Avoin kutsu Jongunjoelle ja mitä sitten tapahtui

”Taitaa olla tarpeellista vähän selittää.
Kun minä, meinaan, olen ennen ollut.
Ei siinä oikeastansa muuta ole,
mutta rauhallisesti on otettava.”

Koskela, Tuntematon sotilas

En ole aiemmin kirjoittanut Jongunjoesta, vaikka olisi pitänyt. Siksi tähän tarinaan kertyi paljon tavaraa. Alkuun voit loikkia kuvia pitkin ja lukea kuvien alta.

Koitan tässä kertoa, miksi Jongunjoki on niin erikoinen. Vähättelemättä se on minusta jokien peruna, sen makuun ei kyllästy koskaan ja sen voi tarjoilla niin monella tapaa.

Jongunjoki on Helsingistä katsoen lähin erämaajoki: Ajomatkaa tulee 570 kilometriä ja ajoaika on ilman taukoja kuusi ja puoli tuntia. Mikkelin jälkeen on juuri valmistumassa pätkä moottoritietä, joka keventää ajoa. 

Minulle on muotoutunut
kaksi retken pituutta,
kolmen päivän retki ja viiden päivän retki.

Keväällä, kun olen osallistunut toukokuussa tulvan aikaan pidettävään Jongun Hujaukseen, olen ajanut perjantaina Nurmijärvelle, melonut lauantaina Hujauksen ja ajanut kotiin sunnuntaina.

Hujaukseen kuuluu oleellisena osana sauna ja pitkä ilta nuotion ääressä jutustellen. Retken aikataulu on tiukka, mutta valoisa kevät keventää pitkiä ajomatkoja. Hujaus on ajamisen väärti.

Syksyllä taas olen tehnyt pidemmän retken. Ajopäivä keskiviikko, joella torstaista lauantaihin ja sunnuntaina ajo takaisin.

Näin toimien saan autoiltua ja melottua päivänvalossa. Yöpymispaikkoina minulla oli vuosia Erästelyn tukikohta Nurmijärven kylällä. Nyt paikka on myyty, mutta siinä on ihan lähellä viihtyisä Jongunjoen matkailun lomapirtti(Linkki), jossa olen sielläkin saunonut ja yöpynyt useasti.

Jongunjoelta, Viitakoskelta pääsee kanootilla meloen lomapirtin pihaan. Matkaa kertyy noin kahdeksan kilometriä.

Olen myös majoittunut teltassa. Silti joelta pois lähtiessä haluan päästä saunaan ja nukkua kunnolla viimeisen yön, että jaksaa ajella kotiin.

Autojen siirtoa ja vuokrakanootteja voi kysellä lomapirtistä. Kun olen ollut liikkeellä yhdellä autolla, olen saanut kyydin joelle lähtöpaikkaan. Sen jälkeen autoni on jäänyt kyytimiehen huostaan. Jos joki on mennyt jäähän, niin kuin on muutaman kerran tapahtunut, on helppo soittaa kyyti sinne, missä melonta keskeytyy.

Elämyksiä ensimmäisestä melonnasta lähtien

Näin ensimmäisellä retkelläni Jongunjoella hirven kumartuneena juomaan vettä joesta hiekkarantaisessa suvannossa. Tunsin, että nyt olen erämaassa. Melonta Jongunjoella oli minun ensimmäinen jokiretkeni.

Olen melonut Jongunjokea runsaat tuhatviisisataa kilometriä reilun kahdenkymmenen vuoden aikana. Olen melonut kevättulvissa, kesän helteillä ja syystalven pakkasissa. Virtaamat ovat vaihdelleet kahdeksan ja sadanneljänkymmenen kuution välillä sekunnissa.

Viitakosken virtaama kertoo joen tilan.

Jos virtaama on alle 8 m3/s, ovat Jokneri-Teljo -välin kosket kivisiä.
Jos virtaama on yli 80 m3/s, on hyvin todennäköistä, että kanootilla tulee uimareissu joko Kangaskoskessa tai Hiidenportissa. Kangaskoski on niin pitkä ja isoaaltoinen, että kanootti vaan täyttyy vedellä. Hiidenportissa kiivas virta voi tehdä tepposet.

Teljon jälkeen kosket ovat helppoja ja ensimmäinen etappi, Otroskosken laavu ja sauna, ovat noin tunnin melonnan päässä Teljosta.

Viitakosken virtaamatiedot löytyvät täältä: https://wwwi2.ymparisto.fi/i2/04/q0400520y/wqfi.html

Kuva Kangaskosken alaosasta, virtaama noin 60 m3/s. Kuvan otti Pävi Putkonen

Päivi Putkonen

Jongunjoki on
opettanut minut
retkeilemään meloen

Joki on joka kerta erilainen. Koskia ja nivoja on niin monta, etten ole vieläkään oppinut niitä kaikkia ulkoa. Korkealla vedellä nivoja yhdistyy ja matalalla vedellä niitä syntyy lisää. Katselen joka kerta ennen laskua Hiidenportin, Pälvekosken, Aittokosken, Alemman Kaksinkantajan ja Viitakosken.

Mitä hitaammin Jongunjoen matkaa, sitä runsaammin aarnimetsa ympärillä tarjoaa elämyksiään. Näin ensimmäisen karhuni toissakeväänä Kuhmon tien varressa. Tilhien helinä, majavien läiskäykset, sivupuron lorina ja tuore karhun tassun hipaisu rantahiekassa ovat jääneet mieleen.

Talvisotakin on lähellä. Täällä käytiin ankaria taisteluja joulun alla 1939. Matkalla joelle Kuhmon tie katkaisee useamman kerran kivistä kootun panssariesteen.

Olen näillä retkillä tutustunut mitä erilaisimpiin tarinoihin kulkijoihin ja melojiin. Useampikin tuttavuus on johtanut uusiin, huimiin seikkailuihin niin Venäjällä kuin Kanadassa.

Avoin kutsu ja

mitä sitten tapahtui

Olen useana syksynä laittanut blogiini avoimen kutsun lähteä kanssani talven kynnyksellä Jongujoelle. Tällä kertaa matkaan lähti useampi uusi tuttavuus.

Mari on ollut aiemminkin, nyt hänen mukaansa lähti kumppani Jyrki, jonka käsialaa ovat useat tämän kertomuksen kuvista. Kiitos siitä Jyrkille. Mari ja Jyrki ovat paikallisia, kokeneita retkeilijöitä ja melojia.

GaujaXXL –melonnasta minulle tutut Virva ja Timo lähtevät mukaan kajakeilla. Virva tulee vasta torstai-illaksi.

Ja täysin puskista ilmoittautuivat Sami ja Emppu. Olin nähnyt heidän kesäisen videon Ivalon joelta.>>> Taas mennään.

Jongunjoella on monta lähtöpaikkaa ja melonnan voi lopettaa moneen kohtaan.

Autolla pääsee ihan joen viereen Jonkerissa, Teljossa, Aittokoskella ja Viitakoskella. Laavujen ja autiotupien lähellä kulkee metsäautoteitä. Teitä on itse asiassa aika paljon, joten ei kannata lähteä niille seikkailemaan, ellei ole pakko. Voi bensa loppua.

Jonkeri. Jos on aikaa ja osaat meloa koskissa, lähde Jonkerista. Jos Viitakosken virtaama on alle 8 m3/s, ovat yläosan kosket kivisiä. Jos virtaama on yli 80 m3/s, on hyvin todennäköistä, että kanootilla tulee uimareissu joko Kangaskoskessa tai Hiidenportissa. Kangaskoski on niin pitkä ja isoaaltoinen, että kanootti vaan täyttyy vedellä. Hiidenportissa kiivas virta voi tehdä tepposet.

Teljo. Teljon jälkeen kosket ovat helppoja ja ensimmäinen etappi, Otroskosken laavu ja sauna, ovat noin tunnin melonnan päässä.

Aittokoski. Aittokosken voit laskea aloituksena, mutta voit lähteä myös sen alapuolelta. Runsas tunti melontaa sileää virtaa ja saavut Valaman kämpälle, jonka maastossa on reilusti tilaa majoittua myös teltoissa.

Viitakoskelle on Aittokoskelta 30 km. Virta ei juurikaan auta etenemistä ja toisaalta Pälvekoski ja Kaksinkantajan kosket kannattaa ennakkokatsella. Talven jäät muokkaavat koskien lopussa olevien kivien paikkoja ja muuttavat aaltojen paikkaa.

Monen palvelun kyläkahvila. A-oikeudet ja viisi tähteä. Kun poikkeat, sano minulta terveisiä.

Ulkokuva Jyrki Suikkanen

Legenda ja pelastus,
Kahvila Annukka

Pöydässä kohdallani on juhlava valkoinen kortti jossa lukee: kiitokset rouva presidentti Jenni Haukiolta.

Annukan kahviosta sain hyviä vinkkejä joelle, kun ensimmäistä kertaa Jongujoelle tulin.

Tällä kertaa tilasin meille etukäteen aamiaisen Annukasta. Kahvila on matkamme varrella ja valmis aamiainen nopeutti lähtöpuuhiamme joelle.

Annukka on harvinaisuus koko Suomessa. Kylä, jossa on viimeisen laskelman mukaan 110 asukasta, ei hevillä elätä kyläbaaria, mutta Kahvila Annukka se vaan keikkuu. Kyläläisiä, talkoolaisia, sienetäjiä, metsästäjiä ja melojia, heitä kohtaa Annukassa. Annukka on Facebookissa, käy tykkäämässä (Linkki).

Ja vielä yksi hieno asia Annukasta. Kahvilan edessä on tiekamera, joka antaa osviittaa säästä (Linkki). Tätä kuvaa kävin monesti katsomassa ennen retkeämme.

 

Kuvat Jyrki Suikkanen

Reilusti lunta
ja kesärenkaat

Torstain vastaisena yönä satoi reilusti lunta ja osalla meistä oli kesärenkaat. Piti vähän säätää suunnitelmia.

Lumi hidasti logistiikkaa joelle menossa, päätiet olivat sulia, mutta kesärenkailla ei päässyt metsäautoteille, joten meidän piti siirtää kalustoa niillä autoilla, joissa oli talvirenkaat.

Aikataulu viivästyi sen verran, että laskimme lähtölavaa ja siirsimme lähtöpaikan Teljosta Aittokoskelle. Tavoite oli päästä päivänvalolla Valmajoen autiotuvalle.

Teljon ja Aittokosken välillä on useita ykkösen koskia, jotka eivät kesäkelillä olisi olleet meidän porukalle ongelma, mutta nyt, kun päivänvaloa on vähän, niin mahdolliset kaatumiset koskessa voisivat hidastaa menoamme liikaa ja päivänvalo loppua kesken matkan.

Retkestä vastuullisena toimin joella varman päälle. Nyt ensimmäinen melontapäivä olisi rauhallista sileää virtamelontaa, jossa porukat voisivat totutella vesilläoloon.

Innokkaat Virva ja Timo sopivat vielä keskenään, että he ovat Aittokoskella yötä ja ajavat aikaisin aamulla kajakit Virvan auton katolla Teljoon ja melovat sieltä aamupäivän aikana meidän luo Valamalle. Virva on innokas koskimeloja ja hän halusi kokea sekä Aittokosken että sen yläpuoliset kosket.

Jongunjoen joustavuus tuli esiin tässä. Lähteä voi monesta kohtaa jokea.

Jyrki Suikkanen

Talven kynnyksellä Jongujoella
pitää tietää, mitä tekee

Toivotin porukan tervetulleeksi lumisateeseen, räntäsateeseen, vauhdikkaisiin koskiin ja lokakuun hämärään.

Jongunjoen melonta talven kynnyksellä on vaativaa retkeilyä. Pitää kehua ryhmämme omien taitojen ja kykyjen tuntemusta. Jokainen ilmoittautunut tuntui tietävän, mihin ovat lähdössä.

Mutta kyllä minä myös hermoilin. Osa porukasta oli ennestään tuttuja ja tiesin heidän kykynsä selvitä pimeässä ja kylmässä. Eniten olin huolissani Samista ja Empusta.

Sami ja Emppu

Jyrki Suikkanen

Sami ja Emppu olivat meihin muihin verrattuna aloittelevia melojia. He eivät edes olleet ostaneet itselleen kanoottia, vaan olivat saaneet sen liki vahingossa erään avioeron jälkipeleissä, kun oli lusikat ja kanootit oli pantu jakoon.

Olin heistä hieman huolissani, mutta plussaa oli, että he hankkivat ennen retkeä Welhonpesästä kuivapuvut. Pariskunta osoittautui kunnon retkeilijöiksi ja matkatessamme he saivat lisää oppia ja varmuutta melontaansa.

Siitä harvinainen pariskunta, etteivät kertaakaan korottaneet ääntään, vaikka meloivat samassa kanootissa. Jos perheessä on neljä lasta ja koira, niin kyllä siinä saa olla pitkä pinna. Samin ja Empun seikkailuita voit seurata Youtubessa Taas mennään –kanavalla (Linkki).

Samin ja Empun kanootti on Venture Ranger

Mari ja Jyrki

Mari on tuttu jo vuosien takaa. Olemme tutustuneet Jongun Hujauksessa. Marille tämä oli jo kolmas vetämäni syysretki Jongunjoella. Jyrki oli ensimmäistä kertaa.

Jyrkiä on kiittäminen tämänkin tarinan monista hienoista kuvista. Hän oli matkassa melonnan lisäksi kuvaajan ominaisuudessa. Hieno suoritus tässä valasituksessa, kun taivaalta tuli joko lunta tai vettä.

Pahoittelen, että kuva heistä on yksi ruutu kuvaamastani kännykkävideosta, kun he laskivat Alemman Kaksinkantajan. Meistä muista taas on hienoja Jyrkin ottamia kuvia. Kiitos niistä.

Marin ja Jyrkin kanootti on suomalainen Welhonpesän Winkkari

Timo

Jyrki Suikkanen

Kun kajakistilla on takana parin vuoden melontoja liki 5000 kilometriä, niin koskenlasku sujuu tyynesti.

Tutustuin Timoon toissa vuonna GaujaXXL-kisassa, jossa hän voitti oman luokkansa K1Men 310 km. Ja hänen luokassaan oli sentään muitakin melojia, Sampon ja minun luokassa oltiin ainoat maaliin tulleet.

Koetin houkutella Timosta inkkarimelojaa, mutta toistaiseksi hän arvostaa todellista vauhdin hurmaa kilpakajakilla. Timo osoitti hienoa asennetta, kun hän jäi torstai-illaksi Aittokoskelle odottamaan Virvaa ja meloi Virvan kanssa perjantaina Teljosta Valamalle. Talvisissa olosuhteissa ei ole hyvä olla yksin ensimmäistä kertaa erämaajoella.

Timon kajakki on Old Town Nantucket

Virva

Jyrki Suikkanen

Virva on ekakertalainen Jongunjoella. Tunnemme toisemme lähinnä Viron ja Latvian maratonmelonnoista. Virva huoltaa tytärtään koskimelonnassa ja puljaa itsekin paljon, siksi hän halusi Jongunjoelta niin paljon koskia kuin vaan päivänvalolla ehtii.

Ja paljon hän ehtikin, Teljosta Laklaniemen laavulle yhtä soittoa. Taisi olla ekana meistä nukkumassa eikä herännyt kohtalaisen pitkän illan nuotioturinoihin.

Virvan Kajakki on Dag Tiwok

Jaakko ja Sampo

Jyrki Suikkanen

Sain Polaris-kanoottini keulaan solisluuleikkauksesta toipuvan Sampon. Tutustuin häneen täällä Jongunjoella Jongun Hujauksessa. Sampo on ollut minun luottomelojani keulassa, kun olemme meloneet eri pituisia maratonmelontoja lähinnä Baltiassa ja Tampereella.

Toissavuonna voitimme GaujaXXL-melonnan luokan C2Men. Timo voitti samassa kisassa luokan K1Men. GaujaXXL on Latvian Gauja-joella keväisin järjestettävä ultramaraton, jossa melotaan 310 kilometriä yhden viikonlopun aikana.

Kanoottimme, Northstar Polaris on ollut meidän luottohevonen pitkillä matkoilla. Se on kevytkulkuinen retkikanootti. Olemme meloneet Polariksella runsaat tuhat kilometriä erilaisia kivisiä jokia ja tuo kevlar-epoksi kanootti on todiste nykykuitujen kestävyydestä. Naarmuja tulee, mutta vesi pysyy ulkopuolella.

Jyrki Suikkanen

Melonta on hyvä syy
olla matkalla

”Mihin sinä käytät sen sekunnin kymmenyksen, jonka olit nopeampi kuin naapuriradan juoksija?" Klassinen kysymys, kun haetaan järkisyitä tekemisiin.

Mitä järkeä on ajaa autolla tuhat kaksisataa kilometriä ja meloa kolmekymmentä kilometriä? Melontaan kuluu kolme päivää, kun autolla ajaen tulisi Aittokoskelta Viitakoskelle kolmessa vartissa.

Vanha intialainen viisaus erottelee intialaisen matkaajan länsimaisesta kulkijasta näin:

- Kun länsimainen ihminen istuu, hän jo kävelee ja kun hän kävelee, hän jo istuu.

- Kun intialainen ihminen istuu, niinhän istuu ja kun hän kävelee, hän kävelee.

Kun olen matkalla, se on mielentila jota en voi mitata kilometreissä tai sekunneissa.

Olen osallistunut maraton melontoihin ja tulen osallistumaan. Siinäkin olen matkalla, mutta melonta on vain muutama melan loiskahdus koko retkestä. Samalla tavalla melonta Jongunjoella on paljon muuta kuin jokea pitkin Aittokoskelta Viitakoskelle.

Matka alkaa viikkoja ennen kotona. Ensimmäinen palkitseva hetki on, kun ajan pakatun autoni porttikäytävästä kadulle. Sen jälkeen etappi etapilta matka täydentyy, kunnes lopulta ajan porttikäytävästä takaisin kotipihalle.

Tuon mukanani sarjan kokemuksia, joita kukaan ei voi ottaa minulta pois. Palaan mukanani hetkiä, joita en unohda.

Nukuimme kaksisataa vuotiaassa
Jannelan pirtissä

Tarkoituksemme oli yöpyä Lomapirtissä, mutta yllättäen paikka oli viikonloppuna varattu. Hieno asia heille, harmi meille.

Mari tarjosi meille majapaikaksi Pielisen rannalla olevan sukutilansa päärakennusta ja Marin kotia. Näin korona-aikaan meille kaikille löytyi oma soppi nukkua ja hyvin nukuimmekin.

Toivoin, että olisin nähnyt jotain hienon pirtin innoittamaa unta, mutta rauha ja hiljaisuus vaivutti minut niin sikeään uneen, ettei unia näkynyt. Aamulla kyllä näkyi talvinen piha. Yöllä oli satanut reilun vaaksan verran lunta.

Alempi Kaksinkantaja ja sen loppu.
Männyn oksan kohdalla on aukko, josta pääsee läpi saamatta vettä kanoottiin.

"Mitä kauemmin katselet koskea,
sitä varmemmin sen uit"

Ei se nyt ihan noin mennyt tällä kertaa. katseltiin ennakkoon Pälvekoski ja Alempi Kaksinkantaja. Ennakkokatselussa jokaista kiveä ei kannata opetella muistamaan. Jongunjoki on vanha uittojoki, joten pääuoma on edelleen aika selvä kaikissa koskissa. Näissä joen alapuolen koskissa riittää, kun panee muistiin, mistä pitää lähteä, missä mennään puolivälissä ja mihin kohtaan tähdätään kosken lopussa.

Useammankin kosken ihan lopussa on muutama hankala aalto, tai oikeastaan kivi, jonka jäät ovat työntäneet suvannon reunalle. Veden korkeus vaikuttaa aika vähän reitin valintaan. Korkealla vedellä kosket ovat sileitä, mutta kiivaita. Vähällä vedellä kivisiä. Nyt virtaama oli 30 m3/s, mikä on tähän aikaan syksyä paljon. Sade vaikuttaa virtaamaan nopeasti, mutta tavallaan aaltomaisesti. Ensin vesi on korkealla joen yläosassa ja myöhemmin siellä vesi jo laskee, kun se alempana nousee.

Jyrki Suikkanen

Miksi lähdit? Mitä opit?
Miksi lähtisit uudelleen?

Tein jokaiselle meistä nuo kolme kysymystä, tässä vastaukset kuvien myötä.

Emppu

Jyrki Suikkanen

Halusin päästä laskemaan koskia ja tutustua uusiin samanhenkisiin ihmisiin. Ja toki laatuaika ilman lapsia on mukavaa.

Opin valtavasti melonnasta. Tekniikoita, akanvirrasta, joen lukemisesta, virtauksista, varusteista yms. Ja sain monta ideaa minne mennä ja millaisia varusteita vois itse tehdä.

Lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin ja saamaan uusia vinkkejä, koskia ja melontaa unohtamatta.

Virva

Jyrki Suikkanen

Lähdin mukaan koska olen jo pitkään halunnut meloa Jongunjoen. Virtaavaan veteen on kiva lähteä ihmisten kanssa, jotka siellä ovat aiemmin meloneet ja tietävät virtapaikkojen "pahat" kohdat.

Retkillä tapaa myös uusia kivoja kanssamelojija ja heidän kanssaan on mukava turista melontaa. Kuulla retkistä ja varusteista ja poimia niistä vinkkejä korvan taakse.

Uudelleen lähden varmasti tutustumaan Jongunjoen yläosaan, koska väli Teljo - Aittokoski antoi jo esimakua yläosasta.

Mari ja Jyrki

Miksi lähdit?

Mari: Aina lähtövalmiina Jongulle! Vaikka hiihtäen.

Jyrki: Halusin oppia melontaa kokeneempien avustuksella. Varsinkin koskissa.

Mitä opit?

Mari: Kalliimpi kanootti liukuu paremmin.

Jyrki: Hyvässä seurassa melominen on kivaa.

Lähtisitkö uudelleen?

Mari: Aina. Jongunjoki on minun sielunvirta. Olen käynyt siellä vaihtelevasti 40 vuotta. Ensilumen aikaan se on kauneimmillaan.

Jyrki: Ehdottomasti!

Timo

Jyrki Suikkanen

Timon maskotti,
tyttären Mini Pupu

Miksi?

Melonnassa minua viehättää monipuolisuus. Melontaa voi harrastaa merellä, järvillä ja joilla. Kaikkina vuodenaikoina, vuorokaudenaikoina ja kaikilla säätyypeillä. Jongunjoen retkessä kiintoisinta oli itse joen lisäksi haastavahko ajankohta. Harraste on usein upeimmillaan veden jäätyessä kajakin alle. Tällä reissulla se ei realisoitunut, mutta ensilumi saatiin.

Mitä?

En ole eläessäni ollut retkellä näin suurella ryhmällä. Opin, että sekin on mahdollista.

Miksi?

Jongunjoki on jokena ja erämaisena ympäristönä upea. On kovin epätodennäköistä, että joelle ei tulisi palattua. Hujausta kohden!

Sami

Jyrki Suikkanen

Miksi lähdit?

Jongunjoki, Jaakko Mäkikylä ja syksy, kaikki nämä uusia kokemuksia. Ajattelin ettei tällaista tilaisuutta voi ohittaa.

Mitä opit?

Koskimelonnan perusteita. Sää ei ole este harrastaa melontaa kun valitsee oikeat varusteet.

Miksi lähtisit uudelleen?

Intohimo oppia avokanootin käsittelyä koskissa sekä halu tutustua uusiin ihmisiin ja melontakohteisiin.

Sami teki retkestämme Youtubeen videon (Linkki)

Jyrki Suikkanen

Lähdin vailla odotuksia nauttimaan melonnasta, luonnosta ja syksyn taittumisesta talveksi.

Opin muistamaan kuinka ihania ihmisiä on olemassa.

Lähtisin uudestaan, jotta voisin kokea kaiken uudestaan.

Sampo

Jaakko

Jyrki Suikkanen

Miksi lähdit?
Kun tulee mieleen, niin on mentävä. Oli ennakkoaavistus, että tämä retki olisi jotenkin erikoinen. Niin kuin olikin, mukava, osaava porukka.

Mitä opit?
Jostain syystä pakkaaminen on mennyt pieleen tänä vuonna jokaisella reissulla. Nyt ei ollut enää liikaa tavaraa, mutta logistiikka, missä mitäkin on, oli edelleen hukassa. Hirveetä penkomista.

Miksi lähtisit uudelleen?

Ensi syksynä voisin tehdä viikon retken. Vuorotellen päivä melontaa ja päivä metsäkävelyä. Joella tulisi oltua kuusi päivää.

Jyrki Suikkanen

Jyrki, Mari, Emppu, Sami. Sampo, Virva, Timo ja Jaakko.

"Aika velikultia." Tuntematon sotilas.

Lieksan Lehti
sai viimeisen sanan

Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!

Tässä linkki vuoden 2021 retkelle >>> Jongunjoelle.

Kesäretkellä kanootissa – Osa 1/2

Linkki tämän kirjan pdf-tiedostoon
on täällä.

Isosetäni Johannes Benjamin Mäkkylä osti tämän kirjan 28.4.1897.

Löysin kirjan viime talvena ja päätin meloa kirjan kirjoittajan Tohtori August Ramsayn reittejä Saimaalta Päijänteelle.

Kukkeisten saari on yksi Puumalan kunnan liki tuhannesta saaresta.

Puumala on paljon kauempana Rööperistä kuin kartalla näytti.

Seuraan August Ramasayn vuonna 1890 kirjaamaa melontaretkeä Saimaalta ja Päijänteen latvavesille. Haluan nähdä, kuinka kesäinen Savo muuttunut melojan kannalta 130 vuodessa?

Puumala oli tuolloin tärkeä satamakaupunki ja kunnan väkiluku oli 5671 asukasta (1910). 

Nyt Puumalassa asuu 2 126 (2020) puumalalaista, kotona rööperiläisiä on neljä kertaa enemmän. Puumalassa väentiheys on 2,7 asukasta neliökilometrillä. Rööperissä meitä on tiuhempaan, 20 620 asukasta neliökilometrillä.

Puumalan pinta-alasta on reilusti yli puolet vesialuetta. Rööperi on asfalttia. Puumalan veroäyri on 19,5 ja Rööperin 18 (2020).

Olen katsellut Puumalan karttaa ja miettinyt, mistä August Ramsay lähti. Hän tuli Puumalaan laivalla Viipurista ja oletan hänen lähteneen satamasta kirkon alapuolelta.

 

 

Mutta ensin juon puumalalaiset leivoskahvit. Kahvila – Konditoria Soropin ikkunassa lukee Käsitöitä Handicraft. Ystävällinen rouva ja sievä tyttö puuhaavat tiskin takana. Olen unohtanut pakata villapaidan mukaan. Kun ikkunassa lukee Handicraft, se on hyvä syy ostaa villapaita Puumalasta. Kuulen, että varsinainen käsityökauppa ylempänä tietä on jo kiinni ja aamulla olen jo muualla

Näyttelijä-leipuri Ville Haapasalon Hatsapurikioski on rannassa, sen edessä on niin pitkä jono, että jätän maistiaiset tällä kertaa väliin.

Ajaessani rantaan, kohti vesillelaskupaikkaa, ohitan kyltin Vierassatama. Purjehtija minussa herää, vierassatamassa on yleensä huoltorakennus. No niin on täälläkin. Siellä on suihkut, sauna, täydellinen keittiö ja mitä minä kaipaan, useampi pöytä levitellä tavaroitani ja pakata retkivarusteet versioon 1.1. Kotona vain kaivelin tavaraa autoon, sitä kadun vielä monta kertaa retkeni aikana. Ruuat olen ostanut Mikkelistä, Urpolan Lidlistä. Ostan eväät aina mahdollisimman läheltä retkipaikkaa, tuen edes hieman paikallista liiketoimintaa. Koska tiesin tulevani Puumalaan sen verran myöhään, en arvannut jättää ostoksia viime tinkaan.

Saan auton huoltorakennuksen eteen ja kannan kaikki kassit ja nyssykät sisään. Suihkusta tulee mies, jonka kanssa juttelemme venejuttuja kunnes jatkan tavaroitteni jäsentelyä. Minulla olkaa jo olla kiire päästä vesille. Hermoilen aina ennen lähtöä ja aistini ovat herkkänä. Autolla käydessä panen merkille, että itätuuli ei ole iltaa kohden rauhoittumassa, vaan lehtien kahina puissa voimistuu.

Pakkaan kanootin Puumalan kunnan matonpesurannassa. Ranta näyttää sopivan syrjäiseltä ja silti elävältä, joten jätän auton tänne matonpyykkääjien ja mökkiläisten autojen joukkoon. Täällä se voi hyvin olla puun alla muutaman viikon.

Olen kuitenkin unohtanut melontatossut kotiin. Riisun kumiteräsaappaat ja päätän meloa sukkasillani. Pungen itseäni polviasentoon täyteen pakattuun Kolibriin. Työnnän varpailla penkin takana olevaa Ortliebin kassia taaksepän jotta saan jaloille lisää tilaa. Painan sitten polvilla edessäni olevaa kassia eteenpäin ja saan polvilleni tilaa. Kanootti on painava, mutta tuntuu kelluvan tasapainossa. Ainakaan se ei kallistele kummallekaan laidalle. Alkumatkan vastatuuleen pieni keulapaino on hyväksi.

Ehdin meloa runsaat 150 metriä, kun hellasyndrooma iskee. Kotoa lähtiessä, kun painan oven kiinni, tulee mieleen, olenko sammuttanut hellan? Nyt tulee mieleen, paninko auton lukkoon? Koukkaan venelaiturin kulkusillan alta hiekkarannalle ja siitä ei ole pitkä matka autolle. En sentään mene sukkasillaan, vaan kaivan saappaat ja lompsin niillä. Oliko auto lukossa? Olihan se.

Itätuuli nostaa aallokkoa Puumalansalmeen. Vesillä lähtemisen jännitys alkaa rauhoittua. Tunnustelen melomistani. Katselen navigaattorin näytön lukuja. Nopeus on kohtuullinen ja matkaa on jo kertynyt muutama sata metriä. Tällä kertaa en tiedä, paljonko matkaa on jäljellä.

Olen retkimelonut vuosia tyyliin paikasta A paikkaan B. Lisäksi harrastan erilaisia kelloa vastaan melontoja, joissa matkat vaihtelevat muutamasta kymmenestä kilometristä aina Latvian Gauja XXL-melontaan, jossa matka on 310 km.

Vanhemmiten olen alkanut arvostaa melontaretkiä, joissa ei ole selkeää päämäärää. Melon sen ajan, jonka olen retkelle varannut ja katson sitten, mihin päädyin. Joskus pidän leirin yhdessä paikassa ja teen siitä päiväretkiä lähivesille. Töissä olen tehnyt ihan tarpeeksi tiukkoihin aikatauluihin sidottuja hankkeita. Mieleni lepää vesillä, kun ei ole aikataulua.

August Ramsay meloi tätä reittiä Savonlinnan, Varkauden, Sorsakosken, Suonenjoen ja Laukaan kautta Jyväskylään. Sieltä hän jatkoi alas Päijännettä ja lopulta Kymijokea Kotkaan. Olen varannut tälle retkelle muutaman viikon. Katsotaan sitten, mihin päädyn.

Melon Saimaan Kukkeisten selkää pohjoisen suuntaan niemen kärjestä niemen kärkeen. Vesi on kirkasta ja matalassa vedessä näen pohjan kiviä, joiden yli kanoottini leijuu. Tuuli ja aallokko on kääntynyt sivulle. Kanootti nousee pehmeästi aallolta toiselle. 

Tulee hieno tunne: kukaan ei tiedä, missä olen. Paitsi Riitta. Olemme jakaneet Googlen kautta sijaintimme toisillemme. Hän näkee, missä menen.

August Ramsay pääsi ensimmäisenä päivänä Ryhälän kylään. Nyt siellä on rannassa Mannilanniemen mökki- ja juhlatilavuokraus. Sinne olisi vielä runsaan kolmen tunnin melonta. Päivä on ollut pitkä ja katselen sopivaa rantaa, jonne pystyttää teltan.

Koukin toiveikkaana jokaisen saaren ja jokaisen niemen taa löytääkseni mökittömän rannan. Vihdoin kohdalle osuu tyhjä saari. Se on eteläisempi Kukkeisten saarista. Ranta on kivinen, mutta pääsen kuivin jaloin kanootista. 

Saarella kasvaa harvakseltaan mäntyjä ja rannassa leppiä. Otan leirikassin olalle ja kiipeän saarta ylös, kunnes löydän teltan kokoisen tasaisen paikan. Ortliebin vedenpitävässä leirikassissa tavarat ovat purkamisjärjestyksessä. Päällimmäisenä on tarppi, sadepressu, naruineen, sitten on teltta, makuupatja ja lopuksi makuupussi. Kassin sivulokerossa on varoiksi otsalamppu.

Luvassa on sadetta, viritän ensin tarpin ja kannan loput leiritavarat sen alle. Kiroan huonoa logistiikkaani pakkaamisessa. Joudun purkamaan koko lastin kanootista, että saan keittiön ja ruuat leiriin. Kanoottiin ei jää kuin VKV -merkkinen kanoottikärryni pussissa. 

 

 

Aamukahvia juodessa alan selvitellä saaressa kohtaamaani uhrilehtoa. Kivikasan takana on muutaman metrin syvyinen ja puolentoista metrin levyinen kallioon louhittu mutkitteleva kuja. Onko täällä ollut kaivos? Toisaalta iso kivikasa viittaa hautaan. Syvä louhos, mutta onko tämä silti uhrilehto?

Ramsay olisi haastatellut paikallisia asukkaita, minä kaivan Googlen esiin.

Etelä-savon kultturiperintötietokannasta selviää, että kyseessä on yksi pieni Salpalinjan taisteluhauta. 

Näitä linnoituksia tehtiin välirauhan aikana osin jopa ihan yksityisten urakoitsijoiden voimin. Kaareva muoto tulee siitä, että vihollinen ei saa ammuttua suoraan kaivantoa pitkin. Louhitut kivet on kasattu kaivannon saaren puolelle. Minä olisin korottanut niillä kaivannon reunoja. Vähän keskeneräiseltä tämä louhimus näyttää. No, onneksi sitä ei tarvittu.

Tyyni kesäinen aamupäivä suosii. En pidä kiirettä vesille lähdössä, vaan puran ja järjestelen varusteeni vielä kerran, versio 1.2. Kanootti on helpompi pakata tasapainoon ja minulle jää normaali, melontaan vaadittava tila.

Melon pohjoiseen salmen vasenta rantaa. Kun eteen tulee saari, melon saaren ja rannan välistä. Haluan katsella rannan sokkeloita. Ennen August Ramsayn oletettua Ryhälän kylän rantautumispaikkaa on syvä lahti. Oikaisen sen yli ja Mannilanniemen mökkikylä jää sivuun reitiltäni.

August Ramsay kuvailee jyrkkiä rantatörmiä eikä hän nähnyt maataloja tai rantaan asti ulottuvia peltoja. Maisema ei tässä kohtaa ole juurikaan muuttunut 130 vuodessa. Erämaista melontaa.

Kolibri-kanoottini kulkee leppeästi. Melkein huomaamaton myötätuuli auttaa. Salmi kapenee ja Varmavirran oikea ranta lähestyy. Salmen kapeimmalla kohdalla vaihdan Partalan saaren puolelle salmea. Katselen isoja rantakiviä, laitureita ja mökkejä. Vaikka olen kahdesti melonut näitä rantoja, ne eivät näytä tutuilta.

Partalaan saaren rannat ovat osa Sulkavan soudun reittiä. Olen osallistunut kahdesti Sulkavan soutuun. Ensimmäisen kerran kanootti kaksikolla ja toisen kerran samanlaisella Kolibrilla, jolla nytkin melon. Keskittyminen tehokkaaseen melontaan on ohittanut maisemien kokemisen, joka on tällä matkalla melontani yksi tarkoitus.

August Ramsaykin sanoo: ”sisämaan luonto on yksitoikkoinen, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät kiiruhtajalle vaikuta valtaavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, josta hurmaannuttaisiin. Jokainen taulu on toisensa kaltainen. Täytyy meloa kaikessa rauhassa, silloin vasta taulut tulevat eläväksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaisiksi. Silloin yksitoikkoisuus haihtuu ja aletaan kokea ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto melojassa herättää”.

Luin näitä August Ramsayn tarinoita talvella ja nyt olen täällä. Maisema liukuu kivi kiveltä ja puu puulta ohitseni. Kun ei näy mökkejä, melon samanlaisessa maisemassa kuin August Ramsay aikanaan.

Melonta on oikeastaan outoa puuhaa. Meloja toistaa samaa liikettä kymmeniä kertoja minuutissa, useamman tuhat kertaa joka tunti. 

Miten saan aikani kulumaan? Keskityn melontaan. Tunnustelen melan liikettä ja kanootin liukua vedessä. Samalla kuuntelen ympäristöä. Kohahtaako tuuli rannan puiden latvoissa? Liikkuvatko pilvet rauhallisesti? Ja tietysti seuraan omaa kroppaani. Olenko juonut ja syönyt riittävästi? Onko asentoni hyvä? Pidänkö melaa oikeasta kohdasta, on otteeni kevyt? Välillä kipristelen varpaita, kannustan verta kiertämään pikkuvarpaan viimeisenkin nipukan. Tunnustelen jalkojeni lihaksia, osallistuvatko ne melan tarvitsemaan voimaan? Kiertyykö koko selkä melan mukana? Meloessa en kuuntele musiikkia tai radiota. Kuuntelen luontoa ja melan ääniä. Kun mela menee veteen oikein, niin ei kuulu mitään. Katselen välillä laajaa maisemaa ja välillä jään tuijottamaan liikkuvaa rantaa tai veden pintaa kanootin vieressä. Kanootti kulkee vaistoni ohjaamana loivasti puolelta toiaselle kiemurrelleen oikeaan suuntaan.

Edessä on Varmavirran viimeinen niemi. Niemen rantakallio liukuu sivuun ja Sulkavan Linnavuoren jylhä kallio nousee näkyviin. Reitti kääntyy itään.

Linnavuori luolineen on mahdollisesti ollut alueen turva jo rautakaudella, mutta kirjallisia merkintöjä paikasta on 1400-luvulta. Siihen aikaan linna oli suoja lähinnä hämäläisiä ryöstelijöitä vastaan. Nyt tämä hämäläinen meloo Linnavuoren ohi rauhallisin aikein.

Kauempana edessä näen Hakovirran ylittävän sillan. Sulkavan soudun veneet lähtevät tuon sillan alta. En ole nähnyt kirkkoveneiden lähtöä, koska pienveneet lähetetään matkaan ensin. Jossain vaiheessa ne saavuttavat meidät pienet soutajat ja melojat. Ensimmäisissä veneissä soutaa hyvässä tahdissa harjaantunut ja voimakas miehistö. Kirkkoveneen etenemisessä on alkukantaista voimaa. Kirkkoveneiden kärki soutaa 60 kilometrin kierroksen alle neljässä tunnissa, minulla meni aikaa himpun päälle kymmenen tuntia. En tiedä muita melojia, jotka olisivat meloneen Sulkavaa kanoottiyksiköllä. Jos näin on, minulla on silloin Sulkavan ennätys kanoottiyksiköiden luokassa.

Poukkoilen salmea rannalta toiselle, mutta en löydä telttapaikkaa. Lopulta vastaan tulee pienehkö Saunasaari-niminen saari. Kiertelen sitä ja huomaan saaren itäpäässä rakennuksen, mutta elämää en näe. Tämän pikkusaaren pohjoispuolelta löydän pehmeän kaislikkorannan. Mökki ei näy tänne ja teen leirin tähän. On jo kiire, sadetutka lupaa jatkuvaa, voimakasta sadetta ja ukkosta. Tehdessäni iltapalaa tarpin alla alkaa sade. Ukkonen jyrähtää muutaman kerran, tuuli nousee voimakkaaksi ja puuskailee männynlatvoissa. Onneksi leiri on saaren suojan puolella metsässä. On hienoa maata teltassa ja kuunnella, kun kaatosade syöksyy tarppiin.

 

Isojen puiden katveessa on suojaisa pesä pitää ukkosta.

 

 

Ajantasaista säätutkatietoa tarjoava Windy on loistava appsi tällaisiin nopeisiin sään muutoksiin. Windy käyttää ilmatieteen laitoksen tutkadataa, mutta jotenkin se toimii juoheammin kuin Ilmatieteen laitoksen oma sivusto. On hienoa, kun sään muutoksen ja varsinkin ukkosen tulon näkee reaaliajassa.

 

August Ramsay manitsee, että he melovat kohti Sulkavaa, mutta ei kerro, poikkesivatko he sinne. Tuuli on navakkaa ja etelästä, 12 m/s. Koetan löytää kartasta, pääsisinkö eteenpäin suojaista reittiä Sulkavan Alanteen kautta. Näyttää siltä, että pitäisi kantaa kanootti kannaksen yli. Se on tässä vaiheessa turhan työlästä.

Teen itselleni tavallisen aamiaisen, puoli pakettia pekonia, paistettu kananmuna, jogurtti ja muutama pala ruisleipää mustaleimaisen juuston kanssa. Palanpainikkeeksi murukahvi. Lisäksi lämmitän termospulloon teevettä, väkevää teetä, jonka makeutan reilusti hunajalla. 

Katselen aamun säätä. Tuuli puuskailee ja tuntuu voimistuvan. Savonlinnan lentokenttä ilmoittaa lounaistuuulta 7 m/s ja puuskat 12 m/s. Kovimmissa puuskissa mäntyjen rungot taipuvat kaarelle ja kuuluu voimakasta suhinaa, kun ilma menee oksiston läpi. Lehtipuihin verrattuna männyn suhina tuulessa kertoo aika tarkkaan tuulen nopeuden. Sulkavan soudusta pahamaineinen Lepistönselkä huokailee vaahtopäitä. 

Liu’un Partalan saaren itäisimmän rannan suojassa mahdollisimman pitkälle etelään tuulta vastaan. Haluan mennä Säviönsaaren suojaan myötäisessä tuulessa ja aallokossa. Murtuvissa aalloissa sivuttain melonta on turhan märkää puuhaa. Matkaa ei ole kuin puolisen kilometriä, mutta puuskat ovat äkäisiä.

Pidän tuumaus- ja ruokatauon ja sitten lähden vesille. Oikealta selän suunnasta lähestyy iso moottorivene. En kaipaa tähän höykytykseen sen peräaaltoja. Pysähdyn odottamaan sitä ja käännän kanootin poikittain aluksen kulkusuuntaan, jotta näkevät minut. Kun alus tulee lähemmäs, kuljettaja pudottaa veneensä nopeuden kävelyvauhtiin. Huiskutamme toisillemme ja veneen mentyä ohituksen jälkeen lisäämme molemmat vauhtia ja kohta olen Sävionsaaren suojassa. 

Alitan maantien ja alan katsella telttapaikkaa. Seutu näyttää asumattomalta, mutta rannat ovat kivisiä. Alan olla reilusti jo Pihlasvirran puolella, kun niemen takaa alkaa kaislikko ja hiekkaranta. Tähän rantaudun. Lahti on suojainen, saan teltan pehmeään paikkaan mustikanvarpujen päälle.

Ripustan tarpin, sen naruja ja joitain muita varusteita narulle kuivumaan. Rannassa on vanha tulipaikan kivikehä. Sahaan muutaman palikan järveen kaatuneen männyn oksista ja teen tulet. Päivämatka on ollut lyhyt, mutta puuskaisen tuulen vuoksi jännittävä ja työläs.

 

 

Istun pitkälle iltaan ja tuijotan nuotioon. August Ramsay mainitsee retkijuomana teen ja kaakaon, oluesta ei kirjassa ole manintaa.

Aamulla tuuli on tasinut hieman, mutta aallokkoa on edelleen. Heti liikkeelle lähdettyä huomaan, että olen lastannut Kolibrin liian etupainoiseksi. Se vikuroi aallokossa ja tuulen puuskissa. Menen suosiolla rantaan ja pakkaan kanootin uudelleen. Meno rauhoittuu. Välillä koukin aallokossa ja aina tilaisuuden tullen sujahdan saarten suojaan sileään veteen.

Alkuperäinen ajatukseni on August Ramsayn tavoin rantautua Savonlinnan satamaan. Hyvällä tuurilla pääsisin yöksi ystäväni Jyrkin luo. Kun Savonlinna tuntuu olevan saavutettavissa, soitan Jyrkille. Hän ei ole Savonlinnassa ja tulee vasta myöhään illalla kotiin lähteäkseen taas aikaisin aamulla töihin. En halua vaivata häntä sen enempää ja sanon yöpyväni jossain saaressa ja jatkavani sitten huomenissa Savonlinnan ohi.

Yllättäen hiilikuituinen tuplamutkamelani napsahtaa poikki. Liitos, jonka tein vuosi sitten, kun halusin melaan tehokkaamman lavan, on antanut aallokossa vääntäessäni periksi ja on nyt kahtena kappaleena. Saan lavan mukaan ja jatkan matkaa puisella varamelallani. 

Omatekemän liitoksen pettäminen käy kunnialle, mutta on melonnan kannalta enemmänkin henkinen takaisku kuin varsinainen huononnus etenemiseeni. Ostin tämän puisen varamelan, T-kahvainen Northstar majavanhäntämela, Welhonpesästä tänä keväänä. Minulla on jo aiemmin koskikäyttöön hankittu saman tyylinen Grey Owl Hammerhead, mutta tämä vaikutti sirommalta ja on huomattavasti kevyempi kuin perinteinen Hammerhead. Totun melanvaihtoon nopeasti. Aina kun joudun avonaisemmalle paikalle aallokkoon reiluvartinen ja isolapainen mela tuntuu hyvältä ja tasapainottavalta kaverilta.

Vanha ohje on, että pitkän päivän melonnassa vaihda iltaa kohden kevyempään melaan, jos mahdollista. Ihminen on suhteellinen mittari. Vaihto painavampaan tai kevyempään melaan tuntuu hetken aikaa, mutta sitten kroppa tottuu. En muista, että voimat olisivat loppuneet melan nosteluun. Kanootin kiskominen eteenpäin on se, joka syö voimia.

August Ramsay käyttää kajakkimelaa ja mainitsee ainoastaan suositeltavat melan ja lapojen mitat. Painosta hän ei mainitse mitään, eikä puulajista.

Pihlajaniemen kohdalla vastaani tulee purjeveneitä. Näyttävät olevan iltakilpailussa. Totista puuhaa. Itsekin opettelin purjehtimaan juuri noissa iltakilpailuissa. Silloin pitää yrittää kaikkensa, koska muidenkin veneiden miehistöt tekevät niin.

Samalla ohitan retkeni itäisimmän pisteen. Pihlajaniemen kärki on retkeni itäisin piste. Olen Viipurin itäpuolella, ja jos lähtisin tästä suoraan etelään, päätyisin lopulta Istanbuliin.

Savonlinna tulee lopulta näkyviin. En ole keksinyt hyvää paikkaa rantautua ihan keskustassa. Siis johon voisin jättää kanootin asioinnin ajaksi. Perhehotelli on ollut mielessä. Olen siellä muutaman kerran ollut ja saanut hyvää kohtelua. Voisin kärrätä kanootin Perhehotellin pihalle, mennä saunaan, iltapalalle ja nukkua hyvän yön puhtaiden lakanoiden välissä. Päivä on ollut pitkä, kanootin kärrääminen ja puuhaaminen ei innosta. Jatkan länteen kohti Vuohimäen leirintäaluetta. Minulla on toive päästä siellä saunaan ja aamulla olisin valmiiksi sopivalla suunnalla kauppareissua varten.

Hämmästelen Kurvinniemen uuden näköistä asuntoaluetta. Isoja omakotitaloja, osa hyvin lähellä rantaa, mutta ranta on autio. Selviää, että alueen tontit on nimenomaan huutokaupattu termillä omarantaiset tontit. Suomalaiselle oma ranta on tärkeä, kunhan se on. Alue näyttää muuten viihtyisältä, joten voisin kuvitella, että ihmiset haluaisivat iltakävelyllä tai koiraa ulkoiluttaessa kävellä rannassa kulkevaa polkua pitkin, mutta ei. Pitää olla oma ranta, vaikka ulkoilu olisi autotiellä talojen takapihoilla. Itse tuntisin oloni viihtyisäksi, kun voisin kulkea turvallisesti naapureiden silmien alla. Juuri nyt melon tällä tavalla, kuljen polkua järven puolella.

Kartasta päättelen tulleeni leirintäalueen rantaan, kylttejä en näe. Vuohimäen leirintäalueen vastaanotto on yhtä kaukana kuin Ramsayn kuvaamat maatalot.

”Rannoilla on täällä kuten melkein kaikkialla Savossa ainoastaan joskus talo. Ne ovat siirtyneet harjuille, joilta ne kyllä näkyvät soutajalle järvelle, mutta melkoisen matkan päästä, ja jos hän lähestyy rantaa, peittävät lähimmät mäet äsken niin houkuttelevan kuvan pois näkyvistä.”

Puuskutan vastaanottoon ja tervehdin nuorta tyttöä tiskin takana. Hieman sivummassa mies tiskaa vastaanoton kahvilan astioita selin minuun. Vilkaisen kahvilan tarjontaa, vitriinissä on kaksi surullisen näköistä pullaa jäljellä. Kahvipannussa on musta tilkka pohjalla. Ajatukseni oli myös juoda kahvit rauhassa ja ladata samalla virtapankkia. ”Tulin kanootilla meloen tuonne rantaan ja haluaisin yöpyä teltassa. Voinko laittaa teltan pystyyn rantaan, kanoottini luo?”

”Ei sinne rantaan mitään telttoja pystytetä!” murahtaa tiskaaja. ”Ei täällä eletä kun pellossa!” hän vielä jatkaa kääntymättä puoleeni. Tyttö näyttää hölmistyneeltä. Niin minäkin. Tämä oli sitten tässä. Ei leiripaikkaa, eikä saunaa. Lähden ulos, ennen kuin keksin jotain liian nokkelaa.

Onneksi rantaa kohti on alamäki. August Ramsay joutui nukkumaan avuliaasti tarjotussa vierashuoneessa ummehtuneessa ilmassa torakoiden kanssa, mutta ei häntä mistään ulos heitetty. Olen raivoissani ja kostonhimoinen. Googlaan leirintäalueen jotain vastaavaa henkilöä nimeltä, jolle voisin purkaa mieltäni, mutta en löydä.

Vuohimäen leirintäalueen uimaranta, jonka koskemattomuutta leirintäalueen tiskaaja ponnekkaasti puolusti.

Rannassa on isä lastensa kanssa. Juttelemme pitkään lomareissuistamme. En kerro hänelle saamastani leiriytymiskiellosta tälle kapiselle rannalle, jonka ainoita käyttäjiä he ovat.

Kiikaroin Pullinlahden vastarannalta mäntyisen rantakallion. Sieltä löytyy leiripaikka.

 

Vastarannalla kiukkuinen Vuohimäen leirintäalueen tiskaaja ja menetetty iltasauna. Pah.

 

Olen edelleen vainoharhainen ja tarkastan jokamiehenoikeudet kaupunkialueella. Telttailla saa, jos leirintäaluetta ei ole. No ei ollut. Pystytän teltan ja teen tarpista näkösuojan järvelle. En halua houkutella leirintäalueen tiskaajaa yökylään.

 

Olen ennenkin käyttänyt tarppia leirini naamiointiin.

Nukahdan pohtien palvelukonseptin kultahippuja. Palveluammatissa, kultahipun osuessa kohdalle, voi yhdellä omalla tulkinnalla saada aikaan pitkälle kantautuvan kehujen aallon. Se on hetki, jolloin palvelun ammattilainen panee itsensä likoon ja tekee rohkeasti päätöksen asiakkaan eduksi. Hylkäämäni Perhehotelli käy sekin mielessä, siellä olisin saanut takuuvarmasti hyvää kohtelua ja huippupalvelua.

Juonipaljastus: tämä oli retkeni ainoa epäystävällinen kohtaaminen. Tämän jälkeen kohtalo palkitsi minut moninkertaisesti. 

Tarina jatkuu täällä (Linkki).

 Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!