeimpia ulkoilupaikkoja. Hiekkarannalla muistui mieleen lukuisat hienot HSKG:n merimelontakurssit, joihin olen osallistunut vuosien varrella. Joskus kypärä päässä, joskus pimeässä ja usein vedessä "uimalakki" päässä puljaten. Näistä koulutuksista sekä uimahalliharjoituksista johtuen en ole koskaan pelännyt veden varaan joutumista. Kun on kaatanut kajakkinsa useamman kerran tahallaan vuosien varrella, on se ihan tuttu juttu.
Mutta tällä kertaa en tehnyt sitä tahallani. Alkumatka sujui helposti vaikka tuuli tuntuikin navakoituvan ohittaessamme Gustavsvärnin länsipuolelta. Meloimme pienten saarten välistä, ja ulapan puolella näytti olevan paljon kareja, joihin aallot murtuivat. Pääsimme kuitenkin pienestä kapeikosta läpi ja jatkoimme kohti Russarötä.
Ryssön ja Rågskärin välisessä kuilussa tuuli otti vauhtia ja aallokko muuttui levottomaksi ristiaallokoksi. Totesin saman kuin ennenkin: pidän enemmän vastatuuleen- kuin myötätuuleen melomisesta. Vaikka tuulen suuntakin tuntui muuttuneen pohjoistuulesta koilliseen päin. Aaltoja tuli joka puolelta, mutta vielä tässä vaiheessa meloimme kumpikin määrätietoisesti eteenpäin ja myötäilin keikkumista lantiollani. Melominen pitkän tauon jälkeen tuntui luontevalta ja helpolta. Ristokin näytti suoriutuvan hyvin ja eteni jonkin matkan päässä kohti määränpäätä, eli Russarön eteläkärkeä.
Ennen Russarötä idässä näytti huolestuttavasti siltä, että aallot murtuivat aavalla ulapalla. Aallot eivät murru 5-6 metrin tuulessa, ja aloin hieman huolestua. Jatkoimme eteenpäin ja saavuimme Russarön itäreunalle, jonka jälkeen pitäisi vielä kiertää eteläkärjessä olevaan suojaiseen poukamaan lähellä majakkaa. Sinne olimme viimeksi rantautuneet, vaikka sekin oli haastava paikka.
En melonut aivan Russarön korkealle kohoavien kallioiden tuntumassa, ja Risto meloi päättäväisesti eteenpäin. Taakseen on kajakissa vaikea nähdä. Ainakin vanhemmiten, kun pää ei enää käänny.
Ristiaallokko oli melkoinen ja yks kaks huomasin meneväni nurin. Se ei tapahtunut salaman nopeasti, vaan hitaasti mutta varmasti. Jos olisin osannut tehdä ala- tai ylätuen, jota en ole koskaan oppinut, olisin pysynyt pystyssä. Risto oli oppinut sen jo uimahallissa. Mutta jostain syystä en ollut sitä sisäistänyt harjoittelusta huolimatta.
Olin viileässä vedessä ja kajakki oli nurin päin. Jos olisin tässä vaiheessa kääntänyt kajakin oikein päin, olisi se ollut hyvä juttu. Se olisi kaiken lisäksi käynyt helposti. Mutta olin ilmeisesti sen verran hätääntynyt, että aivoissani oli kuva reskutuksesta, jossa toinen meloja pelastaa veden varaan joutuneen. Eikä kajakkia käännetä oikein päin ennen kuin palastaja on melonut viereen ja yhdessä ollaan nostettu kaatunut kajakki T-asentoon toisen kajakin päälle.
Mutta nyt olin yksin, eikä Ristoa näkynyt mailla halmeilla. Hän oli ilmeisesti päässyt eteläkärjen poukamaan ja rantautunut sinne. Oikeastaan oli hyväkin, ettei Risto nähnyt kaatumistani. Jos hän olisi kääntynyt takaisin - mikä oli lähes mahdotonta siinä tuulessa ja ristiaallokossa - olisi hänkin todennäköisesti kaatunut ja meitä olisi ollut veden varassa yhden sijasta kaksi.
Kelluin levottomassa aallokossa pitäen kiinni kajakista ja aluksi melastakin. Mela oli kiinni karkuremmillä kajakissa, joten laskin sen lopulta kellumaan vapaasti. Aallot löivät pääni yli ja vettä meni kuivapuvun kaula-aukosta sisään. Yritin uittaa itseäni ja kajakkia lähemmäs rantaa. Se tuntui olevan lähes mahdotonta. Sitä paitsi ranta ei ollut mitään loivaa kalliota, vaan lähes pystyseinä kallioseinä, jonka päällä kohosi komea linnoitus.
Kelluntaliivit nousivat korviin ja kaipasin haararemmiä, jollaista ei aikuisten liiveissä jostain syystä koskaan ole. Näin, kuinka kannella ollut vesipulloni kellui tiehensä ja ajattelin hetken I-padiä, joka oli kiinnitetty kansinaruihin vedenpitävässä kotelossaan. Yritin uida rantaa kohti. Ranta ei ollut kovin kaukana, mutta kajakin raahaaminen teki lähestymisestä lähes mahdotonta. Tuntui siltä, etten edisty lainkaan. Ponnistelin ja huohotin. Välillä vedin henkeä jotten olisi menettänyt kaikkia voimiani, joita tuntui vielä riittävän. Pahinta oli joutua selälleen kuivapuvussa ja kelluntaliivissä, jotka tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Aallot pauhasivat ja niitä tuli joka puolelta.
Mietin kännykkääni, joka oli kajakin päiväluukussa. Sen saaminen oli täysin mahdotonta. Ja myöhemmin kävikin ilmi, että kännykkä oli kastunut ja toimintakelvoton. Olisi kannattanut pitää kännykkää veden pitävässä, kelluvassa kotelossa, jollaisessa sitä aiempina vuosina pidin. Ja saatavissa. En tosin ole varma, olisiko sitä tässä aallokossa voinut edes käyttää. Sehän olisi kastunut ellen olisi käyttänyt sitä kotelossa ollessa, mikä tosin myös on mahdollista.
Olin ollut vedessä jo melko pitkään ja epätoivo alkoi hiipiä mieleen. Muttei sentään paniikki. Kajakista en päästäisi missään olosuhteissa irti. Se menisi menojaan ja hakkautuisi kallioihin. Tässä vaiheessa oli sitä paitsi vielä mielessä mahdollinen takaisin melominen. Tuulen oli luvattu tyyntyvän iltaa kohti. Ilta tulee tosin syyskuussa aikaisin.
Voimat alkoivat jo vähetä, kun huomasin korkealla kalliolla Riston. Nähtyään minut hän pääsi laskeutumaan alas kallion kielekkeelle, joka oli liukas ja kapea. Sain tästä voimia ja potkin itseäni kajakista kiinni pitäen häntä kohti. Yritin työntää melaa rantaa kohti, mutta se oli vaikeata kun karkuremmi oli kajakin alla eikä mela ollut vapaasti liikuteltavissa. Sain kuitenkin ihmeen kaupalla kajakin keulan ja melan Riston ulottuville. Risto taiteili liukkaalla kalliolla ja sai kajakista kiinni. Ja huomasi, että kajakin keulassa oli hinausköysi, joka auttoi huomattavasti. Ja veti minut lopulta kielekkeelle.
Kajakki oli vielä nurin päin ja Risto veti sitä raivokkaasti ylös ja kallisteli sitä oikeaoppisesti jotta istuma-aukossa oleva vesi olisi tullut pois. Niin se tulikin, mutta mela oli edelleen kallion ja kajakin välissä ja näin, kuinka kannella kiinni ollut Ipad irtosi ja liukui kotelossaan mereen. Ja hävisi sinne. Huusin kauhuissani mitä oli tapahtunut ja yritin tähyillä veteen. Aaltojen takia oli mahdoton nähdä veteen, vaikka vesi olikin kirkasta.
Risto irrotti hinausköyden ja pyysi minua pitämään siitä kiinni mennäkseen etsimään padia.
Ja laskeutui veteen reisiään myöten ja vähän ajan kuluttua nosti padin vedestä. Oli kokeillut jalalla kallion pintaa ja jalka oli osunut padiin. Uskomatonta! Olin todella helpottunut saadessani 750 € maksavan padin käteeni. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, oliko se kastunut.
Aloin olla todella kylmissäni ja märissäni ja tuuli riepoi edelleen voimalla. Muistin, että päiväluukussa oli pari kuivia neopreeni käsineitä ja yritimme avata päiväluukkua. Se oli todella vaikeaa ja huomasimme, että Riston kädestä oli alkanut vuotaa verta. Sitä ei vuotanut paljon, mutta sitä oli siellä täällä. Verenohennuslääke esti veren hyytymisen. Sitä emme kuitenkaan jääneet ihmettelemään vaan kaivoimme takaluukusta kuivavaatepussini. Jätimme kajakin kallionkielekkeelle ja kävelimme tietä pitkin kohti saaren pohjoiskärkeä. Vastaan tuli lukuisia armeijan rakennuksia ja sotamuistomerkkejä. Täällä emme olleet koskaan käyneetkään. Kaikki rakennukset olivat tyhjiä eikä saarella tainnut olla ketään meidän lisäksemme. Nyt päällimmäisenä ajatuksena oli, että saisin kuivaa ylleni ja pääsisin tuulen suojaan.
Löysimme suojaisan ja aurinkoisen paikan erään rakennuksen sisäänkäynnin luota. Aloin vaihtaa vaatteita ja Risto lähti seinustalla seisseellä armeijan polkupyörällä hakemaan omasta kajakistaan eväskassia ja omia kuivia vaatteitaan. Näky oli riemastuttava: Risto vihreän, minulle hyvinkin tutun polkupyörän kanssa. Mutta hätä ei lue lakia. Saatuani vaatteet vaihdettua huomasin ilokseni, että padi toimi moitteettomasti. Mesetin heti Jaanalle ja tyttärelleni Piialle tilanteen ja tunsin helpotusta ja turvallisuutta saatuani heille tiedon tilanteesta. Ihmeekseni liivin taskussa ollut kameranikin, joka oli ollut pitkään vedessä, toimi ilman ongelmia. En ollut turhaan varustautunut kameralla, jolla voi kuvata veden allakin.
Risto tuli eväskassin kanssa ja joimme kuumaa ja söimme hyvät eväät. Aloimme tehdä suunnitelmaa. Tässä vaiheessa en vielä ollut huomannut, että kajakkini oikean puoleinen poljin oli kokonaan irronnut. Joten sillä ei paljon enää melottu. Varsinkin kun tuulen luvattiin edelleen navakoituvan.
Minua nolotti, että olimme ilman lupaa sotilasalueella, jonne oli maihinnousukielto. Ja pelotti, mitä siitä seuraisi. Kännykkäni oli mykkä, mutta Riston puhelin toimi vielä. Hänhän oli pysynyt suhteellisen kuivana. Paitsi että vasempaan lahkeeseen oli mennyt jostain syystä vettä alakautta. Eli siinä täytyy olla reikä. Onneksi kummallakin oli kuivat vaatteet ja kunnon kengät. Minulla kumisaappaat ja Ristolla sekä lenkkarit, että crocksit.
Teimme seuraavanlaisen suunnitelman. Tuomme molemmat kajakit - tavalla tai toisella - läheiseen satamaan, jonka jälkeen soitamme rannikkopelastajat hakemaan meidät Hankoon.
Tuumasta toimeen. Ensin haettiin minun kajakkini. Mikä oli loppujen lopuksi helpompi nakki kuin Riston kajakin haku. Jouduimme tosin kantamaan sitä ylös pitkin valtavaa kivikkoa, jossa oli paljon rikkinäistä lasia , pullonpohjia ja sekalaista roinaa. Saimme kajakin kärryn päälle, jonka olimme löytäneet satamasta.
Kajakin työntäminen kärryllä ei ollut kovin helppoa, mutta Risto "viritti" kärryyn kakkosnelosesta tuen kajakin toiseen päähän. Kitkuttelemalla saimme kajakin satamaan, ja lähdimme hakemaan toista.
Se olikin jo vaikeampi juttu. Eteläkärjen poukamaan oli melko vaikea löytää metsän, kallioiden ja esteiden yli. Pahimpia olivat piikkilangat, jotka ovat ties mistä sodasta peräisin. Pääsimme niiden ali ja yli repimättä itseämme. Kiipesimme ja ylitimme vaikeita kallioita. Lopulta olimme kajakin luona. Saimme sen nostettua ylös kalliolle ja kiipesimme itse perässä. Alkoi todella hankala roudaaminen pitkin kallioita. Valtava piikikäs ruusupuska tarttui takkiini ja Riston piti erikseen irroittaa se. Ja matka jatkui. Kajakki tuntui painavalta ja maasto oli vaikea.Pysähtelimme välillä lepäämään. Ristolla tuntui onneksi voimia riittävän jopa enemmän kuin minulla. Tultuamme majakan lähelle pysähdyin ottamaan siitä kuvan. Olimmehen majakan valtaamisreissulla. Josta oli tosin tullut henkiinjäämisreissu.
Raahatessamme kajakkia soi Riston puhelin. Kerttu soitti ja kertoi, että tyttäreni Piia oli soittanut rannikkovartiostoon ja kehotti minua soittamaan sinne myös itse. Niin tein ja selostin tilanteen. En ennen ole 112:een soittanutkaan. Paitsi kerran kun yritin soittaa numerotiedusteluun. Tuntui helpottavalta kuulla, että apua oli tulossa.
Saavuttuamme kuivattelupaikkaamme näkyikin siellä merivartioston pelastaja jolle heilautin helpottuneena kättäni. Olin jo puhelimessa selostanut tilanteen mutta nyt selostin sen uudelleen. Mies oli selvästi vihainen siitä, että olimme luvatta sotilasalueella. Risto yritti selittää, ettei meillä ollut tarkoituskaan tulla maihin mutta oli pakko kun tapahtui haaksirikko. Miehille tuli kuitenkin selväksi, että tarkoitus oli tulla maihin. En jaksanut enkä viitsinyt sepustaa mitään. Kerrottuani, että pääsin pitkän työuran Puolustusvoimista eläkkeelle ja tuntevani linnoitussaaret hyvin, alkoivat miehet pehmetä ja suorastaan ihailla selviytymistämme. Olemmehan jo 70- ja 80 -vuotiaita.
Selväksi tuli myös se, miksi olimme viivytelleet avun hälyttämisen kanssa. Minullahan ei kännykkä enää edes toiminut, ja Risto oli päättänyt soittaa vasta kun kajakit olisivat satamassa. Miehet totesivat, että oli hyvä, että tyttäreni oli jo hälyttänyt apua, ja että olisivat kyllä hakeneet kajakkimme mistä tahansa kallion kielekkeeltä veneellään.
Ja painottivat sitä, että apua kannattaa soittaa mieluummin liian aikaisin kuin myöhään. Olin vähän nolo omasta epäonnistumisestani mutta toisaalta tyytyväinen siihen, että olimme yhdessä selvinneet. Risto oli kuitenkin pelastanut minut. Ja mikä tärkeintä: nostanut vielä pohjassa meressä lepäävän Ipadini talteen.
Keräsimme tavarat eväspaikaltamme ja miehiä huvitti Riston "tuunaama" kajakinkuljetuskärry. Suunnitelma oli seuraava: kajakit nostetaan kumisen pelastusveneen molemmille puolille ja meidät viedään Merivartioasemalle niemen kärkeen. Puimme liivit yllemme ja sitten mentiin. istuin penkillä ja pidin kajakistani kiinni. Sain otettua jopa kuvia sekä padillä, että kameralla. Miehiä oli kolme. Yksi ajoi venettä. Kuului huuto: pitäkää kiinni! jonka jälkeen vene ajoi vauhdilla noin 5-6 km matkan merivartioasemalle.
Tyvenessä satamassa auringon painuessa horisonttiin kajakit nostettiin laiturille samoin kuin kaikki tavarat. Risto lähti miesten kanssa aseman autolla Tulliniemeen hakemaan Riston autoa. Sillä välin juttelin venettä ohjanneen miehen kanssa. Hän kuunteli mielenkiinnolla armeija-ajoistani ja ihaili selvästi kokemuksiani. Melonnasta kerroin luonnollisesti eniten ja hänkin oli joskus hieman melonut jossain Järvi-Suomessa. Mies totesi, että kannattaa epäröimättä soittaa 112:teen ja pyytää apua. Ja että kyllä Valtio pitää huolen eläkeläisistään. Varsinkin kun on tehnyt ansiokkaan uran Puolustusvoimissa.
Kysyin vielä ennen lähtöämme, tuleeko meille mitään rangaistusta sotilasalueelle tunkeutumisesta. Ja vastaus oli, ettei tule. Kiinnitimme kajakit auton katolle ja ajoimme jo pimeässä Tammisaareen ja kotiin. Meiltä molemmilta oli otettu henkilötiedot talteen. Olin näyttänyt ajokorttini ja Risto omansa, joka oli autossa.
Kotona Risto keitti kaurapuuroa molemmille ja jaksoin vielä huoltaa osan varusteista ja ripustaa kuivumaan. Loput huomenna.
Kyllä oli seikkailu.
Mitä tästä opin?
Kannattaisi todellakin ottaa haltuun ylä- ja alatuenta. Ja kännykkä on pidettävä kelluvassa kotelossa ja saatavilla olosuhteista huolimatta. Eikä tuuliennusteisiin voi luottaa. Yksin ei tietenkään kannata lähteä melomaan, paitsi ehkä heinä- elokuun lämpimissä vesissä sisäsaaristossa. Apua on soitettava heti eikä vasta myöhemmin.
Petri Sutisen kommentit
Tuossa oli aika monta asiaa tehty väärin. Ei kuitenkaan kaikki asiat. Kaveri oli mukana, samoin hälytysvälineet ja kuivia vaatteita, ruokaa ja juomaa.
Sääennusteet ovat vain sääennusteita. Tuennat ovat tärkeitä. Ne toteaa kirjoittaja itse.
Yhdessä melomisesta ilman välitöntä näkö- tai viestintäkontaktia ei ole oikeastaan mitään turvallisuushyötyä. Pikemminkin päinvastoin, tuntuu siltä, ettei ole yksin.
Nyt kaverista saatu apu oli suhteellisen randomia.
Peruslähtökohta on aina reittisuunnitelma itsessään. Avoimella alueella on aina aallokon riski tuulen noustessa.
Varsinainen tarinan kruksikohta on hetki, kun murtuvia aaltoja tuli näkyviin. Kyseisillä taidoilla kyseisessä tilanteessa olisi ainoa oikea liike ollut kääntyä takaisin juuri sen havainnon hetkellä.
Opettavainen tarina, kiitos, että Off Road Paddler saa sen jakaa.
Ja kiitos Petrille tarkoista kommenteista.
Off-Road -melonnan äänenkannattaja.
