Kesäretkellä kanootissa
Savonlinnasta Kuusvedelle
 |
| Isosetäni Johannes Benjamin Mäkkylä osti tämän kirjan 28.4.1897. Linkki tämän kirjan pdf-tiedostoon on täällä. |
tilastollinen mahdottomuus.
Minun pitää nyt saada lämmintä ruokaa ja lisää retkievästä sekä tietysti lasikuidun korjauspaketti katkennutta melaani varten.
Savonlinnaa lähestyessäni olen pannut merkille, että keskustan länsipuolella on Savonlinnan pursiseuran Laitaatsillan tukikohta. Voin ehkä jättää Kolibrin turvallisesti pursiseuran rantaan, kun lähden kaupungille asioille.
Rantaudun pursiseuran veneiden vesillelaskurampin viereen. Etsiskelen henkilöä, jolta saisin luvan jättää kanootti rantaan. Laitureilla tapaan kohteliaan nuoren miehen, joka puhuu englantia saksalaisittain korostaen. Hän neuvoo minulle managerin, joka antaa luvan jättää Kolibrin rantaan.
Kaivan Kolibrista VKV:n kanoottikärryt. Teen itselleni kärrystä, puumelastani ja Ortliebin 60 litran kuivapussista kauppakärryt. Laitos ohjautuu ja kulkee kuin unelma.
Kaikki tietävät kuinka kamalaa on kun saappaat hiertävät. Silloin on vaikea ajatella mitään muuta. Minulla on matkassa liian ohuita sukkia ja kolhot kumiteräsaappaat hiertävät nilkkaa niiden läpi. Jos kävelen saappailla yhtään pidempään, saan rakon. Kohta on mätäkuu ja en halua rakkoja pilaamaan retkeä. Pääsen sepelikentältä asfaltille ja riisun saman tien saappaat ja sukat. Piilotan ne tien viereen sähkökaapin taakse ja jatkan matkaa paljain jaloin. Tuntuupa hyvältä.
ABC!-huoltoaseman kauppa on runsas, mutta ei siellä ole melan korjaussarjaa. Käyn kuitenkin syömässä huoltoaseman kuppilassa. Ruoka on yllättävä hyvää ja maistuu näinkin ABC!- ennakkoluuloiselle matkailijalle. Paljaat varpaat ja viritetty melakärry saavat muilta asiakkailta huvittuneita katseita. Hymyilemme puolin ja toisin.
Huoltoaseman yhteydessä olevan ruokakaupan kassalla pakkaan tavaroita Ortlirebiin, kun joku moikkaa minua. Olen äimänä, en ihan heti tunnista, että siinä onkin ystäväni Jyrkin Elina.
Viimeksi juuri eilen tavoittelin heitä. Nämä aika-aukot ovat hauskoja, tämäkin vain muutaman minuutin mittainen. Jos olisin ollut kassajonossa, Elina ei olisi nähnyt minua, jos olisin jo ehtinyt pakata, olisin mennyt ulos kaupasta ennen Elinaa emmekä olisi tavanneet.
Elina kertoo, että Jyrki on tulossa kaupan eteen. Taas kerran kohdallani on tilastollinen mahdottomuus. Kaikkien koukeroiden jälkeen tapaan ne ainoat kaksi ihmistä, jotka tunnen koko Savonlinnassa. Itse asiassa he ovat ainoat tutut ainakin sadan kilometrin säteellä.
Joku matemaatikko voisi laskea todennäköisyyden kohtaamisellemme. Kauppa, jossa tapasimme, ei ole Elinan ja Jyrkin vakiokauppa. Elina oli menossa läheiseen koirakouluun heidän koiransa kanssa. Jos olisin sitonut kärryviritystäni vähän kauemmin tai vähän nopeammin, emme olisi tavanneet. Nyt pääsen Jyrkin kyydissä rantaan, eikä minun tarvitse taiteilla kärryni ja tavaroitteni kanssa. Sen jälkeen ajamme Motonettiin, josta vihdoin löydän sen korjaussarjankin.
Palattuani rantaan, tapaamani saksalainen nuori mies tulee juttelemaan. Hänen isällään on vanha höyrylaiva täällä Savonlinnassa. Sitä he kunnostavat yhdessä. Juttelemme tietysti veneistä, kanooteista ja Suomen kesästä.
Saan melan korjattua. Ensin liitän puolikkaat yhteen pikaliimalla ja sitten laminoin kohdan lasikuidulla, liika hartsi puristuu kieputtamalla sähkömiehenteippiä liimapuoli ylöspäin samalla tavalla kuin EA-kurssilla olen oppinut lastoituksen sitomisen paikoilleen. Teippi saa olla paikoillaan hartsin alkujähmettymisen ajan. Poistan sen parin tunnin kuluttua, ennen kuin se liimautuu kokonaan kiinni laminointiini.
Lähden jatkamaan matkaa puumelalla – annan lasikuidun kovettua kaikessa rauhassa. Jyrki neuvoo joitakin vastaan tulevia kohtia matkan varrelta ja mahdollisen ensi yön leiripaikankin. Koska kaikki on hoitunut niin hyvin, olen taas sen verran täpinöissäni, että unohdan Jyrkin ohjeet ensimmäisten melanvetojen aikana.
Salmen vastavirrasta huolimatta Savonlinna jää nopeasti taakse. Edessä on kunnioitettava Haapaveden selkä. Olen alun perin ajatellut kiertää sen rantoja pitkin, mutta nyt selkä on täydellisen tyyni. Suuntaan Kolibrin Papinniemen kohdalta Haapaveden yli kohti luonnonsuojelualueen saaria. En tarvitse suunnistamiseen kompassia, koska näen mistä moottoriveneet katoavat saarten väliin. Siellä on siis veneväylä.
Suunnitellessani tätä matkaa, olin ajatellut, että vältän yli kilometrin pituisia järven selkiä. Ajallisesti kilometri on kymmenen minuuttia, mutta vastatuulella melonta-aika voi hyvin tuplaantua. Nyt olen viisaampi kuin suunnitellessa.
Alkumatkan kovat tuulet näyttivät, että kohtalaisia järven selkiä voi ylittää Kolibrilla isossa aallokossa ja viheliäisen puuskaisessa tuulessa. Minusta on silti viihtyisämpää mennä rantoja pitkin kuin keikkua aallokossa. Rannan lähellä on enemmän katseltavaa ja maisema vaihtuu ainakin kanootin toisella puolella.
Puumalan ja Savonlinnan välillä on kolme etäisyyttä: linnuntietä 55 kilometriä, kalan tietä selkoset oikoen 70 kilometriä ja sitten melojan reitti rantoja ihastellen 80 kilometriä. Melonta-ajassa tunti pari sinne tänne päivän kuluessa ei ole oleellista tällä retkellä.
Ihastelusta. Katselin ilta-auringossa sammalen ja jäkälän peittämiä rantakalliota. Jos minua nyt pyydettäisiin suunnittelemaan pakkaus tai värimaailma jollekin ympäristöystävälliselle yritykselle, kuvaisin sammaleista kalliota ja valitsisin värit siitä. Olen varma, että värit toisivat ihmisten mieleen heidän omia metsäisiä tarinoitaan.
Haapavesi jää taakse. Joudun vähän haparoimaan ennen kuin löydän leiriytymissaaren, Vahtisaaren. Sen itäpäässä on mökki, jossa ei näytä nyt olevan asukkaita. Saaren länsikärjessä on sekä kanootin mentävä kallion kolo, että sammalten peittämä makuuhuone teltalle.
Tulipaikkaa en näe, mutta teen iltapalan siivosti Solo-stovella. Juu, käytän avotuli-liettä ilman maanomistajan lupaa. Joskus kumarran intiaanien tapaan otsani maahan ja kysyn maalta, saanko tehdä tulet? Ramsay tuskin mietti tulia tehdessään, että kenen luvalla tai luvatta hän keittää iltakaakaot.
Aurinko laskee Heinäsaaren puiden taa. Tuijotan teltan kattoon ja kertaan päivän tapahtumia. Minulla on ollut aivan uskomaton tuuri ja olen tavannut mukavia ihmisiä. Yhtään poikkiteloista sanaa en kuullut. Päinvastoin, monet tulivat juttelemaan ja ihastelemaan hassua mela-avusteista kauppakassiani. Ystävällisyys Laitaatsillan pursiseurassa korvasi moninkertaisesti edellispäivän huonot kokemukset leirintäalueella. Puiden suhinassa silmät menevät kiinni kuin itsestään.
Hyvin nukutun yön jälkeen tutkailen aamiaisella tulevien päivien säitä. Luvassa on koiranilmaa, kaatosateita ja vastatuulta. Mutta ei onneksi vielä tänään.
Pi-pi-pirskatti! kuten sanoi rinssieversti, ylipiäjohtaja, Suezin sulttaani Pekka Lipponen Rantasalmen Saparomäeltä. Haluan olla illalla Rantasalmella, joten lähden vauhdilla liikkeelle. Jos en muuta keksi, niin siellä voin ottaa huoneen kuuluisasta hotelli Rinssi-Everstistä ja päästä saunaan. Mikäs siellä olisi sadetta pidellä seuraavankin päivän.
Ei herra Ramsaykaan tarvinnut sateessa vettyä. Hän sai majoituksen, trahteerit ja saunan matkan varren maataloista. Oletan hänen korvanneen saamansa palvelut ruhtinaallisesti. Ramsay oli varakas mies, mutta näissä yhteyksissä hän jättää hienovaraisesti kirjaamatta rahankäyttöään.
Ranta myötäilee reittiäni kohti Rantasalmea. Etenen suojassa lounaistuulelta. Rannat ovat matalia ja kaislikkoisia. Eväät alkaisivat jo maistua, mutta ensin pitää löytää taukopaikka. Maisemien puolesta maisemallisesti tämä on retkeni pitkäveteisin pätkä.
Korjattu tuplamutkamela on saanut vuorokauden jähmettyä. Josko se vähän nostaisi tunnelma? Korjaus tuntuu onnistuneen ja mela tuntuu hyvältä.
Ystävälläni Jyrkillä on työpaikka Rantasalmella, joten hän on huristanut Savonlinnasta tänne minua vastaan. Onpa mukava taas nähdä hänet.
Kanootin varusteineen kärräämme rannan tuntumassa olevaan FinnTrekin varastoon.
Jyrkin, Elinan ja puuhakkaan Eetu-koiran monipuolinen yritys FinnTrek valmistaa, korjaa, vuokraa ja myy monipuolisesti retkeilyyn, ulkoiluun, veneisiin, kanootteihin, autoihin, sisustukseen, vaatteisiin ja vaikka mihin liittyviä tuotteita.
Käy tutustumassa heidän kotisivuihinsa https://www.finntrek.com/ Varsinkin jos suunnittelet retkeileväsi meloen tai muutenkin Rantasalmen suunnalla kannattaa katsoa mitä Jyrkillä ja Elinalla on tarjota.
He myös kurssittavat melonnasta kiinnostuneita ja järjestävät ohjattuja ja turvallisia retkiä.
Riitta ihasteli Facebookissa täyspellavaisia, Rantasalmella tehtyjä lakanoita.
Ja minä tietysti tilasin pinkille Kolibrille sopivat pinkit kuormahihnat.
Näillä seuduilla yrittäjä joutuu venymään moneen.
Kaiken lisäksi FinnTrek välittää upeaa saunallista kaksiota Rantasalmen keskustan tuntumassa. Siitä löydät lisää FinnTrekin Facebookista. Sain mahdollisuuden yöpyä siellä, koska juuri silloin muita vuokralaisia ei ollut.Se on jo todella ylellistä, kuin herra August Ramsayn toimintaa.
Julistan huomisen perjantain huolto- ja lepopäiväksi. Saan pestyä ja kuivatettua varusteitani. Lataan kaikkien laitteitteni virrat täyteen ja itseänikin saan huollettua saunomalla ja nukkumalla vaihteeksi neljän seinän sisällä.
Asunnosta on lyhyt matka ruokakauppaan ja vastapäätä on uusi tuttavuus: Tokmannin tavaratalo. Siitä tulee suosikkini. Ostan sieltä ihan ensiksi kesätossut, kesäisen paidan ja nipun tukevia sukkia.
Nyt on kunnon laiskottelua ja hemmottelua: paistan lohta, syön salaattia ja jälkiruuaksi jäätelöä.
Päivitän blogia ja katselen tulevaa reittiäni. Varkaudesta alkaa vastavirtaosuus. Haukiveden korkeus on 75,8 ja Mulajärvi 77,8 metriä. Kuvasinjoessa on vajaan sadan metrin koskiosuus, jossa on suurin osa tuon 2 metrin korkeuserosta. Tie kulkee lähellä jokea, joten tämän paikan voin ohittaa kärrätenkin, jos en muuten pääse.
Mulajärveltä Ruokojärvelle on parin kilometrin matkalla nousua puoli metriä ja sieltä Osmajokea samannimiselle järvelle on nousua neljän kilometrin matkalla runsas metri. Korkeuserot eivät vaikuta hankalilta. Koitan nähdä siltojen kohdalta Googlen Streetview –kuvista tulevia olosuhteita, mutta virtapaikat eivät osu siltojen kohdalle. Osmajoen rannoilla ei ole teitä, joten ohittaminen kärräämällä ei käy.
Digitaalisen kartan yksi ongelma on, että sitä pitää zoomata aika paljon, että valkoisilla palloilla merkityt virtapaikat tulevat näkyviin. Tällä reitillä merkittyjä virtapaikkoja on kolme lyhyttä pätkää ja yksi pidempi osuus. Esimerkkikuva on Jongunjoelta.
Ruokojärvi ja Mula on merkitty luonnonsuojelualueiksi. Luonnosuojelualueista on ylipäätään hankala löytää tietoja melontaretkeilyyn. Kun karttaan on merkitty tulipaikka, tulkitsen sen myös jokamiehen oikeuksien mukaisena rantautumis- ja telttapaikkana. Varkauden kaupungin pyöräily- ja ulkoilukartassa on alueen läpi merkitty melontareitti.
Lauantaiksi on luvattu jatkuvaa sadetta. Sovin Jyrkin kanssa, että jatkan majoittumistani. Jyrki lupasi ystävällisesti viedä minut ja Kolibrin sunnuntaina Varkauteen.Ramsaykin käytti järvilaivoja ja hevoskärryjä kanoottinsa kuljetuksiin, joten tämä helpotus sopii retken henkeen.
Toisaalta lähtö Saimaan vesistöstä vastavirtaan on minun mielestäni selkeä uuden retkiosuuden alku. Saimaan nämä nurkat on jo nähty.
Osmajoen nymfi.
Matkalla Varkauteen poikkeamme katsomaan Kuvasinjoen koskipaikkaa. Rannalta katsottuna lähinnä niva, mutta vesi virtaa kumminkin reilusti. Virta on matala ja kivinen. Isoja kiviä ja niiden takana olevia nousua helpottavia akanvirtoja ei ole. Kaikkineen koski on lyhyt, alle sata metriä.
Varkaudessa hankin eväät uudesta tuttavuudestani Tokmannista. Se tuntuu hyvältä konseptilta. Ei ihme, että on menestynyt.
Ajamme Itsenäisyydenpuiston rantaan. Puistossa pitää tukikohtaa Harri's Food Factory. Agnusburgeri a`la Harri. Sillä jaksaa vaikka vastavirtaan.
Riitta teki jutun Harrista Tukilinja-lehteen pari vuotta sitten. Ilman muuta pitää mennä moikkaamaan poikia ja syömään läksiäispurilainen. Jos haluat lukea Riitan jutun: >>>Tukilinja.
Lähtöpakkaaminen ja siihen kuuluva hermoilu. Nyt minulla on sentään hienot uudet pinkkiin kanoottiin sopivat pinkit kuormahihnat, jotka FinnTrekin Elina teki minulle.
Päivä on aurinkoinen ja tuuli kevyttä, kun työnnän Kolibrin Pirtinvirtaan, joka yllättäen on nimensä mukainen, virta. Pirtinvirta tunnetaan muuten yhtenä Savon parhaimpana kuhapaikkana.
Pienellä hakemisella löydän Kuvansijoen suun. Alkuun rannat ovat asuttuja ja istutuksissa näkyy huolellinen käden jälki.
Kohtaan kaksi kalastajaa puisessa soutuveneessä. Pysähdyn juttelemaan ja he kehuvat Kolibriani kulkuisan näköiseksi. Seuraavan mutkan takana onkin jo Kuvasinkoski.
Etenen muutaman kanootin mitan, kun tulee stoppi. Akanvirtoja ei ole ja virta on sen verran nopea, että melomalla en pääse ylös. Matalaakin on, että saisin kunnon melanvetoja. No, nyt minulla on upiuudet Tokmannin kesätossut. Ne jalassa astun virtaan ja alan kahlata kanoottia eteenpäin. Vesi on lämmintä.
Ylävirrassa on pariskunta tyhjentämässä kanoottiaan. Ovat kuulemma juuri äsken kaatuneet ja kyselevät, onko virta hankala alempana. Ei ole, lupaan heille ja hyvin he selviävätkin alas. Vastaan tulee toinenkin kanootti, kolleegaa pitää aina moikata.
Kosken niskalla kiipeän takaisin kanoottiin. On pörheä olo, selvitin mieltäni etukäteen kaivaneen Kuvansikosken.
Ramsay kantoi kanootin kosken ohi. Virran voiman lisäksi syynä ovat koskea alas tulevat lankkulotjat. Minua vastaan tulivat onneksi vain ne kaksi kanoottia. Vesiolosuhteet ovat koskessa yllättävän samat kuin 130 vuotta sitten.
Mielestäni vastavirtakosket ovat nyt ohi. Olen lukenut Ramsayn kertomuksen huolimattomasti.
”Parista pienemmästä koskesta täytyi meidän kaalaa ylös pitkin rantakiviä, vetäen kanootteja jäljestämme.”
Osmajoen aika alussa on pieni suvanto, jonka vasemmalla rannalla on tulipaikka ja laavu. Hetken mietin, että tässä voisi olla leiripaikkani. Toisaalta paikka on isojen lehtipuiden varjostama ja vaikuttaa varsinaiselta hyttysten pesältä.
Edessä on pieni kynnys, jonka molemmissa reunoissa on kiven takana akanvirta. Nousen oikeanpuoleista akanvirtaa kiven luo ja koukkaan siitä virtaan. Yllättäen virta on kiivaampi kuin miltä näyttää ja se kiepauttaa Kolibrin poikkivirtaan. Lähden saman tien valumaan alaspäin. Saan käännettyä keulan alavirtaan ja koukkaan vasemman rannan akanvirtaan. Vedän hetken henkeä ja lasken takaisin suvantoon. Peruutan jonkun matkaa taaksepäin, otan vauhtia ja tulen voimalla oikean puolen akanvirtaa uudelleen ylös ja samalla vauhdilla kiveä hipoen virtaan. Nyt saan puserrettua kanootin virran niskalle. Ei tarvinnut Ramsayn termein kaalata, mutta hilkulla oli.
Joki levenee ja rauhoittuu. Virran molemmin puolin kasvaa rehevää lehtometsää. Ei uskoisi olevansa syvällä savolaisessa maisemassa, ajatus vie mieleni kauas Tallahasseen takametsiin missä kävimme Riitan kanssa.
Vuonna 2011 olimme USA:ssa Floridan seuduilla ja tietysti minä halusin melomaan. Löysin Tallahasseesta Wacissa -joen, jonka varrella oli myös kanoottivuokraamo. Joten paperikartan avulla ajoimme kapeaa tietä kohti jokea. Perillä rastatukkainen nuorimies piti tyttöystävänsä kanssa kanoottivuokraamoa. Mutta se joki – kasvillisuus vyöryi pitkälle jokeen. Neidon- ja sudenkorentoja leijaili joka puolella. Sammakot kurnuttivat lehtien alla. Puissa kiemurteli käärmeitä. Koska tahansa saattoi kuvitella näkevänsä alligaattorin.
Tupsahdan takaisin Sydän-Savoon niin, että sydän pyörähtää. Joessa kahlaa alaston nainen. Hän on varmaan iltauinnilla, eikä osannut odottaa minua. Enkä minä häntä. Melon muina Jaakkoina virran toiseen laitaan, tervehdin kohteliaasti ja jatkan matkaa. Söpöläinen.
Edestä kuuluu kohinaa. On siis vielä yksi koitos. Tämä onkin hankala. Joen yli on rakennettu säännöstelypato. Sen oikeassa reunassa on joen suuntaan hirsinen seinä, joka muodostaa yläosastaan padon. Melon kanootin tähän koteloon ja kiipeän hajareisin tukkien päälle. Lasken keulanarulla Kolibrin alas ja vedän sen hirsirakenteen virran puolelta viereeni. Nostan kanootin partaasta kiinni pitäen tuuma tuumalta padon yläpuolelle. Kanoottiin tukien konttaan hirsirakennelmaa pitkin vähän ylemmäs virtaan rantakiville. Saan kanootin virtaamattomaan kohtaan ja kiipeän takaisin kanoottiin. Aivan rannassa, padon vastapuolella on mökki, mutta onneksi kukaan ei ollut paikalla seuraamassa ähellystäni.
 |
| Suomenlumme (Nymphaea tetragona) |
Virta rauhoittuu. Melon ihaillen rannan isoja puita ja matalan järven kasveja.
Kartasta löydän tälle viimeiselle hankaluudelle kuvaavan nimen, Vääräsahi. Tämä on ollut opettavainen vastavirtapuhde. Jokainen näistä ohituksista on ollut sellainen, jossa ratkaisua pitää säveltää sitä mukaa, kuin tilanne sillä hetkellä vaatii. Ohjeita ei ole. Lapsuuden kodissani maalla sanottiin tuuma ja tunti, kivireen vauhti. Pitää vaan edetä.
Pääsen Osmajärvelle. Netistä löydän tiedon, että sana osma, osmo, ozmut tarkoittaa pientä karhua tai ahmaa. Jossakin täällä on myös kuuluisa tarinapaikka Osmankivi, mutta sitä en nyt lähde etsimään.
Järvi jatkuu rehevänä ja matalana, vesikasveja ja ruovikkoja on runsaasti. Tämä on varmasti linnuille mieluinen alue. Koetan löytää rantautumispaikkaa leiriä varten. Ruovikot estävät pääsyn kovalle maalle. Melon sik-sakkia muutaman kilometrin, ennen kuin sopiva paikka löytyy. Mustat pilvet ja ukkosen jyrähdys vauhdittavat etsimistä. Äkkiä rantaan ja tarppi puiden väliin.
 |
| Limakotilo (Lymnaeidae) |
Viritän tarpin alapuolelle kuivausnarun, johon saan Tokmannilta ostamani kangaskengät kuivumaan. Ne olivat sekä tarpeelliset että toimivat koskessa kahlailuun. Teen kuivatusnarun alapuolelle Solo-Stoveen reilut tulet kuivuriksi.
Tokmanni ei ole mukana näissä kemuissa. Kuten nykyään kuuluu sanoa: tämä ei ole kaupallinen yhteistyö. Satun vaan tykkäämään kyseisestä kaupasta.
Ukkonen ja sade menevät ohi. Olen tyytyväinen nopeaan ratkaisuun ja ripeään leirin pystytykseen. Jaan kuvan leiristäni Facebookin Vaellus -ryhmään. Tein jotain väärin ja sain potkut ryhmästä. Potkut keskellä kauneinta kesää. Netti on ihmeellinen.
Teltta on taas kerran pehmeässä sammalikossa. Luonto on äänetön. Vaivun syvään uneen ilman huolen häivää.
Suoritan Osmajärven läpiajon. Ilma on kaunis eikä tarvitse mutkitella. Reilut kuusi kilometriä taittuvat letkeästi samaan suuntaan. Loppumatkassa näen ison putken, joka lähtee järvestä pusikon peittämään traktoriin. Traktori on ilmeisesti pumppu. Pyörien välistä kasvaa leppiä. Traktori on tainnut seisoa vuosia paikallaan.
Rannassa on ensi vuoden Juhannuskokon pohjat. Kaikkea sitä palavaa ja hehkuvaa romua, mitä maatalossa syntyy on nakeltuna rannalle juhlavaan kasaan.
Olen tulossa tämän melontaosuuden loppuun Sorsakoskelle, josta olisi tarkoitus päästä Kuurinlahdelle. Se ei olekaan niin helppoa.
Salmessa ennen Kuurinlahtea on kova vastavirta, joka jarruttaa pahasti. Koskea täällä ei pitäisi olla, kaikki on padottu ja virran voima imetty sähköksi. Pääsen vihdoin lahdelle ja melojia varten tehdyn laiturin viereen.
Kiipeän rannalle katselemaan karttaa. Tästä menee maantietä pitkin virallinen kanoottien ja veneiden maakannaksen ylitystie. Onneksi tulin Rautalammilla kokeilleeksi VKV:n kanoottikärryäni. Teoria on hallussa.
Tätä voi verrata siihen, että pitäisi kärrätä kanootti kuormineen puolen kilometrin matkalla viisikerroksisen talon vintille. Ajatuskin uuvuttaa. Mitenkäs se meni se elefantin syöminen? Pala kerrallaan.
Otan tavoitteeksi aina seuraavan sähkötolpan. Sitten huilaan niin kauan, että hengitys ja pulssi on tasaantunut. Tolpan väli on 25 metriä, saan puolen kilometrin matkalla kaksikymmentä huili- ja juomataukoa. Näin saan motivoitua itseni melojasta kuliksi.
Ihana tunne, kun vihdoin alkaa alamäki. Aika pian se muuttuu tasamaaksi. Tuo 18 metriä on järven pintojen korkeusero. Osmajärven puolelta harjulle on mäki, Sorsaveden puolella ei ole. Pysähdyn voimalaitoksen kohdalle katselemaan patoa, se on veden korkeuden muutokseen nähden aika vaatimaton.
Voimalan jälkeen on pieni suvanto, jonka nimi on komeasti Välimeri. Saan kärrättyä kanootin tavaroineen laiturille. Istun siinä, vedän henkeä ja syön välipalan.
Tänään, 13.7. on isäni kuolinpäivä. Olin vasta 18, kun hän kuoli 1967 sairastettuaan syöpää runsaat puoli vuotta. Hän olisi saanut elää kauemminkin, on niin monia asioita, joita olisin mielelläni jakanut hänen kanssaan.
Katselen laiturilta Sorsakosken läpi menevän veden suuntaan. Työnsä puolesta isäni kävi täällä usein. Syynä oli Hackmanin ruostumattomasta teräksestä valmistetut aterimet ja kattilat. Terästä muotoiltiin takomalla. Mitä vähemmän iskuja esineen muotoiluun tarvitaan, sen parempi. Isäni työpaikan, Imatran Rautatehtaan ruostumattoman teräksen erikoisuus olivat sen venyvyys ja puristuvuus.
Lapsena minulla ei ollut legopalikoita, minulla oli isän Rautatehtaalta tuomia teräksien ominaisuuksien testaamiseen käytettyjä koetankoja. Tein niistä ratoja, joita pitkin rullasin teräskuulia. Muistan vieläkin sen kilahtelun. Olen teräsmiehen poika.
Isän kertoman mukaan Sorsakosken tehtaalla oli myös huippulaatuinen trahteeraus liikekumppaneille. Tänä päivänä monikaan ei muista mitä trahteeraus tarkoittaa. Se on vieraiden kestitsemistä. Siitä isäni piti.
Vaikka vedenpinta nousi Kolibria kärrätessä 18 metriä, olen vielä Vuoksen vesistössä. Pulautan Kolibrin laiturilta veteen ja lähden matkaan. Melon Paloselän tuulelta suojaisaa länsirantaa pohjoiseen. Nyt minulla on selkeä etappi. Kartassa näkyy tulipaikka ja laavu Sortoniemessä, Kovasselän itälaidalla.
Heti, kun on etappi, mieli alkaa ahnehtia. Huomaan kartasta oikopolun mahdollisuuden Kovaslammen kautta. Lammen eteläpäässää lukee kartalla Kovastaipale. Voiko siitä meloa vai onko se maakannas, ei selviä kartasta. Otan riskin. On rauhoittavaa kääntyä ison selän reunasta siroon ja kapeaan, molemmat rannat näyttävään maisemaan.
Kapeikossa ennen Kovaslampea jyrähtää ukkonen. Räsäys on miltei kohdalla, äkkiä pois vesiltä! Melon vauhdilla pienen lahden sopukkaan ja päätän leiriytyä tähän. Rannassa kaivan puhelimen esiin ja katson Windyn tutkakuvaa. Ukkossolu on todellakin syntynyt liki kohdalle, mutta on nyt menossa ohi. Huh, rauhoitun ja päätän jatkaa matkaa.
Sortoniemen laavun ranta on yhtä kivikkoa. Kolibri rutisee, kun kiskon sen ylös vedestä. Tyhjennän kanootin ja käännän sen ylösalaisin yöpuulle. Laavu on komea, puuvaja iso ja kauempana näyttää olevan kunnon ulkohuussi.
Halkovajassa on hyvää, kuivaa mäntyä vaikka kuinka. Puu on valmiiksi pätkitty miellyttävän lyhyiksi pölleiksi. Aikani kuluksi pilkon puita seuraavillekin tulijoille. Yhden pölkyn neljänneksen naputtelen Solo-Stoven polttoaineeksi ja pakkaan ne muovipussissa mukaani.
Teen itikkatulet ja asetun taloksi. Itikkatuli syntyy, kun tiivistää jo syttyneen nuotion isot puut kiinni toisiinsa – Venäjän reissun oppeja. Palaminen hidastuu ja savua riittää. Savun suojassa teen iltapalan Solo-Stovella.
Niemessä ei ole sen vertaa tasamaata, että saisin teltan johonkin. Manaan ja päätän nukkua laavussa.
Laavun seinään nojaa tuhruinen petauspatja. Täällä on kai vietetty lemmenhetkiä. Joku on tullut laavulle patja kainalossa. Toinen on sitten ottanut ämpärin eteisestä ja sanonut kuin ohimennen, että lähdenpä tästä marjaan. Jätän tuhrupatjan niille sijoilleen, ei oikein houkuttele.
Minulla on mukana katosta ripustettava hyttysverkko, jonka kiristelen verkon reunanaruilla makuupatjan alle.
Keittiön tuolit luodolla jasavolainen ihme, kajakkilaituri.
Nukun yhtä soittoa pitkälle aamuun. Aurinko nousee saaren takaa eikä lämmitä laavua. Hiukan hytisten hyrstän aamukahvit ja pistän kamat kasaan.
Päivä alkaa Kovasselän ylityksellä. Nämä selät. Maisemat on hienoja, mutta meloja minussa toivoisi pienipiirteisempää saaristoa. Ylityksen jälkeen melon taas erämaisia rantoja.
Kotivesien kauneus varmaan katoaa, kun soutelee samoja vesi vuodesta toiseen. Paikallinen kulkija ei enää huomaa maisemaa. Kokkoluodolle viedään hyötykäyttöön keittiöremontissa tarpeettomaksi jääneet kalusteet. Hyvä pohja juhannuskokolle. Keko ei häiritse paikallisen silmää, mutta se näyttää oudolta satunnaisen melojan silmään.
Eksyn. Olen ottanut suunnan Ukonniemen kärjestä muutaman luodon kautta kohti Kuivataipaleen museokanavaa. Kun tulen vastarannalle, en varmista sijaintiani, vaan jatkan rannan tuntumassa pohjoiseen. Odotan että edessä oleva niemen kärki on juuri se, josta aukeaa lahti länteen, kanavan pohjukkaan.
Tulen kuitenkin salmeen, jonka toisella rannalla kohtaan ensimmäistä kertaa mökkiläisiä. Siellä he istuvat laiturin päässä iltaa viettämässä. Moikkaan heitä ja jatkan matkaa.
Samassa tajuan, että nyt olen väärässä paikassa. Ei tässä mitään saarta tai salmea pitänyt olla. Pysähdyn ja katson kännykän kartalta sijaintini. Pah, olen mennyt reilusti ohi. En tietysti kehtaa palata samaa reittiä takaisin, vaan itsevarmasti jatkan matkaa reilusti saaren ohi. Laituriporukalta piilossa käännän kanootin itään ja kierrän saaren Kuvansiveden selän puolelta.
Tietysti nolottaa ja vielä kun salojen sankarilla on tämä kirkuvan pinkki Kolibri! Laituriporukka varmaan huomaa, kun ilmestyn saaren takaa omille jäljilleni. En vilkuile siihen suuntaan, vaan painan menemään. Toisaalta, mikä kiire minulla olisi ollut. Jos olisin nöyrästi palannut samaa reittiä, olisin ehkä hetken päästä istunut laituriporukan tarjoamalla oluella saunan valmistumista odotellen.
Virheet pitäisi myöntää reilusti, se palkitsee. Kuvaavaa on, että lähdin väärään suuntaan Paskoniemen kohdalta ja kiersin Pölkynsaaren. Minä pölkky!
Miksi navigoin hapuilemalla?
Minulla ei ole aikataulua eikä etappeja. Melon niiden August Ramsayn tarinan määräämien kohtien kautta, joissa vaihdan vesistöstä toiseen. Muita etappeja minulla ei ole. En käytä suunnistukseen paperikarttaa tai kompassia. Paperikarttoja minulla ei edes ole mukana, mutta kompassi oli.
Se oli minulla esillä kanootissa eilen illalla. Kun käänsin kanootin rannassa ylösalaisin, kompassi putosi kanervikkoon ja sinne se jäi.
Katson kännykän kartasta, että tuonnepäin pitäisi mennä ja kun tulen lähelle rantaa, katson, missä olen ja jatkan sitten rantaa vasemmalle tai oikealle reitin suuntaan. Repaleisessa saaristossa joudun paikallistamaan itseni aika usein. Yleensä pysyn reitillä.
Moni kulkija luottaa paperikarttoihin. En minäkään ole löytänyt yhtä hyvää kartta -apsia, mutta käytän kahta aina tarpeen mukaan. Toisella, (Maastokartat/Mika Suonpää) navigoin ja mittailen reittivaihtoehtoja, toisesta näen veden syvyyskäyrät (www.karttaselain.fi).
Tuon Maastokartat ostin ennen kuin olin malttanut siihen kunnolla tutustua. Huono ominaisuus on, että piirrettyä reittiä en voi jälkeenpäin muokata. Syvyystietoja tarvitsen, kun ylitän huonossa kelissä avoimia selkiä. Matalikko sopivassa kohtaa vaimentaa aallot matalikon suojan puolella. Navigointia auttaa veneväylien näkyminen ja jos vielä näkyy oikea vene väylällä. Varsinaisissa meri- ja järvikartoissa on liikaa dataa melojalle ja kännykän ruudulle.
Matkan edistymistä numeroina seuraan Garmin Etrex 20x -gepsillä. Varalla on vanhempi Etrex 10 ja varustekassissa tabletti. Vaikka puhelin on vesitiivis Huawei P30 Pro, se on silti vesitiiviissä pussukassa.
Navigointilaitteissa on siis varmistuksen varmistuksen varmistus ja sen jälkeen kysytään tietä paikallisilta. Myönnän kyllä, että ilman elektroniikkaa harhailisin näillä vesillä pitkään.
Kuivataipaleen museokanavan rannassa on eriskummallisuus: kajakkilaituri. Se on normaali T-laituri, jonka t-palkin veden puolella on kelluva puulaatikko ja näiden kahden t-palkin väliin voi meloa kajakin ja nousta ylös molemmilta puolilta tukien. Kokeilin, Kolibri ei mahtunut rakoon ja sivustojen lautojen ruuvit olivat eläneet itsensä ylös puun sisältä. Kolibri olisi saanut hienot vauhtiraidat. Arvostan kohteliasta elettä. Näitä kajakkilaitureita näin Rautalammin vesillä parissakin paikkaa.
Olen nyt August Ramsayn mukaan Savonseljän juurella. Kanavan sulun takana olen sitten Kymijoen yhden latvahaaran lähteillä. August Ramsay sai padon ohitukseen apua paikalla olleelta uittoporukalta. He nostivat kanootit sulkuportin yli.
Kävelen katsomaan kanavan sulkua ja luen sen ohjeet. Tämä on käsikäyttöinen museokanava. En voi olla yhtä aikaa alhaalla kanootissa ja ylhäällä avaamassa sulkuporttia. Näen sieluni silmin, kuinka käännän sulkuportin rataspyörää ja ähellän samalla narujen päässä olevaa Kolibria, kunnes alukseni tekee puolieskimon ja painuu sulkuportin pyörteisiin. Luovun ja viritän jumalaisen VKV:n, eli kanoottikärryni.
Kärrääminen käy nyt helposti. Kiipeän kanavan ylittävän maantien sillalle. Tien toisella puolella, kanavan varressa on tasaista rantaa. Siihen voisi pystyttää teltan. Siinä on myös paikka, josta saan kanootin veteen. Lisäksi kanavan rannalla on tulipaikka ja katos, jossa kokkailla iltapalaa.
Tulorannassa on vielä siisti huussi. Tämä on enemmän kuin uskalsin toivoa. Tässä huussissa on vielä älylukko. Jo kaukaa näkee salvan asennosta, että se ei ole varattu.
Keskikesä, museokanava ja saan olla ihan omissa oloissani. Suomi on erämaa. Kanavan toisella puolella panen merkille, että veneille on upouusi laituri, mutta kanootille ei ole vesillelaskuun paikkaa.Koronatäti meinaa tulla syliin ja lasken
kummallisesti nimettyjä koskia.
- Joku laittanut teltan, ei pääse ohi.
Herään ääneen ja avaan teltan oven:
- Huomenta, voin kyllä siirtää telttaa.
- Huomenta, ei tarvitse, saatiin jo tavarat veneeseen.
Kaksi eläkeläisukkoa on lähdössä kalaan. Veikkaan, että missä tahansa muualla minut olisi perkelöity hereille auton ikkunasta. Saan vielä luvan käyttää heidän tekemäänsä puista veneluiskaa kanoottini vesillelaskussa.
Kalastajamies sanoo kaverilleen: otikkohuavin?
Olen Savon sydämessä.
Puran leirin ja juuri kun ujutan kanoottia vesille miehet palaavat. Ei ole tullut kalaa, mutta ei se näytä heitä harmittavan. Kehun miesten puista kalastusvenettä ja toivotamme toisillemme hyvää kesää.
Oikopolut ilahduttavat. Olen jo kaukaa katsellut edessä olevaa maantiesiltaa, josta alkaa pari kilometriä pitkä Suihkolansalmi. Heti sillan jälkeen huomaan lupaavan aukon oikealla rannassa. Liperonvirta sanoo kartta.
Se on Lipero-nimisen miehen kaivama kanava Jäppilässä Puruveden ja Paasveden välillä. Savolaista sitkeyttä. Ja tosiaan, pääsen siitä läpi. Hidastan melontaani ja annan Kolibrin lipua rauhassa salmen läpi. Oikaisen liki tunnin melonnan.
Hakeudun suojaisaan lahteen taukopaikalle Suontien eteläselän auetessa. Saan kanootin helposti rantaan ja istun pehmeälle mättäälle syömään eväitäni ja tarkkailemaan muurahaisten kesäkiireitä.
Päivä on kevyen kesäinen ja jatkan matkaa kohti Suonenjokea rannan kasveja ja maatalojen elämän jälkiä katsellen.
Melon ohi rantasaunan ja mietin, voisinko
August Ramsayn tyylin poiketa kysymään,
lämmittäisikö joku kulkijalle saunan?
En kehtoo.
Asuttu maisema lisääntyy. Olen ollut Suonenjoella Suomi-meloo tapahtumassa. Lähdettiin uimarannalta ja mentiin jokimaista virtaa, jossa muistaakseni oli yksi koski. Ohitan karttaan merkityn uimarannan. Muita muistoja maisema ei tuo mieleen.
Pitää käydä ruokakaupassa. Kartasta arvioin, että voin jättää Kolibrin turvaan Suonenjoen terveyskeskuksen rantaan. Kun tulen kohdalle, näen edempänä rannalla kajakkeja ja ihmisiä. Täällä on siis melontaseura.
Ohjaan laituriin ja nousen maihin. Rannalla on useita kajakkikaksikoita ja näyttää siltä, että ihmiset ovat juuri lähdössä vesille. Vaikuttaa melotettavalta ryhmältä. Lähtijöitä ohjeistaa kanoottien keskellä seisova mies.
Oletan hänen olevan paikasta vastaava ja menen hänen luokseen ja kysyn, voinko jättää kanootin rantaan. Hän ei osaa sanoa, hän on vain viemässä porukkaa vesille. En halua häiritä tilannetta enempää. Jätän kanootin rantaan ja lähden kiipeämään hiekkatietä kohti kauppaa.
Olen ollut päiväkausia omissa oloissani ja marketti tuntuu olevan täynnä ihmisiä. Tulee korona mieleen ja koetan välttää porukoita. Kassajonossa pidän etäisyyttä edellä olevaan, kun takanani oleva tuhiseva emäntä kannustaa minua kassalle työntämällä minua ostoskärryllään. Hermostun, mutta pidän suuni kiinni. Älä nyt syliin tuppaa! oli jo kielen päällä.
Päästyäni kaupasta ulos, istun puiston penkille. Näytän melontakamppeineni varmaan puliukolta. Olen kaivannut tuoretta syötävää ja ahmin saman tien kassistani kaksi isoa tomaattia. Harmikseni aukiolla oleva kahvila on kiinni, leivoskahvit olisi maistunut.
Rantaan kävellessä ihmettelen, että onpas Suonenjoki vilkas paikka. Olen tainnut erakoitua.
Suonenjoki, siis se varsinainen joki on vehreä ja virta auttaa tuntuvasti etenemistäni. Odotan sitä muistamaani koskea. Sen ei pitäisi olla kovin kaksinen, mutta muistan, että Suomi-meloon sileän veden melojat hermoilivat tulevaa virtaa.
Kohina alkaa kuulua. Oikealla rannalla on tulipaikka ja siinä opastaulu. Opastaulussa lukee Ensimmäinen koski! Hermostun ja alan muistella, kuinka monta niitä koskia olikaan.
Onneksi ei hätää, koski on helppo, mutta jään odottamaan Kakkosta ja Kolmosta. Manaan kosken nimeäjän huumoria.
Ei tule toista koskea, vaan tulee Myllykoski. Nyt en tiedä, montako koskea on vielä tulossa. Virta on kaikkineen idyllinen ja ajattelen, että se Suonenjoen rannassa tapaamani porukka on mennyt tästä, joten ei täällä niin hurjia paikkoja voi olla. Mutkan takaa tulee kohtalaisen iso moottorivene vastaan. No, nyt tiedän, että koskia ei enää ole.
Virta loppuu ja maisema avautuu Iisvedeksi. Melon selän vasenta rantaa ja alan etsiä leiripaikkaa. Jos ei ole asumuksia, niin sitten on pusikkoa. Paikannan kartalta pienen asumattoman saaren, jonka nimi houkuttelee, Matti Vaivanen.
Ennen Mattia on toinen pieni saari, Korkeasaari. Melon katsomaan, olisiko siitä leirisaareksi. Se on mäntyinen ja osin kallioinen asumaton saari, niin pieni, että sen läpi näkyy. Melon saaren ympäri ja rantaudun.
Saaren keskellä on neulasten peittämä tasainen paikka teltalleni ja saaren länsirannalla on iso kivinen tulipaikka. On ollut pitkä ja vaiherikas päivä.
Ostin Suonenjoelta grillattua sian siivua, muuta iltapalaa en jaksa tehdä. Kuvasta näkyy, että olen juonut liian vähän. Nahka on rutulla. Oluttölkin jaksan sentään avata. Unta ei tarvitse houkutella.
Peilityyni aamu. Vastarannalta kuuluu lasten kiljahduksia. Katson karttaa, siellä on Venetsia. Siis ihan oikeasti on Venetsia niminen kylä tai ranta. Pitää googlata.
Googlatessa rantakivelle hyppäsi kivikauden norppa.
Venetsia syntyi viime vuosisadan alussa. Suonenjoen ja Iisveden alueella oli useita sahoja ja paljon työntekijöitä. Työmies osti tontin kun sai, ja jakoi sen sitten puoliksi ja myi toisen puolen kaverille. Näin syntyi vapaasti kasvaen tiivis pientaloalue. Useat talot olivat huoneen ja keittiön kokoisia. Venetsiaan ei kulkenut tietä, vaan töihin ja kylille liikuttiin soutaen. Siitä nimi Venetsia. Yhdistävä tie rakennettiin vasta niin myöhään kuin 1962. Nyt suurin osa taloista on kesämökkejä.
Päivä kuluu jouten ollen. Pesen pikkupyykkiä ja jäähdytän olutta märän kankaan avulla. Kokeilen lettujauhetta. Syntyy syötäviä lettuja purkkihernekeiton jälkiruuaksi.
Pakenen kuumimmaksi ajaksi telttaani, jonka ilmanvaihto on ennenkin tehnyt minuun vaikutuksen. Päivä livahtaa iltaan paratiisissani.
ja
Retkeni pohjoisin piste on Vaajasalmen sillan kohdalla.
Tämän August Ramsaykin mainitsee. He yöpyivät Vaajasalmen kylässä.
Edessä näkyy toinen silta. Rantaudun ennen siltaa salmen vasemmalle rannalle. Sillan alta lähtee Nokisenkoski. Se on kuulemma monipuolinen koskikalastuspaikka ja ensimmäinen koski myötävirtaan. August Ramsay kuvailee kosken näin:
Seuraavana päivänä kääntyi matka etelää kohti ja me laskimme loistavasti alas Nokisenkoskesta — ensimmäisestä myötäkoskesta matkallamme. Täydellisesti luottaen vaajasalmelaisten ilmoituksiin uskalsimme ryhtyä siihen laskuun, tarkastelematta edellä päin; kosken näet sanottiin olevan puhdistettu, ”oikein ruunun kulku”, kuten se rauhoittava lausunto kuului.
Ennen kosken niskaa on vasemmalla laituri ja menen rantaan. Kalastajille on tehty tulipaikka, vessat ja Nokisen kioski. Minulla on vesi vähissä. Kioskilla ei ole vesijohtoa, myyjänkin pitää kantaa vedet sinne, joten päätän tankata jostain myöhemmin.
Tilaan annoksen ranskalaisia ja napostelen ne kaikessa rauhassa vakstuukin äärellä. (Vakstuuki=vahakankainen pöytäliina)
Mökkiläisillä on kioskissa kirjastohylly: Veikko Huovinen, Reijo Mäki, Anu Holopainen, Jouko Heikura, Remes, Sariola, Anja Snellman, Kalle Päätalo ja yllättäen tuhmisklassikko Agnar Myklen Laulu punaisesta rubiinista. Kun se ilmestyi Suomessa 1957 kirjat takavarikoitiin oikeuskanslerin toimesta. Kahden vuoden oikeuskäsittelyn jälkeen Korkein oikeus tuomitsi nuoren kustantajan Caius Kajantin sakkoihin ja korvauksiin valtiolle. Teos ilmestyi uutena suomennoksena 1970. En katsonut oliko kyseessä ensipainos, sehän olisi jo ihan kulttikirja.
Kävelen sillalle katsomaan, miltä Nokisenkoski näyttää. August Ramsayn 130-vuotias määritelmä, ruunun kulku pitää edelleen paikkansa. Kivetön, sileä virta.
Paluumatkalla kanootille kuvaan metsän keskellä olevan pirttipöydän. Näin niitä paljon, mutta vain yhdessä istuttiin. Tämäkin kalusteen paikka on huolella mietitty ja käsityön jälki on ammattimaista.
Kotitalossani Ylöjärvellä isäni vipusi istuinkiviä. Olen viettänyt lapsuuteni tunteja kontallani kiven vieressä, isä kankeaa kiven nurkkaa ylös ja minä koitan sovittaa pikkukiveä tukemaan istuinkiveä suoraksi. Kun istuinkivi oli valmis, otamme rukkaset kädestä ja laitamme ne kivelle pehmikkeeksi. Istuimme siinä vuorotellen ja katselemme maisemaa. Se on hyvä, sanoo isäni. Keräämme kangen, lapiot, rukkaset ja lähdemme pois. Näihin istumapaikkoihin liittyy jotain syvempää.
Lasken Nokisenkosken melaa vedessä kelluttaen ja annan virran viedä. Päivä on tyyni ja reitti selkeää suunnistamista niemen nokasta seuraavaan niemennokkaan. Tulen Tyyrinvirran niskalle. Sekin näyttää sileältä ja jatkan saman tien virtaan. Ei kuohuja, muutama pintakivi. August Ramsayn aikaan virta on ollut vauhdikkaampi. Ehkä sitä on perattu.
Jo heti seuraava Tyyrinvirta vei meitä soutamatta pari kilometriä kuohuvalla vauhdilla, vaikka se kyllä ei olekaan mikään oikea koski.
Tyyrinvirran kohdalla on iso kalakasvattamo. Muistan lukeneen, että yhtä kalakiloa kohti syntyy puoli kiloa kalankakkaa. Rautalammen vedet ovat huonokuntoisia, rehevöitymisestä syytetään lähinnä maanviljelyä.
Rehevöitynyt järvi suosii särkikaloja, jotka pahentavat tilannetta. Ne tonkivat järven pohjaa, jolloin sinne laskeutuneet ravinteet lähtevät liikkeelle. Kaiken lisäksi särki syö eläinplanktonia, joka muuten pitäisi rehevöittävän kasviplanktonin kurissa.
Kalankasvattamossa huomattiin sattumalta, että noin puolikiloiset kuhan poikaset syövät särkiä. Aiemmin luonnonvesiin on istutettu pieniä kuhan poikasia, joista suuri osa joutui muiden petokalojen ruuaksi. Huomattiin, että isommat poikaset selviytyvät paremmin ja lisäksi ne harventavat tehokkaasti järven särkikantaa. Kuha elää jopa kymmenvuotiaaksi, joten järveen toivotaan syntyvän luonnollinen kuhakanta, joka pitää rehevöitymistä aiheuttavan särkikannan kurissa.
Onko tämä ihan näin? Täällä ei puhuta kalankasvattamon mahdollisesta rehevöittävästä vaikutuksesta. Kalankasvattamo Savon Taimen on merkittävä työllistäjä Rautalammella.
Etsin rantautumispaikkaa, että pääsisin Rautalammilla ruokakauppaan. Ainoa sopiva laituri näyttää olevan yksityisellä pihalla. Rannalla on muutama pariskunta lapsineen aloittamassa grillaamista. Rantaudun ja menen kysymään lupaa jättää kanootin kaupassakäynnin ajaksi. Jätä meidän puolesta, se on naapurin laituri. Minulle vastataan hyväntuulisesti. Ylempänä rinteessä olevassa naapuritalossa ei näy liikettä. Kiipeän rannasta ylös keskustaan ja kauppaan.
Saan vettä, muutaman tölkin olutta ja ruokatarvikkeita. Rautalampi vaikuttaa vireältä kunnalta. Rantaan palatessa katselen, onko naapuri tullut kotiin. Hiljaista on edelleen. Livahdan rantaan ja lähden saman tien vesille. Huiskutan kiitokseksi grillaaville naapureille.
Rautalampi on ollut sekä savolaisten että hämäläisten joskus jopa riitaisia takamaita. Nimistötutkijoiden mukaan seudun alkuperäiseen väestöön on kuulunut saamelaisia. Maatalouden lisäksi metsäteollisuus, sahat ja keskeiset vesireitit ovat olleet seudun vaurauden perusta. Mutta nyt taikasana on miljardien arvoinen skandium-esiintymä.
Geologit etsivät Rautalammilta kuparia, mutta törmäsivät skandiumiin. Löydöksen arvoksi on arvioitu 34 miljardia euroa. Valtausoikeudet omistaa kanadalainen kaivosyhtiö. Kaivoksen tulo voi silti kestää vuosikymmeniä.
Itä-Suomen yliopisto on kehittämässä aiempaa ympäristöystävällisempää kaivostoimintaa. Skandiumista on hyötyä urheilupolkupyörien, autojen ja lentokoneiden valmistamisessa.
Tarkoitukseni on leiriytyä Hankaveden Rajasaaren laavulle. Voiko paremmin olla: iso tulipaikka, sen takana uudehko kodan muotoinen hirsilaavu ja kauempana oikealla hyyskä ja vasemmalla puuvaja. Rannassa on kaksikin matalaa laituria. Vedän Kolibrin tavaroineen päivineen laiturille.
Teltalle löytyy tasainen ruohikkoinen paikka rannan läheltä. Juuri kun pudotan telttakassin maahan, ilmestyy salmeen moottorivene, joka tulee kohti laituria. Menen laiturille siirtämään Kolibria sivuun. Älä pelästy me vaan tullaan pissalle, huikkaa toinen kahdesta rouvasta, jotka ovat liikkeellä hienolla 60-luvun tuulilasi Finnmarilla.
Rouva nousee laiturille. Täällä on niin hyvä huussi. Kun toinen rouvista on asioillaan, juttelemme kesän kulusta ja kerron retkestäni. Kehutaan vielä Rautalammin hienoja vesiä ja komeaa keskikesää. Rouvat lähtevät takaisin veneelle ja kysyvät: Maistuuko kylmä olut, meillä on? Rouvat ojentavat kylmän oluen ja minä ojennan heille veneen keulanarun. Tottuneesti he ohjaavat Finnmarin salmen kapeikosta eteenpäin.
Olen juuri saanut teltan pystyyn, kun salmeen tulee kaksi pienempää moottorivenettä. Jopa täällä on vilkasta. Menen laiturille tulijoita vastaan. Molemmissa veneissä on kaksi miestä ja kalavehkeitä. He tervehtivät iloisesti ja ajavat veneet laituriin. Kanoottini ei kuulemma ole heidänkään tiellä.
Ollaan viikonloppu kalassa. Meillä on tällainen perinne, että kerran vuodessa, he sanovat. Minäkin kerron miksi olen täällä ja toivotan miehet tervetulleiksi.
Illalla lauletaan karaokea ja voidaan kyllä itkeäkin, he lupaavat. Yksi meistä kuoli tuossa kesällä. Miehet tekevät tulet, kantavat kylmälaukun tulipaikan luo. Avataan oluet ja asetutaan taloksi.
Syötkö kalaa, haluatko ahvenen? Hän hakee sumpusta ison ahvenen, perkaa sen ja laittaa tikkuun nuotiolle. En ole ennen moista nähnyt.
Pojat onkivat mato-ongilla. Helppoa, eikä tarvitse sählätä lupien kanssa. Kala on herkullinen ja niin iso, että se riittää iltapalaksi. Kuulen hauskoja tarinoita ja saan tuntumaa, kuinka täällä Rautalammilla eletään.
Opin kalastuksesta, ravustamisesta ja mädin lypsämisestä. Osaan tämän iltaluennon jälkeen valita torimyyjän tiskiltä tuoreimmat kalat. Reilun oloista ja näkemyksellistä porukkaa nämä Rautalammiset.
Vetäydyn telttaan ja nukahdan ennen kuin karaoke alkaa. Nukun yöni hyvin, en herää lauluun tai itkemiseen.
Vanhan säännön mukaan jutut nuotiolla jäävät nuotiolle. Silti pitää yksi aamun keskustelu kirjata.
— Kun tulin yöllä kotaan, se oli täynnä savua, sanoo aamukahvia keittävä.
— No olisit herättäny meidät, mehän oltais voitu kuolla.
— Ei tarvinnut herättää, te lauloitte karaokea.
Velikultia. Saan vielä läksiäisiksi hyvät ohjeet Konnenkoskelle.
August Ramsay kertoo, että he saivat Konnenkoskessa huimat vauhdit.
Hyvistä ohjeista huolimatta katselen kosken ennakkoon. Kosken vasemmalla rannalla on perhokalastajille laituri. Saan kanootin rantaan laiturin päähän ja kiipeän maantiesillalle tutustumaan koskeen. Keskellä virtaa ennen siltaa on kuohapaikka, mutta vasen reuna on sileä laskea ja kuulemma siitä pääsee moottoriveneellä myös ylös. Hujautan alas ongelmitta.
Lähden napsimaan Konnevettä etelän puolelta saari kerrallaan. Aina saaren kohdalla saan edettyä etelätuulelta suojassa ja tällä puolella aallokkokin on pienempi. Välillä on pakko jäädä kellumaan ja katsella sammaleisia kallioita.
Mustat kalliot. Uskon, että kallio ei voi olla tyhjä. Siellä ilman muuta asuu maahisia. On hirveää tuhlausta, että iso kivi olisi sisältäkin kiveä. On hieno tunne mennä sammaleista läpi kallion sisään.
Olen seurannut somesta, että täällä pitäisi olla paljon porukkaa liikkeellä. Ihmiset kyselevät, missä tulipaikoilla on tilaa. Olen nyt ollut reissussa kaksi viikkoa, olen vesillä tavannut yhden ainoa melojan. Rouva oli koemelomassa sit-on-toppia. Hänellä oli selkä leikattu ja jäykkäselkäisen on vaikea kiivetä kajakkiin. Hän tuntui olevan tyytyväinen uuteen välineeseen.
Noin puolessa välissä Konnenvettä tulee pohjoisen suunnasta avokanoottikaksikko. Reittimme tuntuu kohtaavan. Melojat ovat huomanneet minut ja hekin hidastavat menoaan. Pysähdymme juttelemaan.
Pariskunta on päiväseltään melomassa Ranta-Häyrilän leirintäalueelta vuokratulla kanootilla. He harmittelivat, että kartat olivat sieltä loppu ja nyt he meloivat vain kansallispuiston esitteen avulla. He kehuvat Ranta-Häyrilää ja varsinkin sen saunaa.
He eivät ole aikaisemmin nähneet yksikkökanoottia ja ihastelevat Kolibria kulkuisan näköiseksi. He jatkavat matkaa etelään ja minä länteen. Kun kuulen mahdollisuudesta hyvään saunaan, päätän meloa Ranta-Häyrilään.
Iso-Rääkkä nimisen saaren niemessä kuvataan hääparia. Huiskutan onnentoivotukset. Tulen leirintäalueen rantaan. Vaikka kartassa lukee uimaranta, ei missään oikein ole kohtaa, josta saisin kanootin rantaan. Keplottelen itseni kanootista ja lähden terassin näköistä kohti.
Terassi on tyhjä ja ravintola kiinni. Löydän toimistorakennuksen. Ovessa on lapussa puhelinnumero, johon voi soittaa, jos haluaa jotain. Tämä suomalainen bisnesajattelu hämmästyttää minua joka kerta. Jos haluat palvelua, ansaitse se. Karavaanarit tulee virka-aikana pihaan ja bisnes pyörii, niin mitä sitä miettimään, että kuinka olisin vieläkin parempi. Anteeksi ruma sana, mutta vittuun suomalainen nöyristely tiskin molemmin puolin. Äh. Pidän reteen iltasaunan rahat taskussani ja ja palaan kanootille.
Hetken mietin, että laitan teltan kylmän saunan viereen rantanurmikolle. Luovun, se varmaan rikkoo yrittäjän sieluun kirjattuja sääntöjä. Että hän näkisi sen lisämyyntinä oli tämänkin yrittäjän painajaisuni. Lähden melomaan Jokamiehen Oikeuksin yöpaikkavarkaisiin.
Nyt ei oikein onnista, kaukaa sopiva ja läheltä asuttu -kaava toimii harmittavasti. Vasta seitsemäs lupaava ranta on asumaton ja rantautumiskelpoinen.
Päivä on ollut liian pitkä, en jaksa viritellä. Avaan tonnikalapurkin ja oluen. Jälkiruuaksi noukin kanootin pohjalta kypsääkin kypsemmän, puoliksi auenneen banaanin. Ryömin telttaan. En nyt ihan itke itseäni uneen, mutta jo toinen retken aikana menetetty sauna kaivelee.
Bottas ajaa kaislikossa.
Joka hermo jännityksissä ja sydän sykkivänä, tunsimme virran tarttuvan kanoottiin ja vetävän meitä kuohuvaan syliinsä. Kovasti kouristettin airoa pysyttämään alusta pitkin virtaa; huimaavalla vauhdilla syöksyttiin alas, korkeina kohoilivat kuohuvat vasta-aallot köngäksen alla, seuraavana silmänräpäyksenä ryntäsimme niihin — ja onnellisesti päästiin tyynelle vedelle.
Näin kuvailee August Ramsay päivän koskirypästä.
Näistä koskista löytyy kyllä kuvauksia kalastajille, mutta kunnollisia melontaohjeita en löydä. Melon suosiolla ensimmäisen kosken niskan sivuun vasemmalle puolelle, Jyväskylän yliopiston tutkimusaseman laituriin.
Laiturilta on hyvä suunta ottaa kuva tiukasti lastatusta Kolibrista. Parin viikon aikana on tullut opeteltua pakkaamista. Tavarat mahtuvat hyvin ja uudet pinkit hihnat ovat riittävän pitkät, että pakkaukset ovat hallinnassa.
Olenko kielletyllä alueella? En tiedä. Kävelen alueen läpi maantielle kohtaamatta yhtään ihmistä.
Siikakoski on leveä, epämääräinen ja kivinen.
Löydän ajolinjan, mutta kosken oikeassa reunassa on uittoränni, menen siitä. Seuraava on Karinkoski. Sen voin laskea saman tien. Koski on tällä vedellä lähinnä kivinen virta.
Kellankosken kuohunnan kuulen jo kaukaa. Löysin melojille ohjeet ohittaa koski voimalaitoksen kautta.
(1) Rantaudun kosken vasempaan reunaan ja kävelen rantaa alas. Kosken alussa on hevosenkengän muotoinen kynnys. Siinä on yksi kieleke, josta pääsee koskeen ja sen oikeaan reunaan ohi aaltojen. Jos tämä olisi viikonloppukoski porukan kanssa lähellä kotia, lasku ei olisi ongelma. Nyt olen yksin ja Kolibri raskaassa retkilastissa. En laske.
(3) Voimalaitos on aika korskea määritelmä punaisesta mökistä, jonka sisältä kuuluu huminaa. Rannat ovat jyrkät, mutta vedessä on (2) ponttoonilaituri, jonka turvin saan kanootin tyhjennettyä ja vietyä tavarat penkan päälle kalastajien vuokramökin pihaan. (4) Löydän voimalan alapuolelta aukon rantapuskissa, josta saan Kolibrin vesille. Matkaa ei ole kuin sata metriä, polkua pitkin voin kärrätä kanootin kuormineen.
Pihapiiri on autio. Teen tulipaikalla ruuat ja käytän vielä hyväkseni paikan ulkohuusia. Viritän kanootin kärryyn ja lähden jarruttelemaan polkua pitkin alas rantaan. Aivan lopussa on kapea kohta ja kärryn pyörä nuljahtaa pitkospuulta. Kanootti kuormineen putoaa ojaan. Näen kanootin sisäpuolella hurjan painautuman. Kajakkikärryn aisa näyttää tulevan Kolibrin kyljestä läpi. Kiskaisen kärryn kiinnityshihnan auki ja kanootti ponnahtaa muotoon.
Tyhjennän kanootin ja tutkin vauriokohtaa. Ellen tietäisi, mitä äsken tapahtui, en löytäisi sitä pientä jälkeä, jonka aisa painoi Kolibrin kylkeen. Ei yhtään kuidun murtumaa sisäpuolella ja sama ulkopuolella. Tiedän, että kanootin epoksi on joustavaa, mutta nyt uskon, että se todella on. Huh.
Koskea jatkuu muutaman sata metriä. (5) Väistän oikealta rannalta pitkälle virtaan tulevia laitureita. Koskessa on kaksi perhostelijaa, jotka eivät huomaa minua. Minä taas huomaan, että minulla ei ole pilliä. Jarruttelen menoani ja lähestyn niin hitaasti kalastajia, että lopulta he huomaavat silmäkulmastaan pinkin Kolibrini ja pääsen heidän ohi saamatta perhoa poskeeni.
On aika virittää Formula 1 -kisastudio. Annan Kolibrin liukua syvälle kaislikkoon ja katselen kisaa kännykällä. August Ramsay ei olisi voinut kuvitella tällaista vaihtoehtoa. Tiedän sijaintini suurin piirtein, mutta kännykkäni kaappaa eetteristä suoran lähetyksen Unkarista. Bottas tuli kolmanneksi.
Liesveden ylityksen jälkeen harhaudun taas umpilahteen ennen kuin löydän reitin eteenpäin. palatessani selälle pelästytän joutsenen. Helsingin lähivesillä joutsenet eivät juurikaan hermostu melojasta.
August Ramsaykin eksyy vielä enemmän, mutta hänen onnistuu kohdata useampi reipas tyttö, jotka kantavat herrojen kanootit Kynsiveden puolelle. August Ramsay tulee näin ohittaneeksi Korholankosket, joiden kuvaukset eivät innosta minuakaan.
Kartassa Pietilän tilan kohdalla kulkee tie molempiin rantoihin. En näe tulorannassa ristin sielua. Kävelen rinteessä olevalle talolle, mutta se näyttää asumattomalta. Varsinaisen päärakennuksen katto pilkottaa kauempana peltojen takana. Yhtään reipasta tyttöä ei tarjoudu kantamaan minun kanoottiani, ketään ei näy, joten viritän Kolibrin pyörille ja aloitan rauhallisesti nousun harjun päällä kulkevalle isolle tielle. Mahtoikohan Ramsay keksiä ne tytöt?
Tulen Pietilän pihaan. Vauraan oloinen rakennus. Pihassa seisoo uudehko farmari Volvo. Seisoskelen aikani tien vieressä ja katselen, näkyykö talossa elämää. Ei näy. Oikaisen pihatietä talon ohi tammikujaa pitkin Kynsivettä kohden. Pääsen kärryillä helposti vesirajaan saakka.
Kynsivedessä, keskellä selkää on Selkäsaari -niminen pieni saari. Melon saareen ja se näyttää juuri sopivalta leiriltä. Saan kanootin pehmeään kaislikkorantaan ja vähän edempänä on helppo, kova ranta, josta menen pitkästä aikaa uimaan.
Pomppuinen vetotaival
ja viimeinen selkä.
Tämän retken perusajatus on ollut August Ramsayn reitin seuraaminen oman aikatauluni mukaan. Ramasayn retki jatkui Jyväskylään, sieltä alas Päijännettä ja lopulta alas Kymijokea.
Alun perin minulla oli ajatuksena, että olisi melonut Puumalasta Jyväskylään, mutta aika pian huomasin, että sinne pääsy menisi etappimelomiseksi, jota halusin tällä retkellä välttää.
Nyt on maanantai. Ystäväni Jyrki Savonlinnasta on menossa tiistaina Helsingissä käymään. Olemme sopineet, että hän koukkaa minut ja Kolibrin mukaan jostain täältä. Jyrki palaa Savonlinnaan keskiviikkona, jolloin minä taas pääsen hänen kyydissään Puumalaan hakemaan oman autoni.
Jyväskylästä Puumalaan ei oikein pääse julkisilla kulkuneuvoilla. Autoni on seissyt Puumalassa runsaat pari viikkoa, jos se ei ole ajokunnossa, olen pulassa. Parempi mennä paikan päälle tutulla kyydillä.
Kynsiveden länsiranta on suojaisa meloa. Erämaasta ei ole enää tietoa, vaan maisemassa on peltoja ja asutusta rantaan saakka. Kynsivesi muuttuu Leivonvedeksi. Leivonvesi laskee Kuusveteen Simunankosken kautta. Simunankoskessa korkeusero on kolme metriä kolmen sadan metrin matkalla ja jätän sen suosiolla väliin. Kartassa on pitkä niemi, jossa Myllykankaan kohdalla on merkittynä vetotaipale. Suuntaan sinne.
Vetotaival on joskus ollut voimissaan. Rannassa on ruosteinen venepukki, johon saisi vinssattua isommankin veneen. Venepukissa on teräspyörät ja maassa etenee kiskot. Maa on ylämäessä sen verran epätasainen, että kuormattua kanoottia en voi kärrätä.
Otan yhden Ortliebin kassin olalle ja lähden tutustumaan Vetotaipaleen reittiin. Radan varren polku kapenee puolessa välissä liian kapeaksi kärryille ja kiskojen välissä on ratatukit, jotka tekevät reitistä pomppuisan. Matkaa ei kaikkineen ole kuin kolmisen sataa metriä. Vien muutaman kantamuksen satakunta metriä eteenpäin, sitten palaan hakemaan seuraavat nyssykät ja lopulta kärrään kevennetyn Kolibrin. Tulen kävelleeksi matkan neljään kertaan. Päivä on leppeä eivätkä hyttyset tai paarmat häiritse.
Vetotaipaleen rannan lähellä on soinen saari. En kelpuuta sitä yöpaikaksi. Tahkoselän vastarannalla on Tahkosaari. Se on oiva leirisaari. Siitä ei ole kuin puoli kilometriä rantatielle, josta Jyrki tulee huomenna noukkimaan minut mukaansa.
Päivä on ollut lyhyt, eikä vetotaivalkaan vienyt kohtuuttomasti aikaa. Virittelen tavaroita kuivumaan ja tuulettumaan. Istun lämpöisellä kalliolla retkeni viimeistä iltaa.
Mielessä on tapaamani avuliaat ja hauskat ihmiset. Suomi on turvallinen ja hyvä maa retkeillä. Olen saanut retkeillä rauhassa. Ihmettelen, missä ovat muut kulkijat ja melojat. Somesta luen, kuinka kotimaassa matkaillaan ja kuinka tuli- ja telttapaikoilla on ruuhkaa.
Taajamien lähistöllä oli elämää. Tunnin melonnan jälkeen olin yleensä yksin. Tyhjiä saaria ja tyhjiä selkiä. Missä ihmiset ovat? Ehkä meitä vaan on niin vähän.
Oliko paikkakunnilla eroja? Samat K-marketit, Salet ja S-marketit. Samaa tavaraa kaikissa. Paikallisia herkkuja ei osunut kohdalle missään. Oikeastaan ainoa persoonallinen poikeus olivat Tokmannit. Ne olivat minulle uusi tuttavuus. Ei niissäkään tarjonnassa ollut eroja, mutta niissä oli oma meininkinsä.
Aamusta melon viimeisestä leirisaarestani rantaan mahdollisimman lähelle tietä, josta Jyrki tule minut hakemaan. Rannan ja maantein väli on umpipusikkoa ja ryteikköä. Vien ensin keltaisen sadevaatepussini ja ripustan sen korkealle puuhun, jotta löydän samaan paikkaan seuraavan kassin kanssa. Palatessa menee vähän aikaa, että löydän kanootin, tai siis kanootin luona pystyssä olevan melan. Ihminen voi yllättäen eksyä pieneenkin pöheikköön.
Ukkonen jyrähtelee. Resuan ja kiroan kassi kerrallaan puskien läpi kunnes lopulta alan kiskoa kanoottia puiden ohi ja ryteikön läpi. Olen tavaroineni tien varressa puoli tuntia ennen sovittua aikaa. Hyvä niin. Jos kohta sataa, Jyrki saa autoonsa märkää ja haisevaa seuraa. Edellinen kuuro osuikin kohdalle liki kaksi viikkoa sitten.
 |
| Kuva A. Federley |
Kesä on suosinut minua samoin kuin August Ramsayta hänen Kesämatkallaan kanootissa satakolmekymmentä vuotta sitten. Melojan maailma on pysynyt melko samana 130 vuotta. Melookohan joku tämän reitin vuonna 2150?
Kuinka Kolibrini
selvisi retkestä?
Saimaa on armoton. Videosta näkee, että pehmeitä rantoja ei aina ollut. Tavaraa kanootissa oli 50 kiloa ja kun näin sopivan leiripaikan, niin siihen menin. Monesti jouduin kiskomaan kanootin kalliota pitkin. Toisaalta, kun laskin Kolibrin vesille, se kolahti usein pohjan kiviin.
Naarmuja tuli aika vähän. Ne ovat kaikki gel-coat pinnoitteessa. Sormien välissä on kanoottikärryn aisan kolhu, joka on pintaa syvempi. Keulassa on yksi kolhu, josta pinnoite on lohjennut kokonaan, mutta varsinainen kuitupinta on ehjä.
Kohtelen kanoottiani aika surutta, toisaalta osaan sen verran meloa, etten esimerkiksi virrassa paukauta suoraan pahki kiveen. Kolibri selvisi reissusta hyvin. Se on miellyttävä ja tukevan oloinen retkikanootti.
Off-Road -melonnan äänenkannattaja.