2021/11/09

Zen ja Jongujoen melomisen taito

Foto Jyrki Suikkanen


Olen vetänyt kuusisataatuhatta [600 000] 
melanvetoa Jongunjoella. 
 
Veto joko oikealta tai vasemmalta.  
 
Miksi en kyllästy? 
Joki houkuttelee minut opettelemaan koko ajan uutta.  
Joki on esitellyt minulle useita hienoja tuttavuuksia. 
 
Kylmän ja märän melonnan jälkeen olen sitä mieltä, että tämä oli tässä? 
Miksi kotiin ajellessa alan miettiä, minkälaiset käsineet pitäisi olla ensi kerralla, että sormet pysyisivät lämpöisenä? 
 
Entä kun sinä vedät 
ensimmäisen melanvedon Jongunjoella?

Lähdet Jonkerista, Teljosta tai Aittokoskelta. Huomaat, että veden liike ottaa sinut pehmeästi matkaan. Olet hetkessä keskellä erämaata. Rannan metsikössä voit nähdä majavan, hirven tai jos olet oikein onnekas, niin näet vilaukselta karhun. Voit kuulla korpin huudon tai talven kynnyksellä edelläsi helisee tilhiparvi. 
 
Kun olet päättänyt lähteä Jongunjoelle, oletan, että uskot taitoihisi.


Puolueellisuuden sumu estää sinua näkemästä, missä taitotasolla oikeasti melot. Jongunjoki auttaa määrittelemään taitosi. 
 
Etsi itsesi oheiselta käyrältä. Jongunjoen lukuisat kosket tarkentavat sitten sijaintisi kaaviossa ja samalla etenet viivalla paremmaksi melojaksi koski koskelta. 
 
Riittävän monta melanvetoa pyyhkii sumun pois, kirkastaa maiseman ja avartaa mielesi kehittää taitojasi. 
 


Annukka on Jongunjoki.  
 
Jos olet melonut joen, mutta et ole käynyt Annukassa, 
olet vasta matkalla Jongunjoelle.
 
Annukan eväiden jälkeen tiedät kylän kuulumiset ja jaksat lähteä joelle. Varaa aamiainen etukäteen.  
   
 

 


Ystävämme Mari ja Jyrki ovat majoittanet meitä kotonaan Jannelan pirtissä.
 
Jannelan piha Koronan vuonna 2021. 
Tupa valmistui Koleran vuonna 1831.

Kolera saapui silloin Suomeen ensimmäistä kertaa. Taudin torjunnasta ei tiedetty tarpeeksi. Tiedettiin vain, että se tarttuu ihmisestä toiseen. 
 
Sairastuneita neuvottiin menemään lämmitettyyn saunaan kuumalla vastalla hierottavaksi, lepäämään ja hikoilemaan saunan lauteilla sekä pukeutumaan lämpimästi saunan jälkeen.  
 
Potilaille annettiin oksetusjuurta ja käskettiin pidättämään oksennusta mahdollisimman pitkään, jotta tauti kunnollisen oksennuksen mukana häviäisi.
 
Sinappitaikinakääreitä asetettiin pitkin selkärankaa, vatsalle ja alaraajoihin, mikä helpotti hetkeksi potilaan oloa.
 

Foto Jyrki Suikkanen

Emppu ja Sami. 
Vuosi sitten olin heistä huolissani. En tiennyt heidän taidoistaan sen enempää kuin mitä tämä kesäinen video Ivalonjoelta kertoo https://youtu.be/0bnhCnitL08?t=542 
 
Videon episodissa syntyi Samin kuolematon lausahdus: 
”Missähän mun mela on?” 
 
Jongunjoki on hurmannut heidät. Kaikesta näen, että tämä kanoottikunta tietää, mitä tekee. 

Lähdemme Teljosta. 
 
Teljon sillan alapuolella on hiekkasärkkä, josta uittojen aikana arvioitiin vedenkorkeus. Kun särkkä tuli keväällä näkyviin, oli se merkki, että on aika lopettaa uitto. Melojalle joki on auki Teljosta alaspäin jopa 6m3/s -virtaamalla.

Foto Jyrki Suikkanen
Jongunjoelle ei kannata pakata aurinkolaseja mukaan. Aurinkolasit mukana on varmin tapa kohdata joki jatkuvassa sateessa. 
 

Jongunjoki esittelee ihan tavallisen oloisia melojia. Kannattaa katsoa tarkemmin, voit tutustua Laatokan ja Grönlannin melojiin. Mari ja Jyrki. 

Foto Jyrki Suikkanen
 
Saija. Retken ekakertalainen, mutta vahvoin suosituksin. Tuolla kajakilla ystävämme Timo meloi kesällä Suomen rannikon. 
 
Foto Jyrki Suikkanen
 
Panu on matkassa vaan päiväseltään. Bell Yellowstone, hieno David Yostin piirtämä soolo. Panulla on hauska käsiala koskiin ja myös sileään veteen. Hän meloo aina vain vasemmalta puolelta. Yksi hyvä tekniikka riittää Jongulle.

Foto Mari Jannela
 
Panu toimi Saijan oppaana.  Panu meloo ja ohjaa koskiveneitä työkseen ja tuntee meistä Jongunjoen  parhaiten. Saijan oli turvallista seurata Panua Aittokoskessa.

 

Foto Jyrki Suikkanen
 
Kokeilen Panun yhden puolen tekniikkaa Aittokoskessa. Melon kosken vain yhdeltä puolelta. Aittokoski menee hyvin tälläkin tavalla. Apuna on uunituore koottava koskikanoottini Pakboat. 

Aittokoski auttoi minua näkemään Formulat.

Kaaduin vuosia sitten juuri tuossa kohtaa koskea kuitukanootilla. En päässyt takaisin kanoottiin, mutta en voinut päästää kanoottiani laskemaan yksin koskea. Roikuin kanootin perässä kosken alas. Suvannossa kiipesin takaisin kanoottiin ja aloin haalia kokoon kanootin ympärillä kelluvia tavaroitani.

Kanootissa oli vielä kohtalaisesti vettä, mutta hämmästyin, kun se oli ihan punaista. Rannassa huomasin, että Aittokosken kivet olivat nylkeneet toisen sääreni nahat luuta myöten. En ollut tuntenut haveria kylmässä vedessä.

Meillä oli yksi auto Aittokoskella ja minut vietiin Lieksaan tikattavaksi.

"Ruunaaltako tullaan" kysyi päivystävä lääkäri.

"Ei kun Jongunjoelta" vastasin.

"Jaa -odottelen täällä Ruunaalta uistelukilpailun osallistujia, joilta saa nyppiä vieheiden koukkuja sormista ja korvalehdistä." Ei riittänyt nyppiminen, vaan lääkärin piti ihan oikeasti parsia nahkaani.

Oma Jongunjokeni päättyi tällä kertaa tähän. Ehdin kotimatkalla juuri sopivasti katsomaan Formuloita huoltoaseman telkkarista.      


Foto Mari Jannela
   
Jongunjoen taika: ne uivat, joiden pitääkin uida. 
 
Empun ja Samin Jongunjoki tunnistaa melojiksi. 
 
He laskevat Aittokosken keväisen Jongun Hujauksen oppien tyyneydellä. Aittokosken eka kerta oli keväällä Jongun Hujauksessa. Silloin vettä oli enemmän. He pysyivät etukäteen katsotulla reitillä ja pääsivät kuivin jaloin alas suvantoon. 
 
Foto Jyrki Suikkanen
 
Koska Jyrki on kameramiehenä, niin Panu laskee Aittokosken Marin perämiehenä. Mela vasemmalla tietty.


Foto Jyrki Suikkanen
 

Aittokoski on Jongunjoen moni-ilmeisin koski. 
 
Vähällä vedellä kivet nousevat esiin ja isolla vedellä kivet vääntävät vedestä kiivaita ryntäitä melojan haasteeksi. 
 
Tämä on Jongunjoen ainoa koski, jota en laske vanhalla rutiinilla. Katson Aittokosken aina ennakkoon ja melon nöyrällä asenteella, oli virtaama mikä tahansa. Tällä kertaa kävimme katsastamassa kosken vesitilanteen jo menomatkalla Teljoon.
 

Aittokosken jälkeen rannat ovat lähekkäin ja joki meanderoi, mutkailee, voimakkaasti. Välillä tuntuu, että tämän mutkan meloin jo äsken. Aarnimetsän rauhaa.

 

Valaman kämpän katossa ei koskaan ole liikaa koukkuja, joihin ripustaa vaatteita kuivumaan.

Kerran teki mieli ripustaa pari melontakaveriakin kuivumaan. 

Molemmilla oli kova lääkitys ja sen myötä viina maistui. Valomerkki ei tehonnut, joten piilotin oluttölkkejä ja muutaman vajaan viinapullon makuupussini ja seinän väliin.

"Missä se viinapullo on?" "Juotu", valehtelin.

"Onko olutta?" "Juotu", valehtelin.  
 
Ystävä häipyi tulipaikalle etsimään mahdollista juotavaa. Nukahdin.

Heräsin vasta aamulla, kun kämpän oven avasi huolestunut rouva: "Onko nämä teidän silmälasit, löytyi tuosta nuotiolta?" "On kiitos."

Huurukaverit alkoivat heräillä. Toinen ihmetteli, kuinka hänen silmälasinsa olivat joutuneet nuotion luo. Hän katseli päällystakkiaan. "Joku on heittänyt mun takin nuotioon."

En mainitse nimiä. 

Jutut Jongulla jäävät Jongulle.

Foto Jyrki Suikkanen
 
Valamajoen autiotupa on Jongunjoen syysretkellä must. Teemme tupaan tulet ja kuivaamme varusteita. 
 
Sääennusteiden lupaamat sateet eivät osuneet kohdalle ja siksi emme tarvinneet isoja tulia, joten kämpässä pystyi nukkumaan. Sami ja Emppu majoittuivat riippumatoissa, me muut nukuimme kämpässä.


Valamalle on aina hieno tulla. Tulet saa tehtyä saman tien. Tämä kuuluu Jongunjoen henkeen. Huolehditaan, että seuraavat tulijat ovat hekin tervetulleita. 
 


Nyt kelpaa pinnistellä. Lapsuudessa meillä maalla oli melkein saman kokoinen istumo, mutta siinä oli reijät kolmelle istujalle.  
 
Pihaan oli ilmestynyt uudisrakennus. Reilun kokoinen hyyskä. Hyyskän kautta olen tutustunut Lieksan melojien talkoolaisiin, jotka aikoinaan huolehtivat näistä retkeilyn temppeleistä. 
 
Yksi tuttavuus, edesmennyt Pentti Ruokolainen (1943-2002), johti minut  kanssaan hienolle melontaretkelle Pongomajoelle Vienan Karjalaan. Kun Pentti kutsui minut, hänen vaimonsa ihmetteli, että kuinka uskallat lähteä Venäjälle vieraan melojan kanssa? 
 
"Ollaan siirrelty hyyskiä Otroskosken kämpällä, 
kyllä me toisemme tunnemme." 
 
Jongunjoen sosiaalista taikaa. 
 
 
Foto Jyrki Suikkanen
 
Jongunjoen retken henkeen kuuluu varata reilusti aikaa ja vaivaa hyville aterioille. Tässä Marin risukeitin.
 
Foto Jyrki Suikkanen

Valaman tulipaikka on retkueemme keittiö. Nuotion ympärille levitettyjä varusteita katsellessa tulee mieleen pakolaisleirit. Me olemme olleet täällä vain hetken ja silti tavaraa on pitkin poikin.

Foto Jyrki Suikkanen
 
Meillä on tällä retkellä luontaisesti kolme ruokakuntaa.  Samilla ja Empulla on tällaiselle lyhyelle retkelle aika paljon valmiita tai puolivalmiita aterioita. Kaikessa näkee, että he ovat tottuneet retkeilemään koko kuusihenkisen perheensä kanssa. 

Mari ja Jyrki käyttävät aika paljon kuivattuja perustarpeita. Minulla on tapana ostaa eväät mahdollisimman läheltä retken kohdetta. Tuen paikallisia kauppiaita. Lieksan Nurmijärven kyläkauppa ei valitettavasti pysynyt hengissä, vaan on ollut suljettu jo vuosia. 
 
Foto Mari Jannela
 
Kylmään aikaan tuore kalakin säilyy matkassa. Empulla on matkassa hienot yhden medaljongin paistinpannut. Tämän takia kanootissa on partaat leveällä. Mahtuu mukaan muutakin kuin pussiruokaa.
 
  
"Jos haluat, että vatsa toimii, syö aamulla puuroa. 
Jos haluat jaksaa meloa, syö pekonia." 
 

Foto Jyrki Suikkanen   
Valamajoen penkka ja musta virta houkuttelevat kamerat esiin.

Pälvekosken kotus on hyvä lounaspaikka, mutta yötä en siellä viihdy. 

Kosken kohina tulee uniin. Nukun paremmin, kun tiedän, että heti aamusta ei tarvitse lähteä koskeen. 


Jongunjoen kosket ovat vanhoja uittoon perattuja väyliä ja vieläkin löytyy helposti melontakelpoinen päävirta. Useamman kosken lopussa on jäiden kuljettamia isoja kiviä. Niiden ohi pääsee, mutta pitää osua juuri oikeaan kohtaan. Pälvekosken ja Alemman Kaksinkantajan katson joka kerta ennakkoon. Ja joka kerta löytyy se sama reitti, oli vettä paljon tai vähän.  
 
Foto Jyrki Suikkanen   

Foto Jyrki Suikkanen   

Foto Jyrki Suikkanen   

Penkalta katsoen koski näyttää sileältä. 

Koskessa aallot kasvavat. Mittakaava.

Foto Jyrki Suikkanen   

Laklaniemen laavulla Jongunjoen jännitys purkautuu. 
 
Nyt on kosket hermoiltu alas ja huomenna retki päättyy. Kroppa ei tällaisella retkellä tarvitse juurikaan palautumista, mutta mieli rauhoittuu hitaammin. 
 
Täällä on hyvä istua pitkä ilta ja meloa Jongunjoki uudelleen. 
Huomiseksi on enää parin tunnin melonta, joten voimme nukkua pitkään.

Ennustettu sade alkoi. Tarppini uusiosovellus on laavun lipan jatke. Tarpin alla voi pitää kohtuullista nuotiota, kankaan alapuolella on hopean värinen pinnoite, joka kestää lämpöä ja kipinöitä. Tarpilla on ikää kohta 15 vuotta eikä vieläkään vesi tule läpi. Laatuteltan mestarityötä. Laitan tästä muutaman kuvan lisää.

 

Tarpin lisäksi pitää olla reilusti naruja tai ohuita köysiä. Kolmion muotoisen tarpin reunoilla on useita kiinnityslenkkejä, joiden avulla saa kankaaseen tasaisen vedon ja kuormituksen. Mela keskellä oli alkuun nostamassa helmaa sen verran ylös, että alapuolella olevaan nuotioon on kohtuu etäisyys.

 

Tarpin alla on reilu seisomakorkeus. Saamme keittovarusteet sateen suojaan. Pidämme nuotiossa matalaa keittotulta. Alkuun tarppi haittasi savun kulkua. Kun viritän tuulen puolen helman ylemmäs, nuotion savu menee menojaan.


Tarppiin tarttuu savun haju, mutta se ei juurikaan nokeennu. Polttoaineena on koivua, joten kipinöinti ei ole ongelma. Pään korkeudella nuotion lämpö on kädellä kokeillen jo ihan kohtuullinen. 
 

Kolme meistä nukkuu laavussa sateen ropinaa kuunnellen. Yöllä käyn pissalla. Ei tarvinnut mennä asioimaan sateeseen, siitä vaan tarpin helmasta lorottelin. Lämpötila oli 2-6 astetta. Hyvin tarkenin, kun alla oli uusi Therma-Rest –patja. 

Foto Jyrki Suikkanen   

Laklaniemeen tuli vaeltajaporukka Ruovedeltä. Kehuimme ja suosittelimme Jongunjokea myös melontaan.
Tulvalla veden pinta on ollut tuon takana näkyvän sillan yläkaiteen korkeudella.

 
Viime hetkellä tulee joka syksynä odotettu ja kohdattu lumisade. Tässä vaiheessa märkänä räntänä.

Foto Jyrki Suikkanen   
Tyhjennämme kanootit Viitakosken niskalle. Laskemme kosken tyhjillä kanooteilla. Tässä reittisuunnittelua.

Foto Jyrki Suikkanen   
Viitakoski on hyvä ja monipolkuinen puljauskoski. Pääsen kokeilemaan Pakboatia. Lossaan kanoottia akanvirrasta toiseen.  

Foto Jyrki Suikkanen   
Foto Jyrki Suikkanen   
Foto Jyrki Suikkanen   
Foto Jyrki Suikkanen   
Foto Jyrki Suikkanen   
Saija tulee alas yhtenä hymynä.

Foto Mari Jannela   
 

Sami ja Emppu tulevat tällä kertaa etumeloja-Empun komennossa. Sami sai harjoitella lukemaan etumelojaa. 

Foto Jyrki Suikkanen   
 

Jongunjoki hyvästelee värjäämällä maiseman valkoiseksi. Kesärenkailla piti ajaa maltilla ja koukkia tiestä kuivia kohtia. Lieksassa tiet olivat jo sulia.



Selfie Viitakosken viimeisten kuohujen kanssa. Varusteet ja mieli kelin myötä.

 
Jannelan sauna rauhoittaa mielen ja lämmittää ruumiin.
 

Foto Marko Pikkarainen    

Päätän tämän tarinan marraskuisella kuvalla Jongunjoen aarnimetsäalueelta. Lumi tuli yöllä, mutta joki pysyi meille sulana meloa. 
 
Aarnimetsä on täynnä tarinoita. Lieksan seutu on ollut asuttu jo kivikaudella. Talvisodan alun taisteluita käytiin näissä metsissä. Erämaisuudesta kertoo se, että joulukuussa 1939 joukot marssivat metsässä välillä toistensa ohi. 

Foto Mari Jannela
Suuret kiitokset Jyrkille hienoista kuvista.  

 

 Tässä linkki toiseen tarinaan >>> Jongunjoelta.

 

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

2 kommenttia :

  1. Aivan kiva ja koukuttava juttu. Kiitos! Oi olisimmepa olleet siellä mukana. Oli omat reissut ja nekin menivät nappiin vaikkakin jalkapatikassa ja osin sohjossa. Kuten syksyllä kaikki tuleekin tehdä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista. Vastaan, kunhan huomaan kommentin. Jos on kiire, laita email suoraan tai vaikka Facebookin kautta mulle.

You are welcome to comment in English too.