Katso ensin tämä video,
tässä on se hieno Vöhandu-fiilis.

Odotamme lähtöpaukkua yli tuhannen melojan kanssa. Ollaan tutkittu vesitilannetta, mietitty syötäviä, hankittu majoitus, ostettu laivaliput, matkattu Etelä-Viroon Vörun kaupunkiin, herätty ennen kuutta, kannettu kanootit rantaan, pakattu. Kaikki tehtävä on tehty, kun paukku nyt tulee, melotaan.

Vöhandu on sata kilometriä pitkä joki Viron kaakkoiskulmalla. Meloin joen kolmepäiväisenä retkenä vuonna 2010 ja ihastuin. Meitä on kolme melojaa Suomesta luokassa C1MEN. Yksikköavokanootti miehet. Koitan nyt tässä kertoa, mitä Vöhandumaraton on.

Vöhandumaraton reittiselostus.

Jos alkoi kiinnostaa, niin täällä voit ilmoittautua:
http://www.vohandumaraton.ee/

76 Jyrki, 66 Janne ja 64 Jaakko

Vöhandumaraton 2013

Olemme liikkeellä kolmisin, Jyrki Uotila, Janne Janhunen ja minä. Olemme kaikki meloneet paljon ja kohtalaisen hyväkuntoisia. Emme silti ole kilpamelojia. Olemme retkeilijöitä.

Ja retkenä lähdemme Vöhanduun nytkin. Meillä on keittovehkeet matkassa ja kisajärjestäjän tarjoamien aterioiden lisäksi poikkeamme joen loppupuolella rantaan ja teemme kunnon ruuat. Päälle kahvit ja pullat sekä ruokanokoset. Siten taas jaksaa meloa.

Kevät on myöhässä ja ennen Räpinää jouduimme vetämään kanoottejamme jäätä pitkin.

Tavoitteemme on olla perillä ennen puoltayötä. Janne tulee maaliin varttia yli yksitoista illalla ja me Jyrkin kanssa puolisen tuntia myöhemmin.

Joen vesi on korkealla, joten osalla matkaa pystymme oikomaan voimakkaasti meanderoivaa jokea. Runsas vesi kirittää menoamme, vaikea sanoa, paljonko joen virtaus auttaa matkantekoa, veikkaan 1-2 km/t.

Vaikka vettä on paljon, eivät koskipaikat olleet ongelma. Samoin selviämme helposti muutamasta myllypadosta. Toisaalta joidenkin siltojen alitus menee tarkaksi korkean veden vuoksi. Viimeisen osuuden Räpinästä maaliin melomme pilkkopimeässä. Otsavalo auttaa, ettemme osu rantoihin.

Mitalikolmikko. Pidimme mitalit kaulassa koko kotimatkan.

Urakan jälkeen kroppa palautuu nopeasti, mutta mielen pitää myös antaa tasaantua.

Saunaposeeraus Jannen kanssa Tallinnan vanhimmassa yleisessä saunassa Kalmasaunissa.

Ja sen jälkeen illallinen virolaisen ystävämme Mart Aasin kanssa Tallinnan taitelijaklubilla.

Virolainen vieraanvaraisuus ja järjestäjien sekä osallistujien innostuneisuus tarttuu.

Tiedän, että tämä ei ole viimeinen kerta Vöhandussa.

Konkarin toinen kerta 2014.

Perhoset vatsassa ovat nekin konkareita, lepattavat ja kahisevat. Kymmenen minuuttia lähtöön. Ensin kierretään Tamula-järvi. Viiden kilometrin melonnan jälkeen muodostuu melojista jono, joka mahtuu sujuvasti Vöhandujoelle.

On lähdettävä eturivistä ja jätettävä ennen jokea mahdollisimman monta hitaampaa taakse. Joella kuluu turhaan energiaa, kun pitää keplotella hitaimmista ohi. Lähtölinjalta pitää sellainen kohta, ettei joudu heti alkuun kisaamaan oman luokan melojan kanssa. Turha revitellä ja ottaa riskejä lähdössä.

Olen aamu-uninen ja kaiken lisäksi herättyäni ei juuri maistu mikään. Tänään pitää olla energiaa heti aamusta. Aamu on kylmä, ehkä viisi astetta, tavaroita kantaessa lämpenen.

Olemme yöpyneet isomman suomalaisporukan kanssa Tamula-järven rannalla olevassa majatalossa. Matkaa lähtöpaikalle on sen verran, että siirrämme kanootit rantaan autoilla.

Tällä kertaa Janne on houkutellut mukaan kaverinsa Martti Mara Ala-Rantalan huolto- ja kameramieheksi.

Huolto on oleellinen osa Vöhandua. Huolto auttaa kantamaan kanoottia, kun ohitetaan patoja maitse. Melojan pitää silti itsekin olla kanootissa kiinni. Kisajoukkueilla huolto tuo maatauoille juomat ja syötävät seuraavalle osuudelle. Se on aitoa grammanfiilausta.

Porukka venyy jonoksi, joka mahtuu joelle.
Vaikka näin kuvasta näyttää, että vesillä on ahdasta, niin hyvin siellä mahtuu melomaan.
Tietysti voi tulla kolhuja, sillä suuri osa porukoista on todella vähän meloneita.
Intoa on enemmän kuin taitoa, mutta kanoottipusut kuuluvat asiaan. Foto: Mara Ala-Rantala

Foto: Mara Ala-Rantala

Vöhandu on avoin moninaisille vesikulkuneuvoille. Hurjin näky ovat poljettavat, ponttooneihin kiinnitetyt polkupyörät. Kovia polkijoita, toinen kahdesta osallistujasta jaksoi kunnialla maaliin ja vielä hurjassa, runsaan 12 tunnin ajassa.

Foto: Mara Ala-Rantala

Vöhandussa melotaan viisi osuutta, joiden välissä on pisimmillään runsaan sadan metrin kantotaival. Pisin etappi joella on 35 kilometriä ja lyhin on viimeinen osuus Räpinästä maaliin Vööpsuun, yhdeksän kilometriä.

Kumivenejoukkueissa on Virolaisia varusmiehiä. Pitää houkutella suomalaisia varusmiehiä haastamaan. Kumiveneetkin painelevat ihan kunnon aikoja, ei niille retkimeloja pärjää.

Foto: Mara Ala-Rantala

Tällä kertaa melomme Jannen kanssa tosissamme. Yritämme saada mahdollisimman hyvän ajan.

Edellisvuoden ajat paranevat meillä molemmilla tunnin, vaikka matka on vähemmän veden vuoksi melkein kymmenen kilometriä pidempi.

Foto: Mara Ala-Rantala

Yrittäminen oli omalla kohdallani liikaa. Jostain syystä en saanut tankattua matkalla riittävästi energiaa saati nestettä. Loppumatkan avoimilla osuuksilla minua kiusaa voimakas ja kylmä vastatuuli. Minun on pakko pitää ylimääräinen maatauko. Kiskaisen kanootin rantaan ja rojahdan pitkälleni heinikkoon ja annan auringon lämmittää.

Kun tulen toiseksi viimeiselle voimalaitoksen maatauolle, kerron Maralle, että taidan keskeyttää. Olen hiestä märkä, palelen ja on väsy.

Martti hakee minulle lämmintä virolaista keittoa, jota on meille kilpailijoille tarjolla. Sillä aikaa kaivan itselleni kuivat alusvaatteet päälle. Lämmin keitto ja kuivat vaatteet saavat moraalin kohoamaan ja työnnän kanootin vesille. Tulen perille puoli tuntia Jannen jälkeen.

Kokemattomuuttani en osannut varautua maratoonareille tuttuun 3/4 -matkan seinään. Voimat riittävät joko melontaan tai lämmön ylläpitoon, jos tankkaus ei ole onnistunut tai on ollut liian kova vauhti, niin noutaja tulee.


Janne on perillä auringon laskun aikaan, minulla meni pimeän puolelle. Melontarukkasista näkyy, että kylmä on. Foto: Mara Ala-Rantala

Huoltoa ei palkita, vaikka hyvin voisi. Mara oli kannustava ja luotettava apu koko kisan ajan. Kaiken lisäksi hän ehti ottaa hyviä kuvia.

Räpinän voimalaitoksen kohdalla on Red Bullin disko. Tunne on aikamoinen, kun tulee pimeältä joelta ja kanootti kannetaan jytäävän diskon läpi.

Mitä! Ovatko melojat vähän riutuneen näköisiä?

Taas on se tunne, että ei me ihan marjanpoimijoita olla. Hieno olo, vaikka ei saatu taaskaan mitään sen kummempaa valmiiksi kuin vähän vatkattua virolaista jokivettä.

Mulla tauti kävi pahaksi, tiedän jo tätä kuvaa otettaessa, että lähden ensi vuonna uudelleen. Foto: Mara Ala-Rantala

Tämä taitaa olla tässä 2015.
Kolmas ja viimeinen kerta.

Vielä kerran laitan hakaneulat melontaliivistä läpi ja otan numeron rintaan. Tällä kertaa olen ainoa C1-meloja Suomesta ja koko kisassakin on vain kaksi muuta melojaa luokassani, joten pronssi tulee, kunhan jaksaa vääntää.

Lähdin, koska haluan kokeilla mielenkiintoista suomalaista uutuuskanoottia Ari Holmin suunnittelemaa ja Welhonpesän tuottamaa Kolibria. Se on ensimmäinen suomalainen sarjavalmisteinen C1-kanootti. Kolibrin suunnittelussa tavoitteena on ollut helppokulkuinen, monipuolinen retkikanootti. Nyt se nähtäisiin, täyttääkö Kolibri toiveet.

Vöhandumarartonin lähtö 2015 from Jaakko Makikyla on Vimeo.

Kuvasin kypäräkameralla Vöhandun lähdön. Kamera katselee taaksepäin.

En tällä kertaa ota kovia paineita loppuajan suhteen. Kun on yksin liikkeellä, on paras ottaa rauhallisesti. Matkassa on muutama tuttu, mutta he ovat liikkeellä kumikanoottikaksikolla ja kilpakajakkikaksikolla, joten nopeutemme on sen verran erilaisia, että ei ole ideaa matkata yhdessä.

Äkkäsin itseni virolaiselta videolta.
Kuvattu viiden kilometrin kohdalla
Taluma-järvellä.

Kolibri Paidrassa. Jouduin patojen ohituksissa
kulkemaan reitin aina kahdesti.
Ensin vein tavarat ja sitten hain kanootin.
Aikaa kului hieman enemmän, mutta toisaalta
vaihteleva liikunta ehkä lisäsi melonnan tehoa.

Logistiikka pitää nyt miettiä huolella.
Siirrän autoni jo illalla maalialueelle Vööpsuun odottamaan. Saan paluukyydin Vöruun ystävälliseltä virolaiselta melojalta. Yöpymistarvikkeet ja tavarat, jota en ota kanoottiin, jäävät Kuningatalu-majataloon, jossa yövymme ennen melontaa, Hihnala et Soivion huolto heittää tavarani Tamula-hotelliin, jossa yövyn melonnan jälkeen.

Aamulla kävelen rantaan, heitän eväskassin kanoottiin ja lähden melomaan.

Logistiikan lisäksi on muutakin mietittävää: ruokamyrkytys. Vuosi sitten yksi meistä suomalaisista melojista sai Vörussa ruokamyrkytyksen ennenkuin melonta oli edes päässyt alkuun. Tästä viisastuneena, minulla on Suomessa valmiiksi tehtyä karjalanpaistia, jonka vain lämmitän majapaikassamme. Ennen melontaa, en syö muuta kuin Suomesta mukana tuomiani eväitä.

Yli seitsemänsataa joukkuetta ja silti melon yksin
maisemassa. Kuvakaappaus videolta.

Melonta Kolibrilla sujuu hyvin. Teen uuden oman ennätyksen. Melon puoli tuntia nopeammin kuin vuosi sitten.

Viimeisillä kilometrillä ajattelen, että kolmas kerta. Eiköhän tämä ollut sitten tässä.

Hyvin nukutun yön jälkeen hotellin aamiaisella alan pohtia, että mikä olisi ensi vuoden kanootti. Niin se mieli muuttuu, kun tauti käy pahana.

Tästä pääset katsomaan minun
vuoden 2015 suoritustani:

Garmin Connect

Vöhandu 2016. Neljäs ja viimeinen kerta.

Olen kainaloita myöden mudassa ja kanootti on ylösalaisin päälläni. Kylmä alkoi hiipiä kroppaan ja tarkoitukseni oli mennä rantaan lisäämään vaatetusta. Penkka oli soisen pehmeä ja solahdin jokeen.

Raahaan itseni penkalle. Maassa on kuivaa heinää, joka takertuu märkään kuivapukuun ja pukua riisuessa heinäsilppu leviää kaikkialle.

Saan tumpuloitua kuivapuvun ja märät alusvaatteet pois. Vaihdan kuivaa päälle ja pujottaudun oljenpätkillä täyttyneeseen kuivapukuun. Kömpelyyteni harmittaa. On silti turha aloittaa riitaa itsensä kanssa. Ohi melovat kilpakumppanit katselevat huolestuneena ähellystäni: ”Onko kaikki hyvin?” Hymyilen takaisin ja huiskautuan kädellä: ”Kaikki päin peetä!”

Olen syönyt liian vähän, en jaksa tuottaa riittävästi lämpöä torjumaan rännän ja tuulen kylmyyttä. Yläkropan vaatetus kuivapuvun alla on energiahukasta huolimatta hikimärkä. Palelen.

Istun heinikkoon, otan kuumaa lihalientä ja banaanin. Lopuksi kaapaisen ruisleivän palalla homejuustonokareen suuhun. ”Syö, sitä, mikä maittaa” oli ultrajuoksijaystäväni neuvo energia tankkaukseen.

Lämpenen ja mieli lauhtuu. Kiipeän kanoottiin ja jatkan matkaa. Vielä on kolmisenkymmentä kilometriä perille. Vajaat viisi tuntia.

Minun piti olla tämän retken C1-konkari.

Olen ainoa meloja C1-luokassa, joka on melonut Vöhandumaratonin viimeisenä neljänä vuotena peräkkäin. Kokemuksia on minulle kertynyt. Tiedän aika hyvin, kuinka tällaiseen maratoniin valmistaudutaan ja kuinka jaksan meloa perille ja vielä autoilla takaisin majapaikkaan.

Tällä kertaa mikään ei mennyt niin kuin piti.

En ollut saanut houkuteltua mukaani huoltoa. Matkassa oli pari tuttua C2-luokassa. Heille matka oli koemelonta seuraavan vuoden koitoksia silmällä pitäen. Olin auttanut heitä kanootin valinnassa. Vaikka heillä oli hyväkulkuinen kanootti, uskoin, että heistä voisi olla apua kantotaipaleilla. Kymmenen minuuttia lähdön jälkeen he hujahtivat minusta ohi, ja seuraavan kerran näin heidät maalissa. Tai toisen heistä.

Vöhandumaratonissa on neljä kantopaikkaa.

Kilpasarjalaisilla on kantajat, jotka siirtävät juosten kanootin takaisin veden ääreen. Sääntöjen mukaan melojien pitää kuitenkin pitää kanootista kiinni.

Retkisarjalaiset pysähtyvät soppajonoon, syövät, käyvät pissalla ja jatkavat matkaa.

Tauko kävellen virkistää, toisaalta kanootin ja varusteiden kantamisessa yksin kuluu aikaa. ”Tavarat repussa selkään ja kanootti hartioille.” Käytännössä en ole saanut tiivistettyä varusteita yhteen säkkiin. Ilman huoltojoukkoja pitää mm. vesi koko matkalle olla mukana. Samoin välipalat pitää kaikki olla matkassa. Niiden kaivaminen kuivasäkistä on hidasta, joten niille on erillinen muovirasia. Lisäksi on vielä termospullo, polvipehmikkeet, nilkkatuet ja tietysti pari melaa. Vuosi sitten kannoin ensin kanoottia vähän matkaa. Palasin takaisin ja toin tavarat kanootin luo. Ja sama uudestaan.

Kokeilen uutta taktiikkaa.

Kun tulen rantaan, etsin katseellani joukosta riuskan näköisen nuoren miehen ja vinkkaan hänet ottamaan kanootin keulasta kiinni. Tämä toimii hyvin kantopätkän puolimatkaan. Kun olemme päässeet mäen päälle, annan armon kantajalle ja kiitän, että tämä riittää. ”Äetah” Kiitos.

Istun kanoottiin ja pidän evästauon.

Vöhandumaratonin logistiikka on mennyt kohdallani kutakuinkin näin: joku vie perjantaina maalipaikalle Vööpsuun paluuauton. Kun tuhat melojaa tulee tasaiseen tahtiin maaliin, ei kylän ainoa taksi ehdi kyyditä kaikkia takaisin majapaikkaan Vöruun.

Vööpsusta ei juurikaan löydy majoitusta. Löysin puoli vuotta ennen melontaa yhden majatalon Räpinästä ja varasin sieltä alustavasti nukkupaikkoja. En kuitenkaan kuullut majapaikan pitäjästä sen koommin, joten unohdin koko asian.

Ongelma on lauantain vastainen yö Vörussa, jossa tuhatkunta melojaa haluaa yösijan. Olemme löytäneet kävelymatkan päästä majapaikan, Kuningatalu Holiday Home, jossa olemme saaneet hyvät unet ennen starttia. Tällä kertaa talo oli täynnä, mutta yövyimme pihalla ystäväni teltassa. Käytössä on majatalon keittiö, vessa ja sauna.

Jätämme perjantaina illalla kanootin lähtöpaikan hiekkarannalle. Minun autoni viedään Vööpsuun maalipaikalle. Auto kannattaa pysäköidä ihan ulosajotien viereen.
Maalialueen kenttä on mutaa, johon auto jää helposti kiinni. Lähtöpaikalle jätämme toisen auton. Ja samoin jätän aamulla Kunigataluun makuupussin ja muut varusteet, joita en tarvitse melonnan aikana.

Yksinkertainen logistiikka

Kun tulen maaliin, otan kaverini kyytiin, ajamme Kuningataluun, otan sieltä omat tavarani ja kaveri lähtee takaisin maalialueelle omalla autollaan. Ajokeikkaan kuluu vajaat kaksi tuntia. Ja pääsemme sunnuntaina aamulla lähtemään jouheasti kohti Tallinnaa ja kotia.

Liian yksinkertainen logistiikka.

Ystäväni ovat tulleet maaliin melkein kaksi tuntia ennen minua ja heillä on kova palo saada auto ja tavarat, mm teltta Vörusta. Kuski saa liftin Vöruun ja lähtee hakemaan autoaan. Hän vaan ei tiedä, että pitää hakea muutakin kuin hänen autonsa.
Minun makuupussini ja muut varusteet ovat Kunigatalun terassilla.

Kun tulen maaliin ja kuulen, että kyyti on jo lähtenyt, saan juuri sellaisen raivarin kuin väsynyt ja kylmissään oleva ihminen vain voi saada. Yritämme tavoittaa kuskia kännykällä, mutta turhaan. Hän on siinä vaiheessa jo paluumatkalla ja eikä kuulemma vastaa puhelimeensa ajon aikana. Pirun partiolainen.

Sidon raivosta puhisten kanoottini auton katolle ja lähden yksin ajamaan takaisin Vöruun. Matkalla soitan Tamula-hotelliin ja saan sieltä huoneen. En jaksa enää kiertää Talumajärveä, vaan päätän hakea kuistille jääneet tavarani vasta aamulla.
Olen yhdentoista maissa hotellihuoneessa ja lämmin suihku odottaa.

Puhelimeni soi. Siellä on erittäin äkäinen majatalonpitäjä Räpinästä. Se syksyinen varaukseni on kuulemma ollut voimassa ja omistaja ihmettelee, kun kukaan ei tule. Paskat! Pahoittelen tilannetta ja pyydän häntä lähettämään minulle sähköpostilla laskun.

Ripustan märät kamppeeni kuivumaan, lämmin suihku rentouttaa ja uni tulee heti. Aamulla huomaan, että varusteeni eivät ole lattialämmityksestä huolimatta kuivaneet kylpyhuoneessa.

Minulla on pussukassa kuivat pitkät kalsarit ja pitkähihainen aluspaita. Kenkiä ei ole, vaan märät neopren-tossut. Menen aamiaiselle pitkissä kalsareissa ja paljain jaloin.

Ajelen samassa asussa Kuningataluun hakemaan tavaroitani. Vaihdan kuistilla matkavaatteet päälle ja lähden ajelemaan Tallinnaa kohti.

Ajellessa on aikaa ajatella.

Kaikki meni pieleen. Koko retki oli pakkopullaa. Bonuksena esiin nousee vanha mörkö, virolainen C1-meloja Mart Hommik. Hän on osallistunut luokkaamme kajakilla, jota hän meloo sääntöjen edellyttämällä C1-melalla. Tämä on ollut syy, miksi on vaikea saada houkuteltua muita C1-melojia mukaan Suomesta. He eivät halua kisata ylivoimaista sääntöjen viilaajaa vastaan.

Olemme aikaisempina vuosina huomauttaneet kilpailun järjestäjille tästä mielestämme epäreilusta tilanteesta, mutta ilman mitään vaikutusta. Helsingissä nukuin vielä yhden yön, mutta sitten teen suomalaisten C1-melojien yhdessä hyväksymän protestin kilpailun järjestäjille.

En saanut protestiin vastausta. No, tavallaan virhe on minun, kun ylipäätään änkesin Vöhanduun. En tee samaa virhettä enää uudelleen.

Tässä vähän lukuja, tuo Mart Hommik on varmasti kovan luokan meloja, mutta jos aikaero seuraaviin melojiin yli tunnin saa hän kajakista kohtuutonta etua.

Muistaakseni 2015 Ivars Simans oli myös liikkeellä kajakilla. Tavallaan oli n C1-luokan nopein luomumeloja.

2014 Janne veti tosissaan ja ilman muuta oli harmissaan, kun putosi kolmannelta sijalta kajakkimelojan takia.

Tietysti yritetään meloa kovaa, kun on numero rinnassa, mutta silti pitää olla joku tolkku.

Jos oltais tosikovia melojia, niin ajanotto tapahtuisi kuin Olympialaisissa.

Tää on leikkiä ja leikkinä pysyy. Sitä suuremmalla syyllä ihmetyttää Hommikin kaltaiset säännönfiilaajat. Vöhandumaraton on minulle ja varmaan liki tuhannelle muulle melojalla kilpailu omaa itseä vastaan. Maaliin tulo on aina voitto, sijoituksesta viis. Kaikesta huolimatta istuminen puoli vuorokautta kanootissa on kokemisen arvoinen juttu. Sen voi kokea ainoastaan istumalla itse. :)

Tässä vielä omat tulokseni. Loppuaika vaihtelee maataukojen mukaan. Kanootit, joilla olen melonut ovat:
2013 Bell Wildfire, Janne ja Jyrki meloivat Bell Merlin kakkosilla,
2014 minulla oli Swift Keewaydin 15 ja Jannella sama Bell Wildfire, jolla meloin vuotta aiemmin,
2015 kokeilin Welhonpesän Kolibria, se oli vielä 00-sarjaa, mutta toimi hyvin,
2016 minulla oli Northstar Solo.
Tuloksista näkyy, että minunlaiseni melojan, jolla ei ole ylimääräistä voimaa, on tavallaan turha hakea nopeutta kölipituudesta. Minulla kulkee parhaiten kanootti, jossa on pieni märkäpinta ja silti sopiva marssivauhti.

Vöhandu 2017. Varman päälle.

Nyt on hyvä huolto ja kaikki toimii. Nautiskeltiin melonta kaikessa rauhassa Janne Janhusen kanssa. Huollossa minulla on virolainen ystäväni Mart Aas ja Jannella Petteri Sinkko Lappeenrannasta.

Kalustona minulla on Welhonpesästä lainattu Northstar Trillium. Se oli hyvä valinta. Kulkee kevyesti ja selvittää virtapaikat ja pohjapadot ongelmitta.

Taluma-järvi, puolisen tuntia lähtöön.
Northstar Trillium ja Swift Keewaydin 15

Järvi täyttyy nopeasti. 942 joukkuetta tällä kertaa.

Taluma-järven kierto on viitisen kilometriä ja porukka venyy nauhaksi.

Aurinko laskee yhdeksän maissa, mutta hyvin vielä näkee meloa.

Perille on aina hauska tulla.
Tällä kertaa tultiin klo 22.

Jaakko, Mart, Petteri, Janne, Trillium ja Keewaydin.

Paluumatka Talumaan hotellille.
Tämän takia on hyvä olla huolto, joka jaksaa ajaa.

Mitalistit Georgi-hotellissa.

Kroppa palautuu nopeasti, mutta mieli vaatii enemmän.

Vöhandu 2018
ensimmäisen kerran
toisessa luokassa C2MEN


Vöhandumaraton on minulle laboratorio, jossa pääsen kokeilemaan omien jaksamisieni lisäksi mielestäni hyviä retkikanootteja. Steriilissä kääreessä Northstarin tehtaalta Yhdysvalloista tullut Northstar Polaris.16 jalkaa 9 tuumaa, 510 senttiä hyvätapaista retkikanoottia. Keula kaartuu 2,5 tuumaa, perä 1,5 tuumaa. Runko on epäsymmetrinen ja lupaa hyvää marssivauhtia kevyellä melonnalla. Tällä kertaa luokka on C2MEN. Olen melonut Vöhandun viidesti soolona luokassa C1MEN, mutta tänä vuonna kysyin jo tammikuussa, että kiinnostaisiko ystävääni Sampoa Vöhandu. Kyllä kiinnosti ja taisi tarttua Vöhandukuume pidempäänkin.

Aikainen ajankohta keväällä on yksi Vöhandun suola. Treenaamaan ei jurikaan Suomessa pääse. Hyvä kun oli sen verran avovettä, että saimme kokeiltua kanoottia ja hiottua yhteistyötä Sampo Harjun kanssa. Sampo oli kuntoillut muuten koko alkutalven, mutta melontaharjoitus jäi muutamaan tuntiin.

Lauttasaaren länsipuolella Hevossaaren hamppareiden tukikohdassa meri on vielä jäässä, joten melonta pitää panna mutkalle. No, siinä opimme sen verran, että penkkejä pitää nostaa hieman ylemmäs. Melomme polviasennossa ja loivempi kulma päästää veren kiertämään vapaammin jaloissa. Keulamelojalle tarvitaan myös pehmuste polvien väliin, että saa tukevamman haara-asennon melontaan.

Sponsorien logot pitää liimata ja tietysti Suomen lippu. Joka kerta olen saanut katsojilta "Hyvä Suomi" -kannustuksia.

Penkkien korottamisen yhteydessä siirrän etupenkkiä vaaksan taaksepäin ja takapenkkiä vaaksan eteenpäin. Tarkoitus on siirtää painopiste keskemmälle, niin Polaris on ketterämpi mutkailevalla joella. Lisäksi, kun keulamies on hieman taaempana, menee kanootti kuivempani läpi pohjapatojen kuohuista. Nämä säädöt toimivat hyvin, eikä vettä juurikaan tullut kanoottiin.

Melontalauantain säätä olin tarkkaillut jo pidemmän aikaa. Vöhandulla on muutamana viime vuona ollut todella kylmä. On satanut räntää. Noin 70 kilometrin kohdalla energia tuntuu riittävän enää melontaan ja kroppa alkaa palella. Sääennuste auttaa vaatetuksen valinnassa. Toinen seikka, jota seuraan, on tuulen suunta, viimeiset 30 kilometriä joki on avoin tuulien tuivertaa. Vastatuuli on kova jarru inkkarille. Siihen ei juurikaan voi valmistautua, muuta kuin henkisesti.

Tämä pohjapato antaa hyvän kuvan vesitilanteesta. Autolla pääsee ihan viereen ja mutka matkaan on vähäinen. 2017 oli veden korkeus Kirumpään mittapisteessä +50 ja 2018 se oli tuon 105 cm. Korkealla vedellä tuo paikka ja ylipäätään myllypadot on helppoja. Silti tässä joka vuosi näkee uimisia. Ylävirran puolelta tulee helposti lähestyttyä tuota kieltä kanootti vinossa ja silloin kanootti putoaa luiskasta alas jo valmiiksi kylki edellä. Moni tarraa tässä vaiheessa kanootin laidoista kiinni ja sitten alkaa uimareissu. Vaarallinen tuo paikka ei ole.

Olen viimevuosina yrittänyt saada mahdollisimman pienen lähtönumeron ja ilmoittautua heti, kun ilmoittautuminen aukeaa. Tänä vuonna pääsin jo aika lähelle. Piti vaan uudenvuoden yönä olla tarkkana, kun vuosi vaihtuu. Sen verran olin täpinöissäni, etten huomannut, että olisin voinut pyytää gps-seurantaa. Laitteita ei riitä kaikille, mutta toiveen voi esittää, kun ilmoittautuu.

Yleensä ilmoittautuessa ei ole ollut ongelmia, mutta nyt jostain syystä papereissa näkyi, etten ole maksanut ilmoittautumista. Ei se sen kummempaa aiheuttanut. Sanoin, että olen maksanut ja lupasin varmistaa tilanteen, kun palaan Suomeen.

Georgi-hotellista on tullut suosikkini. Auton saa pihalle ja aamulla on viiden minuutin ajo rantaan. Saa olla rauhassa eikä joudu lähtöalueen rannan hässäkkään. Hotelli palvelee hyvin. Meillä oli mukana Suomessa tehtyä pastaa, jonka saimme lämpöiseksi hotellin keittiössä. Saimme huoneeseen lämpöisen pastan kahdessa kulhossa ja lisäksi lautaset ja aterimet.

Aamiainen tarjoillaan kisa-aamuna klo 6 alkaen ja on riittävän tukeva. Palasimme Georgi-hotelliin melonnan jälkeen. Soitin, että tulemme vähän myöhään ja meille pidettiin saunaosasto lämpöisenä normiajan jälkeen. Kuvassa hieman outo löylyhuone. Lisäksi saunassa on kaksi muuta aromihöyrysaunaa ja poreallas. Saunamaksu oli 5 euroa per nuppi ja hintaan kuuluivat tossut sekä kylpytakki, että voi jättää omat vaatteet huoneeseen. Kaiken kaikkiaan loistava palvelu Georgissa taas kerran.

Huoltoauto helpottaa jo heti aamulla. Hotellin pihasta ajaa muutamassa minuutissa Tamula-hotellin luo ja siitä on rantaan 50 metriä. Maisemasta näkyy, että muut tuhat joukkuetta ovat jossain muualla. Saamme viritellä kanootin kaikessa rauhassa ja melomme sitten lähtöviivan yläpäähän. Vesillä on hyvä olla mieluummin 20 minuuttia ennen lähtöä. Foto Erkki Lampén

Tuhat unenpöpperöistä melojaa keikkuu puuskaisessa tuulessa. Lähtölinjalle ovat kerääntyneet kärkimiehet kiikkerissä kilpureissaan. Heillä on tekemistä pysyä pystyssä. Lähtölinja taipuu matkan suuntaan ensin hitaasti ja jossain vaiheessa menee joltain hermot ja porukka lähtee täysillä liikkeelle. Tässä vaiheessa kuulen vaimean paukun ja mekin lähdemme matkaan.

Reitti kiertää Tamula-järven rantoja pitkin. Syntyy viiden kilometrin lenkki, jonka tarkoituksena on venyttää melova jono sen verran pitkäksi, että porukka mahtuu joelle. Jokaisella poijulla on ahdasta. Etenemme kääntöpoijujen ohi hymyillen ja "Äitäh" anteeksipyydelleen vedämme kanoottiamme eteenpäin naapureiden partaista menoa vauhdittaen. Muutama meloja joutuu jo uimasille. Ei voi kun edetä kaikessa rauhassa ja vältellä kolareita. Foto Erkki Lampén

Järvi on kierretty ja pääsemme sillan ali joelle. Polaris näyttää yhtä sutjakkaalta kuin tuntui. Kuvassa näkyy veden korkeus, 6,5 metriä. Pitää panna mieleen. Foto Erkki Lampén

Vöhandulla ei ole turvamelojia. Kaikki hankalat paikat on merkitty hyvin ja merkintöihin voi luottaa. Ja jos lipsahtaa uimiseksi, niin möyhän jälkeen on kohtalaisen helppoja paikkoja rantautua ja ryhdistäytyä. Oikeastaan ainoa riski tämän vuoden korkealla vedellä ovat rantapusikot. Niihin kun ajautuu, on hankala päästä pois.

Voimalaitosten ohitukset syövät helposti aikaa muuten hyvästä suorituksesta. Vessoihin on jonoa ja kahdella taukopaikalla, jossa on tarjolla soppaa ja lämmittely teltta, jonot ovat reippaita. Jos on hyvä huolto ja sopivasta kantajia apuna juoksuttamaan kanootti uudelleen veteen, niin juosten tulee eniten ohituksia. Ja tietysti päin vastoin. Me ei pidetty turhaa kiirettä ja lopputuloksena ohitettiin melomalla oman luokan samoja veneitä neljäkin kertaa.

Keulamolojan, Sampo Harjun, kohdalla partaassa on numerotarra. Suosittelen, että kiinnität sen kanoottiin, jos Vöhandulle lähdet. Jos jotain sattuu ja joudut hylkäämään kanootin joen erämaataipaleelle, niin järjestäjien on helppo tunnistaa, kenen vene on. Et aiheuta turhia etsintöjä. Foto Erkki Lampén

Viimeisellä kantopaikalla Räpinässä oli tavarat jo aika hujan hajan kanootissa. Ei voitu kipata kanoottia tyhjäksi, mutta onneksi oli tehokas pumppu mukana. Aiemmin olen tarvinnut sitä muutaman kerran, kun olemme reskuttaneet kilpakumppanin kajakin. Paras pumppu avokanoottiin on silti reilunkokoinen sieni. Tästä on maaliin enää yhdeksän kilometriä. Foto Erkki Lampén

"Joko saa aloittaa loppukirin?" Kysyi Sampo vähän väliä viimeisellä osuudella. Annoin luvan rutistaa viimeiset viisi metriä. No, itseasiassa tehtiin useitakin loppuspurtteja. Ohitettiin useampi oman luokan kaksikko, jotka taas kerran olivat juosseet meitä nopeammin Räpinan kantopaikan ohi. Huoltomiehemme Erkki on ottanut tämän kuvan Vööpsun kohdalla joen ylittävältä maanteisillalta. Ajanotto loppuu sillan alitukseen. Foto Erkki Lampén

Palautumista ja elvistelyä. Kuvaan kuuluu, että poseerataan ja matkustetaan Suomeen mitalit kaulassa. Sen lisäksi pitää raskaan melonnan jälkeen tankata. Kroppa palautuu nopeasti, mutta sielu jatkaa matkaa pitkään ja sitä pitää nesteyttää. Eilinen lämmin pasta oli ollut päivän Georgi hotellin minibaarissa hyvässä tallessa. Kylmä pasta bolognese sormiruokana punkun kanssa ei ole hassumpi yhdistelmä. Kiitos ideasta huoltomies Erkille. Foto Erkki Lampén