2020/06/26

Koemeloin perhekanootin.

Perhekanootti,
joka olisi kelvannut Onassiksellekin. 





Koemeloin ensimmäistä kertaa Swift Cruiser 222 –kanootin.

Mieleeni tuli heti: 
– Jos Onassiksella olisi ollut kanootti, niin se olisi ollut tämä. Welhonpesä ei turhaan kutsu Cruiseria “superkanootiksi”. Se on hienoa puutyötä ja laadukasta kuitutyötä. 

Juhlavan kokoisen rungon on suunnitellut David Yost. Melontapiireissä hän on palkittu legenda, joka tunnetaan pelkkänä DY:nä. 

Minulla on ollut useita hänen suunnittelemiaan kanootteja. DY:n kanootit ovat rauhallisesti käyttäytyviä ja kevytkulkuisia retkikanootteja. Swiftin lisäksi hän on suunnitellut kanootteja mm. Bellille, nykyiselle Northstarille. 


Kun menin kysymään Welholta lainaksi kahden hengen retkikanoottia, heillä oli ilokseni hyllyssä vielä yksi Cruiseri. Olin viemässä perheemme 15-vuotiasta lastenlasta, Cassua hänen ensimmäiselle yöretkelleen ja samalla halusin tutustua tähän komeaan kanoottiin tarkemmin.



Ensimmäinen yllätys oli Cruiserin keveys. Sen nostaa helposti hartioille ja ergonomisesti muotoiltu kantolänki istuu hartioille ja niskaan kuin puvun takki. En löytänyt kanootin painotietoja, mutta veikkaukseni on, että hyvä, jos on yli 30 kiloa. Ja kanootti on sentään 18 jalkaa yhdeksän tuumaa pitkä (564 cm) ja 36 tuumaa leveä (91 cm).



Meillä oli mukana viisi kassillista varusteita teltasta säkilliseen koivuhalkoja. Kaksi Ortliebin kassia ja kolme täysinäistä Ikean sinistä kassia meni kanoottiin heittämällä.

Merellä kanootti myös liikkui kevyesti. Iso koko tuntui rauhallisena etenemisenä sivuvastaiseen aallokkoon. DY:llä sanotaankin olevan poikkeuksellinen kyky suunnitella kanoottiensa rungot niin, että niissä yhdistyvät käyttäjämukavuus ja “sea-kindly-ness” eli merimukavuus. Keulamelojani Cassu vaikutti hänkin luottavaiselta Cruiserin merikelpoisuuteen.

Rantautumispaikkaa etsiessämme kanootti totteli kevyesti kääntelyä kivien välissä.




Seuraavana päivänä paluumatka oli suoraa myötätuulta noin 4-7 m/s. Melottuamme hyvän tovin ja pysähtyessämme juomatauolle, huomasimme, että myötätuulessa kanootti eteni itsestään kohtalaista nopeutta.

Lakkasimme melomasta. Kuuntelimme kesän ääniä ja annoimme kanootin keinahdella aalloilla kotirantaa kohti. Mittasimme nopeudeksemme noin kolme kilometriä tunnissa. Peräpainoiseksi lastattu kanootti pysyi tuulen suuntaisena ilman ohjausliikkeitä.

Aallokossa kanootti käyttäytyi mielenkiintoisesti. Runko reagoi nopeasti aaltoihin ja tavallaan keikahti niiden ohi. Liike oli nopea, mutta kallistuksen lopussa liike pysähtyi jämäkästi joka kerta samaan kohtaan.


Cruiseri on sekä kaunis, että käytännöllinen. Suuren kokonsa ja vakautensa ansiosta se on loistava koko perheen kanootti. Vanhempien lisäksi mukaan mahtuu helposti kaksi lasta, iso koira ja tarvittavat varusteet. Syksyllä joukkoon sopii suurempikin määrä marjaämpäreitä ja sienikoreja. Cruiseri on yhtä mukava ja ketteräkulkuinen merellä kuin joessakin.


Ja mikä parasta, ostaaksesi Swift Cruiser 222 –kanootin sinun ei todellakaan tarvitse olla Onassis.






Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!


2020/06/15

On kesä ja olen rakastunut.

Pinkki Kolibri kanootti nurmikolla

Tyynessä sireenin tuoksuisessa illassa,
viereeni liukuu nainen vihreässä kajakissa.

– Onks toi sun vaimon kanootti?

Yrittääkö hän ehkä udella olenko sinkku?
    Uusi avokanoottini on Welhonpesän hehkuvan pinkki Kolibri. Olen korviani myöten rakastunut, pinkki ihanuus on kauneinta mitä olen pitkään aikaan nähnyt.
    Ennen kuin ehdin vastata nainen jatkaa:

– Vai ootsä joku feministi?
– Ei, mun vaimo ei melo. Tämä on mun uusi kanootti, saan sanottua.

Nainen jatkaa matkaa kulmiaan kohotellen.

Kai mieskin saa pinkistä pitää? Pinkki väri viittaa kyllä usein naisiin ja minun elämässäni naisilla on ollut suuri merkitys. Niin hyvässä kuin – no, kaikenlaisissa asioissa.

Seurasaarenselkä on tuttu reitti, osaan sen jo niin hyvin, että ajatukset harhailevat elämäni naisiin.

Lapsuuden kesät vietin voimakastahtoisen tätini komennossa Ylöjärvellä. Hänelle pinkkiin pukeutuneet naiset, miehistä puhumattakaan, olivat ilvooneja. Sellaiset herättivät huomiota, mikä ei hämäläisessä yhteisössä ollut suotavaa.

Ylöjärvellä ainoa näkemäni pinkki taisi olla silloin, kun hehkuva auringonlasku värjäsi taivaan ja järvenselän oranssiin vivahtavalla pinkillä.

Armi Ratian Pelargonia. 

Vesi, pinkki ja naiset. Tämän aasinsillan kaiteeseen nojaa itse Armi Ratia. Talvet perheemme asui Helsingissä, Huvilakadulla, jonka päässä näkyi meri. Purjelaivat ja seikkailukirjat innostivat minut liittymään meripartioon. Vartiomme oma kolo oli Eerikinkadulla, Marimekon myymälän varastossa.

Vartionjohtajana toimi Armin vanhin poika Antti Ratia. Meripartiolaisilla piti tietenkin olla oma vene, joten Armi osti pienen norjalaismallisen troolarin lippukuntamme käyttöön.

Armi nimesi tervatun troolarin Pelargoniksi.

– Jos se ei kellu, nostan sen maihin Bökarsiin ja istutan täyteen pelargonioita, hän uhkasi.

Pelargonia kellui ja monena kesänä ajoimme sillä ikimuistoisia rannikkoreissuja. Kerran jopa Maarianhaminaan saakka.

Armi Ratian Pelargonia teki minusta merenkulkijan.

Kära Hanna. 

Kasvina pelargonia kukkii mielessäni aina hennon vaaleanpunaisena. Isosiskoni Johanna, eli Hanna antoi aikoinaan vaimolleni Riitalle vanhan Mårbacka pelargonian pistokkaan. Se on kukkinut kohta parikymmentä vuotta. Kesäisin parvekkeella ja talvella kituliaammin ikkunalaudalla.

Hanna tuki meriseikkailuitani vuosikausia.

Hän jopa takasi ensimmäisen oman purjeveneeni lainarahat. Hanna murehti ja rähjäsi, mutta otti aina avosylin vastaan ja lämmitti saunan, kun reissussa rispaantunut merenkulkija ilmestyi yksin tai porukalla Hannan mökille Lövholmin saareen Inkoossa. Rintasyöpäkampanjan tunnusväri tuo aina mieleeni Hannan. Monesti iltaisin sytytän hänelle kynttilän.

Atlantilla nenä punaisena. 

Suurimmat avomeriseikkailuni tein monivuotisen ystävättäreni Marin kanssa. Marin veli, Lexa ja minä osallistuimme yhdessä Two-Star Atlantin yli -purjehduskilpailuun. Kahden hengen miehistömme pääsi Azoreille asti, jossa pienen Hortan kaupungin talot hehkuivat valkoisina ja pastellinsävyisinä, osa vaaleanpunaisina.


Talojen ihasteluun ei tosin jäänyt aikaa. Lexalla murtui kyynärvarsi ja hänen kohdallaan reissu loppui siihen. Lexa lensi takaisin Suomeen ja Mari lensi hänen tilalleen. Marin kanssa matka jatkui kohti Yhdysvaltoja. Kolme viikkoa merellä ja olimme Newportissa.

Naiset ovat aina pelastaneet minut
mereltä ja konkurssista. 

Kun meitä ei Marin kanssa kuulunut, toinen sisareni Ellu, oli pistää Yhdysvaltojen merivartioston etsimään meitä Atlantilta. Tuurilla Yhdysvaltojen merivartioston Falcon-suihkukone havaitsi meidät nenät punaisiksi palaneina melko läheltä Newportia. Hanna ja Ellu olivat tyytyväisiä, mutta kiukkuisia. Varmaankin pinkit täplät poskissa.

Laki ja järjestys. 

Pinkki tai pieni koko ei tarkoita aina myötäilevää naisellisuutta. Kun Riitta kaikissa pinkeissään tuli mukaan kuvioihini, merenkulkuun ja rahankäyttöön tuli Law & Order.

Hän ei hurmaantunut purjeveneestä. Homeinen vene vaihtui kanoottiin tai jos ollaan rehellisiä, kanootteihin. Ei hän hurmaantunut niistäkään. Ilmeisesti hän hurmaantui minusta.



Riitan myötä opin väreistä enemmän kuin ikinä Taideteollisessa. Tätäkin tekstiä oikolukiessa, hän nostaa pinkkejä rillejään ja mutisee että keskiajan Englannissa vaaleanpunaista kutsuttiin nunnan massuksi tai nymfin reideksi. Nun's Belly ja Nymph's Thigh.

Pinkki kaunotar 

Kun näin Welhonpesän pinkin Kolibrin, se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Viitakerttusen sirkutuksen saattelemana sidoin pinkin kaunottaren hellästi autoni katolle.

Heinäkuun helteisinä päivinä – tämä heleänä hehkuva ihanuus ja minä – olemme valmiit liukumaan pitkin Suomi-neidon märkää lantiota kohti uusia seikkailuja. 


Tämän kesän retkioppaanani on
Tohtori August Ramsayn kirja vuodelta 1890:
Kesämatkoilla kanootissa.
Issuu-julkaisuna täällä:>>> 

Siitä pinkistä seikkailusta voit lukea lisää, kun tilaat tämän blogin päivitykset itsellesi. 



Off-Road -melonnan äänenkannattaja

2020/06/07

Tule harjoittelemaan virtamelontaa Kymijoen Kultaalle

Virtaharjoituksia Kultaalla
Viikonloppuna, 27-28.6.



Lähde mukaan Kymijoen kultaalle harjoittelemaan virtaavan veden melontaa. Retkimeloja ei voi sitä koskaan harjoitella liikaa. Meitä on siellä ainakin kaksi kokenutta retkimelojaa sinua neuvomassa, ellet sitten sinä neuvo meitä. 
 
Tämä tapahtuma on hyvin epävirallinen, mutta toivottavasti meille jokaiselle tehokas sessio.
Tule omalla kalustolla, kanootilla tai kajakilla, ihan sama, kaikki ovat tervetulleita.
Kultaa on rauhallinen virtapaikka, jossa voi harjoitella erilaisia liikkumisia virrassa.
Ja jos sattuu kupsahtamaan, niin virran alapuolella on rauhallinen suvanto.

Voit halutessasi suorittaa EPP 2 Avokanootti -taitokokeen sunnuntaina.  
Tämä suoritus maksaa 50 €.

Kultaalla on rannassa tulipaikka ja olen siellä joskus yöpynyt teltassa, vaikka siinä ei mitään virallista telttapaikkaa ole. Itse majoitun kaverin mökillä Loviisan seudulla. Ihan rannassa on Keisarin Kosket Oy, heillä on yksi viiden hengen vuokramökki, en ole tsekannut hintaa.
 
Lähin maatilamajoitus taitaa olla Aholan lomalaidun, linkki heidän FB-sivulle.
 
Ilmoittaudu täällä >>>.  
Viikonloppu on maksuton.

Varusteet: kuivapuku tai vaihtovaatteet, kypärä, pyöräilykypärä ei käy, kanootissa kellukkeet. 
 
Kysymyksiä voit laittaa maililla Jaakolle .
Ja Kultaa on täällä: tuossa Kultaanranta-sanan paikkeilla.

Tässä vielä video viime vuodelta.
 

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

2020/06/01

Melontahaveri


Off Road Paddler sai huolella kirjoitetun tarinan melontapariskunnalle sattuneesta melontahaverista. Toive oli, että henkilöiden nimet muutetaan. Sain myös Petri Sutiselta kommentin tähän tapaukseen, se on kirjoituksen lopussa. 
Näitä tilanteita tapahtuu, mutta harvoin ne kirjoitetaan julki. Kiitos siitä ja toivottavasti itse kukin miettii tulevia kesän retkien riskejä.
 
 Huh mikä seikkailu!
Sunnuntai 22.9.2019 

Olimme jo pitkään suunnitelleet kauden lopetusta melomalla Russaröhön, jonne viimeksi meloimme 2013. Silloin olin vielä puolustusvoimien palveluksessa, ja meillä oli puolittainen maihinnousulupa. Silloinen melontareissu oli pelkkää helppoa sunnuntaimelontaa, minkä saatoimme lukea silloisesta retkikertomuksestani.

Aamulla katsoin ensimmäiseksi Hangon tuuliennustuksen, mikä oli varsin hyvä. Pohjoistuulta 5-6 m/s mikä ei olisi liikaa kummallekaan. Ehdotinkin Ristolle, että tänään lähdetään, kun aurinkoakin oli Hankoon luvattu koko päiväksi. Risto oli heti mukana, mikä on yksi hänen hyvistä puolistaan.

Vaikka olinkin innoissani, en pitänyt kiirettä enkä stressiä varustautuessamme lähtöön. Kajakit saatiin helposti auton katolle ja sidottiin kiinni rutiinilla. Poikkeuksellisesti otin kuitenkin mukaan kannelle asetettavan varamelan, jollaista en yleensä kuljeta mukanani. Muita varusteita oli luonnollisesti pakollisten kuivapukujen, liivien ym lisäksi kartta ja kompassi, kuivat vaatteet, paljon evästä ja kuumaa juotavaa termarissa. Kännykät ja Ipad Verkkokaupasta ostamassani vesitiiviissä pussissa. Kotelo oli maksanut vaivaiset 15€ ja epäilin sen vedenpitävyyttä. Vedenpitävän kamerani, joka on pudonnut joskus veteen, asetin kelluntaliivini taskuun.

Ehdin vielä käydä moikkaamassa lähtöä tekeviä ystäviäni. Kerroin suunnitelmistani ja laskin leikkiä, että hälyttäkää rannikkovartiosto, mikäli meistä ei mitään kuulu. Viimeiset sanani poistuessani nauraen paikalta olivat: "Tässä ei ole mitään järkeä!" Ehkä koko retkessä ei todellakaan ollut mitään järkeä, mutta olen aina nauttinut haasteista ja mukavuusrajani ulkopuolelle menemisestä. Järkkymätön luottamus selviämiseeni on ehkä liiankin vankka.

Lähdimme omasta pihasta 12 aikaan ja Hangon Tulliniemen hiekkarannalla jätimme auton uuden kahvilaravintolan parkkipaikalle. Olin varmuuden vuoksi ostanut ja syönyt Hangon K-marketista ällöttävän kana-valmisleivän, jollaisista en edes pidä. Mutta karjalanpiirakoita siellä ei sunnuntaisin ollut.

Pakkasimme tavarat kajakkeihin ja puimme kuivapuvut yllemme valkoisessa uimakopissa. Meri kimalteli rauhallisena auringossa ja näytti täysin tyyneltä. Hiekalla käveli sunnuntai- ulkoilijoita eikä ihme. Tulliranta ja Uddskatan luonnonsuojelualue ja koko niemi on ehkä Suomen kauneimpia ja upeimpia ulkoilupaikkoja. Hiekkarannalla muistui mieleen lukuisat hienot HSKG:n merimelontakurssit, joihin olen osallistunut vuosien varrella. Joskus kypärä päässä, joskus pimeässä ja usein vedessä "uimalakki" päässä puljaten. Näistä koulutuksista sekä uimahalliharjoituksista johtuen en ole koskaan pelännyt veden varaan joutumista. Kun on kaatanut kajakkinsa useamman kerran tahallaan vuosien varrella, on se ihan tuttu juttu.

Mutta tällä kertaa en tehnyt sitä tahallani. Alkumatka sujui helposti vaikka tuuli tuntuikin navakoituvan ohittaessamme Gustavsvärnin länsipuolelta. Meloimme pienten saarten välistä, ja ulapan puolella näytti olevan paljon kareja, joihin aallot murtuivat. Pääsimme kuitenkin pienestä kapeikosta läpi ja jatkoimme kohti Russarötä.

Ryssön ja Rågskärin välisessä kuilussa tuuli otti vauhtia ja aallokko muuttui levottomaksi ristiaallokoksi. Totesin saman kuin ennenkin: pidän enemmän vastatuuleen- kuin myötätuuleen melomisesta. Vaikka tuulen suuntakin tuntui muuttuneen pohjoistuulesta koilliseen päin. Aaltoja tuli joka puolelta, mutta vielä tässä vaiheessa meloimme kumpikin määrätietoisesti eteenpäin ja myötäilin keikkumista lantiollani. Melominen pitkän tauon jälkeen tuntui luontevalta ja helpolta. Ristokin näytti suoriutuvan hyvin ja eteni jonkin matkan päässä kohti määränpäätä, eli Russarön eteläkärkeä.

Ennen Russarötä idässä näytti huolestuttavasti siltä, että aallot murtuivat aavalla ulapalla. Aallot eivät murru 5-6 metrin tuulessa, ja aloin hieman huolestua. Jatkoimme eteenpäin ja saavuimme Russarön itäreunalle, jonka jälkeen pitäisi vielä kiertää eteläkärjessä olevaan suojaiseen poukamaan lähellä majakkaa. Sinne olimme viimeksi rantautuneet, vaikka sekin oli haastava paikka.

En melonut aivan Russarön korkealle kohoavien kallioiden tuntumassa, ja Risto meloi päättäväisesti eteenpäin. Taakseen on kajakissa vaikea nähdä. Ainakin vanhemmiten, kun pää ei enää käänny.



Ristiaallokko oli melkoinen ja yks kaks huomasin meneväni nurin. Se ei tapahtunut salaman nopeasti, vaan hitaasti mutta varmasti. Jos olisin osannut tehdä ala- tai ylätuen, jota en ole koskaan oppinut, olisin pysynyt pystyssä. Risto oli oppinut sen jo uimahallissa. Mutta jostain syystä en ollut sitä sisäistänyt harjoittelusta huolimatta.

Olin viileässä vedessä ja kajakki oli nurin päin. Jos olisin tässä vaiheessa kääntänyt kajakin oikein päin, olisi se ollut hyvä juttu. Se olisi kaiken lisäksi käynyt helposti. Mutta olin ilmeisesti sen verran hätääntynyt, että aivoissani oli kuva reskutuksesta, jossa toinen meloja pelastaa veden varaan joutuneen. Eikä kajakkia käännetä oikein päin ennen kuin palastaja on melonut viereen ja yhdessä ollaan nostettu kaatunut kajakki T-asentoon toisen kajakin päälle.

Mutta nyt olin yksin, eikä Ristoa näkynyt mailla halmeilla. Hän oli ilmeisesti päässyt eteläkärjen poukamaan ja rantautunut sinne. Oikeastaan oli hyväkin, ettei Risto nähnyt kaatumistani. Jos hän olisi kääntynyt takaisin - mikä oli lähes mahdotonta siinä tuulessa ja ristiaallokossa - olisi hänkin todennäköisesti kaatunut ja meitä olisi ollut veden varassa yhden sijasta kaksi.

Kelluin levottomassa aallokossa pitäen kiinni kajakista ja aluksi melastakin. Mela oli kiinni karkuremmillä kajakissa, joten laskin sen lopulta kellumaan vapaasti. Aallot löivät pääni yli ja vettä meni kuivapuvun kaula-aukosta sisään. Yritin uittaa itseäni ja kajakkia lähemmäs rantaa. Se tuntui olevan lähes mahdotonta. Sitä paitsi ranta ei ollut mitään loivaa kalliota, vaan lähes pystyseinä kallioseinä, jonka päällä kohosi komea linnoitus.

Kelluntaliivit nousivat korviin ja kaipasin haararemmiä, jollaista ei aikuisten liiveissä jostain syystä koskaan ole. Näin, kuinka kannella ollut vesipulloni kellui tiehensä ja ajattelin hetken I-padiä, joka oli kiinnitetty kansinaruihin vedenpitävässä kotelossaan. Yritin uida rantaa kohti. Ranta ei ollut kovin kaukana, mutta kajakin raahaaminen teki lähestymisestä lähes mahdotonta. Tuntui siltä, etten edisty lainkaan. Ponnistelin ja huohotin. Välillä vedin henkeä jotten olisi menettänyt kaikkia voimiani, joita tuntui vielä riittävän. Pahinta oli joutua selälleen kuivapuvussa ja kelluntaliivissä, jotka tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Aallot pauhasivat ja niitä tuli joka puolelta.

Mietin kännykkääni, joka oli kajakin päiväluukussa. Sen saaminen oli täysin mahdotonta. Ja myöhemmin kävikin ilmi, että kännykkä oli kastunut ja toimintakelvoton. Olisi kannattanut pitää kännykkää veden pitävässä, kelluvassa kotelossa, jollaisessa sitä aiempina vuosina pidin. Ja saatavissa. En tosin ole varma, olisiko sitä tässä aallokossa voinut edes käyttää. Sehän olisi kastunut ellen olisi käyttänyt sitä kotelossa ollessa, mikä tosin myös on mahdollista.

Olin ollut vedessä jo melko pitkään ja epätoivo alkoi hiipiä mieleen. Muttei sentään paniikki. Kajakista en päästäisi missään olosuhteissa irti. Se menisi menojaan ja hakkautuisi kallioihin. Tässä vaiheessa oli sitä paitsi vielä mielessä mahdollinen takaisin melominen. Tuulen oli luvattu tyyntyvän iltaa kohti. Ilta tulee tosin syyskuussa aikaisin.

Voimat alkoivat jo vähetä, kun huomasin korkealla kalliolla Riston. Nähtyään minut hän pääsi laskeutumaan alas kallion kielekkeelle, joka oli liukas ja kapea. Sain tästä voimia ja potkin itseäni kajakista kiinni pitäen häntä kohti. Yritin työntää melaa rantaa kohti, mutta se oli vaikeata kun karkuremmi oli kajakin alla eikä mela ollut vapaasti liikuteltavissa. Sain kuitenkin ihmeen kaupalla kajakin keulan ja melan Riston ulottuville. Risto taiteili liukkaalla kalliolla ja sai kajakista kiinni. Ja huomasi, että kajakin keulassa oli hinausköysi, joka auttoi huomattavasti. Ja veti minut lopulta kielekkeelle.

Kajakki oli vielä nurin päin ja Risto veti sitä raivokkaasti ylös ja kallisteli sitä oikeaoppisesti jotta istuma-aukossa oleva vesi olisi tullut pois. Niin se tulikin, mutta mela oli edelleen kallion ja kajakin välissä ja näin, kuinka kannella kiinni ollut Ipad irtosi ja liukui kotelossaan mereen. Ja hävisi sinne. Huusin kauhuissani mitä oli tapahtunut ja yritin tähyillä veteen. Aaltojen takia oli mahdoton nähdä veteen, vaikka vesi olikin kirkasta.

Risto irrotti hinausköyden ja pyysi minua pitämään siitä kiinni mennäkseen etsimään padia.

Ja laskeutui veteen reisiään myöten ja vähän ajan kuluttua nosti padin vedestä. Oli kokeillut jalalla kallion pintaa ja jalka oli osunut padiin. Uskomatonta! Olin todella helpottunut saadessani 750 € maksavan padin käteeni. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, oliko se kastunut.

Aloin olla todella kylmissäni ja märissäni ja tuuli riepoi edelleen voimalla. Muistin, että päiväluukussa oli pari kuivia neopreeni käsineitä ja yritimme avata päiväluukkua. Se oli todella vaikeaa ja huomasimme, että Riston kädestä oli alkanut vuotaa verta. Sitä ei vuotanut paljon, mutta sitä oli siellä täällä. Verenohennuslääke esti veren hyytymisen. Sitä emme kuitenkaan jääneet ihmettelemään vaan kaivoimme takaluukusta kuivavaatepussini. Jätimme kajakin kallionkielekkeelle ja kävelimme tietä pitkin kohti saaren pohjoiskärkeä. Vastaan tuli lukuisia armeijan rakennuksia ja sotamuistomerkkejä. Täällä emme olleet koskaan käyneetkään. Kaikki rakennukset olivat tyhjiä eikä saarella tainnut olla ketään meidän lisäksemme. Nyt päällimmäisenä ajatuksena oli, että saisin kuivaa ylleni ja pääsisin tuulen suojaan.

Löysimme suojaisan ja aurinkoisen paikan erään rakennuksen sisäänkäynnin luota. Aloin vaihtaa vaatteita ja Risto lähti seinustalla seisseellä armeijan polkupyörällä hakemaan omasta kajakistaan eväskassia ja omia kuivia vaatteitaan. Näky oli riemastuttava: Risto vihreän, minulle hyvinkin tutun polkupyörän kanssa. Mutta hätä ei lue lakia. Saatuani vaatteet vaihdettua huomasin ilokseni, että padi toimi moitteettomasti. Mesetin heti Jaanalle ja tyttärelleni Piialle tilanteen ja tunsin helpotusta ja turvallisuutta saatuani heille tiedon tilanteesta. Ihmeekseni liivin taskussa ollut kameranikin, joka oli ollut pitkään vedessä, toimi ilman ongelmia. En ollut turhaan varustautunut kameralla, jolla voi kuvata veden allakin.

Risto tuli eväskassin kanssa ja joimme kuumaa ja söimme hyvät eväät. Aloimme tehdä suunnitelmaa. Tässä vaiheessa en vielä ollut huomannut, että kajakkini oikean puoleinen poljin oli kokonaan irronnut. Joten sillä ei paljon enää melottu. Varsinkin kun tuulen luvattiin edelleen navakoituvan.

Minua nolotti, että olimme ilman lupaa sotilasalueella, jonne oli maihinnousukielto. Ja pelotti, mitä siitä seuraisi. Kännykkäni oli mykkä, mutta Riston puhelin toimi vielä. Hänhän oli pysynyt suhteellisen kuivana. Paitsi että vasempaan lahkeeseen oli mennyt jostain syystä vettä alakautta. Eli siinä täytyy olla reikä. Onneksi kummallakin oli kuivat vaatteet ja kunnon kengät. Minulla kumisaappaat ja Ristolla sekä lenkkarit, että crocksit.

Teimme seuraavanlaisen suunnitelman. Tuomme molemmat kajakit - tavalla tai toisella - läheiseen satamaan, jonka jälkeen soitamme rannikkopelastajat hakemaan meidät Hankoon.

Tuumasta toimeen. Ensin haettiin minun kajakkini. Mikä oli loppujen lopuksi helpompi nakki kuin Riston kajakin haku. Jouduimme tosin kantamaan sitä ylös pitkin valtavaa kivikkoa, jossa oli paljon rikkinäistä lasia , pullonpohjia ja sekalaista roinaa. Saimme kajakin kärryn päälle, jonka olimme löytäneet satamasta.

Kajakin työntäminen kärryllä ei ollut kovin helppoa, mutta Risto "viritti" kärryyn kakkosnelosesta tuen kajakin toiseen päähän. Kitkuttelemalla saimme kajakin satamaan, ja lähdimme hakemaan toista.

Se olikin jo vaikeampi juttu. Eteläkärjen poukamaan oli melko vaikea löytää metsän, kallioiden ja esteiden yli. Pahimpia olivat piikkilangat, jotka ovat ties mistä sodasta peräisin. Pääsimme niiden ali ja yli repimättä itseämme. Kiipesimme ja ylitimme vaikeita kallioita. Lopulta olimme kajakin luona. Saimme sen nostettua ylös kalliolle ja kiipesimme itse perässä. Alkoi todella hankala roudaaminen pitkin kallioita. Valtava piikikäs ruusupuska tarttui takkiini ja Riston piti erikseen irroittaa se. Ja matka jatkui. Kajakki tuntui painavalta ja maasto oli vaikea.Pysähtelimme välillä lepäämään. Ristolla tuntui onneksi voimia riittävän jopa enemmän kuin minulla. Tultuamme majakan lähelle pysähdyin ottamaan siitä kuvan. Olimmehen majakan valtaamisreissulla. Josta oli tosin tullut henkiinjäämisreissu.

Raahatessamme kajakkia soi Riston puhelin. Kerttu soitti ja kertoi, että tyttäreni Piia oli soittanut rannikkovartiostoon ja kehotti minua soittamaan sinne myös itse. Niin tein ja selostin tilanteen. En ennen ole 112:een soittanutkaan. Paitsi kerran kun yritin soittaa numerotiedusteluun. Tuntui helpottavalta kuulla, että apua oli tulossa.

Saavuttuamme kuivattelupaikkaamme näkyikin siellä merivartioston pelastaja jolle heilautin helpottuneena kättäni. Olin jo puhelimessa selostanut tilanteen mutta nyt selostin sen uudelleen. Mies oli selvästi vihainen siitä, että olimme luvatta sotilasalueella. Risto yritti selittää, ettei meillä ollut tarkoituskaan tulla maihin mutta oli pakko kun tapahtui haaksirikko. Miehille tuli kuitenkin selväksi, että tarkoitus oli tulla maihin. En jaksanut enkä viitsinyt sepustaa mitään. Kerrottuani, että pääsin pitkän työuran Puolustusvoimista eläkkeelle ja tuntevani linnoitussaaret hyvin, alkoivat miehet pehmetä ja suorastaan ihailla selviytymistämme. Olemmehan jo 70- ja 80 -vuotiaita.

Selväksi tuli myös se, miksi olimme viivytelleet avun hälyttämisen kanssa. Minullahan ei kännykkä enää edes toiminut, ja Risto oli päättänyt soittaa vasta kun kajakit olisivat satamassa. Miehet totesivat, että oli hyvä, että tyttäreni oli jo hälyttänyt apua, ja että olisivat kyllä hakeneet kajakkimme mistä tahansa kallion kielekkeeltä veneellään.




Ja painottivat sitä, että apua kannattaa soittaa mieluummin liian aikaisin kuin myöhään. Olin vähän nolo omasta epäonnistumisestani mutta toisaalta tyytyväinen siihen, että olimme yhdessä selvinneet. Risto oli kuitenkin pelastanut minut. Ja mikä tärkeintä: nostanut vielä pohjassa meressä lepäävän Ipadini talteen.

Keräsimme tavarat eväspaikaltamme ja miehiä huvitti Riston "tuunaama" kajakinkuljetuskärry. Suunnitelma oli seuraava: kajakit nostetaan kumisen pelastusveneen molemmille puolille ja meidät viedään Merivartioasemalle niemen kärkeen. Puimme liivit yllemme ja sitten mentiin. istuin penkillä ja pidin kajakistani kiinni. Sain otettua jopa kuvia sekä padillä, että kameralla. Miehiä oli kolme. Yksi ajoi venettä. Kuului huuto: pitäkää kiinni! jonka jälkeen vene ajoi vauhdilla noin 5-6 km matkan merivartioasemalle.

Tyvenessä satamassa auringon painuessa horisonttiin kajakit nostettiin laiturille samoin kuin kaikki tavarat. Risto lähti miesten kanssa aseman autolla Tulliniemeen hakemaan Riston autoa. Sillä välin juttelin venettä ohjanneen miehen kanssa. Hän kuunteli mielenkiinnolla armeija-ajoistani ja ihaili selvästi kokemuksiani. Melonnasta kerroin luonnollisesti eniten ja hänkin oli joskus hieman melonut jossain Järvi-Suomessa. Mies totesi, että kannattaa epäröimättä soittaa 112:teen ja pyytää apua. Ja että kyllä Valtio pitää huolen eläkeläisistään. Varsinkin kun on tehnyt ansiokkaan uran Puolustusvoimissa.

Kysyin vielä ennen lähtöämme, tuleeko meille mitään rangaistusta sotilasalueelle tunkeutumisesta. Ja vastaus oli, ettei tule. Kiinnitimme kajakit auton katolle ja ajoimme jo pimeässä Tammisaareen ja kotiin. Meiltä molemmilta oli otettu henkilötiedot talteen. Olin näyttänyt ajokorttini ja Risto omansa, joka oli autossa.

Kotona Risto keitti kaurapuuroa molemmille ja jaksoin vielä huoltaa osan varusteista ja ripustaa kuivumaan. Loput huomenna.

Kyllä oli seikkailu.
Mitä tästä opin? 

Kannattaisi todellakin ottaa haltuun ylä- ja alatuenta. Ja kännykkä on pidettävä kelluvassa kotelossa ja saatavilla olosuhteista huolimatta. Eikä tuuliennusteisiin voi luottaa. Yksin ei tietenkään kannata lähteä melomaan, paitsi ehkä heinä- elokuun lämpimissä vesissä sisäsaaristossa. Apua on soitettava heti eikä vasta myöhemmin.



Petri Sutisen kommentit 

Tuossa oli aika monta asiaa tehty väärin. Ei kuitenkaan kaikki asiat. Kaveri oli mukana, samoin hälytysvälineet ja kuivia vaatteita, ruokaa ja juomaa.

Sääennusteet ovat vain sääennusteita. Tuennat ovat tärkeitä. Ne toteaa kirjoittaja itse.

Yhdessä melomisesta ilman välitöntä näkö- tai viestintäkontaktia ei ole oikeastaan mitään turvallisuushyötyä. Pikemminkin päinvastoin, tuntuu siltä, ettei ole yksin.

Nyt kaverista saatu apu oli suhteellisen randomia.

Peruslähtökohta on aina reittisuunnitelma itsessään. Avoimella alueella on aina aallokon riski tuulen noustessa.

Varsinainen tarinan kruksikohta on hetki, kun murtuvia aaltoja tuli näkyviin. Kyseisillä taidoilla kyseisessä tilanteessa olisi ainoa oikea liike ollut kääntyä takaisin juuri sen havainnon hetkellä.

Opettavainen tarina, kiitos, että Off Road Paddler saa sen jakaa. 
Ja kiitos Petrille tarkoista kommenteista.



Off-Road -melonnan äänenkannattaja.