Off Road Paddler: Kokemus ja raaka voima

"Aurinko nousee kolmen tunnin kuluttua."

Nelikulmaiset majavan silmät kiiluvat pimeydessä. Keulamelojani Sampo sytyttää otsavalon ja suuntaa valokeilan joen penkalle. Nyt erotamme rannalla teltan nelikulmaiset heijastintarrat. Pysähdymme. Rannasta alkaa kuulua kiroilua selvällä suomella.

Kilpakumppanimme Timo on saanut tarpeekseen pimeydestä, läpinäkymättömästä sumusta ja virtaan romahtaneista joen penkoista. Jos siellä kaatuu, on mahdotonta kiivetä rantaan, manaa Timo.

Timo on melonut kajakillaan runsaat kolmekymmentä tuntia yhteen menoon. Hän päätti, että nyt on tärkeintä päästä elävänä pois joelta. Timo rantautui ensimmäiseen mahdolliseen kohtaan, pystytti teltan ja päätti odottaa päivänvaloa sekä sumun hälvenemistä. Onko teillä lämmintä makuupussia? Timo kysyy. Ei, meillä on vaan ohuet kesäpussit, vastaan.

Timo kertoo meille, miksi on leiriytynyt. Melonta yksin pimeässä kylmällä joella sumun keskellä ei ole tervejärkisen perheenisän puuhaa. Pystytettyään teltan hän on kylmissään kääriytynyt pieneen, pojaltaan lainaamaansa kesämakuupussiin ja työntänyt jalat Ortliebin kuivasäkkiin. Kuuntelemme Timon puhetta, mutta emme ymmärrä sitä. Tuttu kaveri kiroilee ja sanailee hauskasti rannassa. Kolmen tunnin kuluttua aurinko nousee, huikkaan kannustuksen Timolle. Heilautamme kättä ja katoamme sumuun.

Virhe! Emämunaus!

Näin ei saa kaveria jättää!

Meidän olisi pitänyt tarkistaa ja varmistaa, että Timo tietää, mitä on tekemässä.

Meidän olisi pitänyt huolehtia, että hänellä on riittävät varusteet selvitä kylmästä yöstä.

Olisimme ilman muuta voineet antaa toisen makuupusseistamme ja avaruuspeiton ensiapulaukusta lisälämmikkeeksi.

Meillä olisi myös ollut tarjota lämmintä teetä.

Ja jos oikein huonolta olisi näyttänyt, olisimme virittäneet Sampon kanssa Timolle kunnon nuotion.

Miksi meillä oli joella kesävarusteet, vaikka tiesimme, että yöt ovat kylmiä? No tietysti yritimme pitää kanoottimme mahdollisimman kevyenä. Makuupussit oli silti huono grammanfiilaus kohde. Kesäpussin ja kolmen vuodenajan pussin painoero on korkeintaan kilon. Meillä oli vettä matkassa useita litroja, ja kertakaakaan ei vesi loppunut ennen huoltotaukoa. Nämä on vaan näitä henkimaailman juttuja, jotka on opeteltava käytännössä.

Emme tehneet mitään näistä.

Aivomme ymmärsivät vain, että pitää meloa.

Olemme meloneet yli vuorokauden, Sampo samoilla silmillä, minä 42 minuutin unilla teltassa ja muutamalla torkulla kanootissa. Ajatus ystävän auttamiseen ei yksinkertaisesti siirry aivoihin.

Voin hyvin kuvitella, kuinka vuorikiipeilijät hapen puutteesta ja väsyneinä voivat tunteettomasti harpata kuolevan kiipeilijäkaverin yli kohti vuoren huippua. Emme kumpikaan voineet etukäteen kuvitella, kuinka rankan suorituksen Gauja-joki tällä kertaa tarjosi.

Olemme jälkeenpäin puhuneet tästä kohtaamisesta Timon kanssa ja nyt olemme kaikki kolme sitä mieltä, että tämä virhe ei kohdallamme toistu. Ilman muuta pitää pysähtyä ja selvittää tilanne, ennen kuin jatkaa matkaa. Oli vaikka kuinka väsynyt.

Meloimme Sampon kanssa
vuosi sitten tätä samaa jokea.

Silloin keväinen Gaujan henki oli leppoisa ja ystävällinen.

Sää oli lämmin ja Gauja virtasi vauhdikkaasti. Nukuimme molempina öinä useamman tunnin huoltajamme Erkki Lampénin pystyttämässä teltassa vatsa pullollaan hänen lämmittämäänsä apetta.

Vuosi sitten minulta loppui usko maaliin ehtimiseen ja keskeytimme 200 kilometrin kohdalla. Kun meloo vajaassa kahdessa vuorokaudessa 200 kilometriä, on se keskeytyksestä huolimatta hyvä suoritus. Se on pakko myöntää. Keskeyttäminen oli minulle helppo päätös hyväksyä. Olimme leikkimässä. Leikin saa ja voi keskeyttää.

Kirvelikö päätös? Kirveli vähän samalla tavalla kuin huippu-urheilussa hopea harmittaa, mutta aika kiillottaa sen. Sampoa kirveli kunnolla, hän jopa ehdotti, että jatketaan matkaa niin, että Sampo meloo ja minä nukun jonkun aikaa kanootissa. Hyvä ajatus, mutta pysyin kannassani.

Päätimme, että tämä saatu oppi ja kokemus käytetään hyväksi ja lähdetään vuoden kuluttua uudelleen. Kokemamme perusteella oletimme, että suurempia ongelmia ei tule. Päästään perille, kun nukutaan vähemmän ja melotaan enemmän.

Jokainen melanveto ennen Gaujaa on tarpeen
ja sekään ei aina riitä.
Kaluston pitää myös olla kunnossa.

Sampo pitää huolta kunnostaan ympäri vuoden. Nyt hänellä on lentopallosta saatu nivelsidevamma solisluussa. Se vähentää mahdollisuutta kuntoilla, mutta kun jäät alkavat lähteä, huomaamme, että vamma ei juuri haittaa melontaa.

Olemme vesillä heti kun on sulaa vettä. Hiomme yhteistä tekniikkaamme paremmaksi. Olemme melkein saman painoisia, joten kokeilemme vaihtaa melontapaikkoja. Ajatus on, että Gaujalla voimme välillä edetä niin, että toinen ottaa nokoset kanootin pohjalla ja toinen meloo perämelojan paikalta.

Lyhennämme meloja saadaksemme nopeutettua tahtia. Pohdimme syömisiä ja taukojen rytmityksiä.

Vesihiomme kanootin pohjan himmeäksi. Pohjan naarmujen muoto pehmenee ja mattapinta luistaa vedessä paremmin. Tämä on varmasti enemmän psyykkistä varustautumista kuin oikeasti merkittävää nopeuden kannalta.

Nostamme istuimia vielä vähän. Kiinnitys niin lähelle parrasta, kuin suinkin. Näin polviasennossa polven kulma on loivempi ja veri kiertää jaloissa paremmin.

Hankimme tehokkaan otsalampun ja siihen riittävästi (litium) paristoja. Ideoimme toisen otsalampun kiinnityksen kanootin keulaan niin, että valo tulee mahdollisimman matalalta.

Seuraamme Gaujan säätietoja ja vesitilannetta. Hermoilemme.

Välipalojen ja juotavan mitoitus alkaa osua kohdalleen. Melontalämpötilaan sopiva vaatetus on hienosäädetty.

Melontatahti alkaa rauhoittua sellaiseksi, että tuntee jaksavansa meloa vaikka kuinka kauan.

Huolto on Gaujalla oltava,
muuten ei mistään tule mitään.

Vastoinkäymisiä valmistautumisessa tulee. Kaksi mahdollista huoltajaa joutuvat perumaan lähtönsä.

Laitamme laajan haun sosiaaliseen mediaan. Onni potkaisee meitä ja Paavo Juntunen Tuusmelojista ilmoittautuu huoltajaksi. Paavo on kokenut meloja ja on osallistunut itsekin erilaisiin vaativiin kisoihin. Kaiken lisäksi Paavo halusi lähteä tutulla omalla autollaan, joka on minun Hyundaita tilavampi ja mukavampi.

Onko kaikki tehtävissä oleva tehty?

Gauja XXL on ollut meillä mielissä viime vuoden keskeyttämisestä lähtien. Turi-Tori ja Vöhandumaraton ovat olleet meille harjoitusta Gaujaa varten.

Vöhandumaraton oli ensimmäisillä kerroilla etukäteen hermoilua ja melonta tuntemattomaan. Viime kerrat se jo ollut varman päälle suoritus. Gaujalle ei voi lähteä varman päälle. Yhteinen tavoitteemme on meloa perjantai-illan kello seitsemästä sunnuntaihin puoleen yöhön. Jos kaikki menee hyvin, olemme silloin maalissa.

Kuiva joki karsii osallistujia

Olemme seuranneet säätiedotuksia ja Gauja-joen vedenkorkeutta. Vettä on vähän ja sateet näyttävät tulevan liian myöhään nostaakseen veden pintaa. Ennuste lupaa sadetta vasta melontaviikonlopuksi. Melonnan ajaksi on luvassa myös yöpakkasia.

Joessa on yli puoli metriä vähemmän vettä kuin vuosi sitten. Silloinkin koskipaikoissa oli kiviä pinnassa. Vähän veden vuoksi muutama kilpameloja luovuttaa. He eivät halua lähteä rikkomaan kilpakanoottejaan kivisiin koskiin. Meidän tarkoituksemme on edetä koskipaikat rauhallisesti ja toisaalta meillä on alla tukeva retkikanootti.

Olemme luottavaisin mielin liikkeellä.

Meillä on asiantunteva huolto, olemme valmistaneet ja pakastaneet lämpimät ateriat etukäteen Suomessa. Huolto-Paavo lämmittää ateriat valmiiksi. Sampo on tehnyt kanarisottoa ja minulla on jauhelihapastaa. Sampolla kerta-annos on reilu puoli kiloa, minulla runsaat 300 grammaa.

Välipaloina on meillä kaikkea mahdollista, jossa on yli 200 kilokaloria: metwurstia, juustoja, pullaa, suklaata, sipsejä. Koskaan ei voi tietää, mitä juuri sillä hetkellä haluaa syödä.

Termoskannuihin Paavo keittää tukevaa mustaa teetä, jossa on reilusti hunajaa. Juomana on vesipulloja, joihin olemme liuottaneet mm. magnesiumia. Rytmi on juomaa puolen tunnin välein ja haukkapala kerran tunnissa. Rantataukoja pidämme vain muutamia. Pisimmillään istuimme kanootissa lauantai-sunnuntai välisenä yönä seitsemän tuntia putkeen.

Gauja XXL on kummallinen tapahtuma.

Kun ilmoittauduimme, tiesimme, että olemme kova pari melojina. Meillä oli tavoite päästä perille. Siitä huolimatta emme voi tietää pääsemmekö perille. Siitä jää pitkät jäljet mieleen.

Lähtijät ovat oman melontatyylinsä huippuja, sitä ei kukaan voi kiistää. Joki haastaa jokaisen, joka on riittävän rohkea lähteäkseen. Järjestäjät palkitsevat jokaisen lähtijän pienellä muistoesineellä. Lähtijä on palkintonsa ansainnut.

Maaliintulo tai loppuaika ovat toissijaisia bonuksia. Tällä kertaa joelle lähti viisitoista joukkuetta, parikymmentä melojaa. Suomesta meidän lisäksemme on Virva Vuorenpää ja Timo Kivelä, molemmat melovat K1 –luokassa. Lisäksi ilman muuta on mainittava huolto. Meillä oli Paavo Juntunen Tuusmelojista.

Tiedämme jo lähtiessä, että olemme luokkamme C2 Men, kanoottikaksikko miehet, ainoa osallistuja.

Jos pääsemme ajoissa maaliin, voitamme luokkamme.

Gauja repii kanootteja ja melojia palasiksi.

Alkumatkan kosket osuvat pimeään aikaan. Öisen usvan olemme kokeneet jo edellisvuonna. Yöpakkaseen emme ymmärtäneet varustautua. Olemme ennenkin meloneet jäätävissä oloissa, mutta tuntikausien kylmyys nujertaa.

Gaujan henki ei palkitse, se paiskoo meitä melojia kivillä. Taivaalta sataa, salamoi ja puhaltaa. Yöksi laskeutuu läpinäkymätön sumu. Virtapaikkojen kivet puskevat pimeässä melojia nurin ja raapivat kanootteja puhki. Pakkanen kuorruttaa varusteemme jäähän.

Lauantain pakollinen puolen tunnin tauko osuu meille puolen päivän kohdalle. Huolto-Paavolla on ruoka ja teltta valmiina. Saan nukkua 42 minuuttia. Sampo nuorempana ei nuku, vaan loikoilee ja venyttelee.

Lauantaiyönä Gauja sammuttaa valot.

Ruokatauolla Valmieirassa joelle nousee tiivis sumu. Otsavalo heijastuu takaisin sumusta eikä siitä ole apua. Sampo ehdottaa, että melotaan vaan pimeässä eteenpäin. Ajatus tuntuu hurjalta, mutta ei oikein ole parempaakaan ehdotusta. Yläpuolellamme kajastaa kirkas taivas ja koitamme siitä hahmottaa melontasuunnan joella. Kun sumusta tulee ranta vastaan, katson kännykkääni lataamastani Google offline-kartasta, mihin suuntaan joki kääntyy. Muutaman kerran teemme täysjarrutuksen. Luulemme nähneemme ajopuuröykkiön sojottavan suoraan kohti.

Timon lisäksi emme kohtaa muita melojia. Jossain vaiheessa kuulemme kaukaa junan äänen. Haparoimme eteenpäin suurelta osin kuulon varassa. Keskitymme sujauttamaan melan veteen äänettömästi ja silti tehokkaasti. Hiilikuituiset tuplamutkamelamme toimivat tässä loistavasti. Minä olen nukahtaa istualleni. Useamman kerran Sampo jatkaa melontaa edestä ja minä otan torkut poski GPS:ää vasten. Ongelma on, että kun lakkaan melomasta, alan palella. Silti torkut piristävät.

"Vieläkö toi koivutukki seuraa meitä?" Sampo kysyy ja jatkaa hetken päästä, "Varo, taas tulee ajelehtiva särkkä." Minä valitan, että joki on muuttunut ylämäeksi. En kehtaa sanoa, että hiekkasärkät muuttuvat näyteikkunaksi täynnä kolmiulotteisia postikortteja ja majavan läiskäyttämä vesirengas saa hetkessä päälleen siistejä acryylilaatikoita, joita näin tulomatkalla uudessa Viron kansallismuseossa Tartossa.

Etenemme pitkiä jaksoja puhumatta toisillemme, kuuntelemme, mitä edestä on tulossa. Edessäni melova Sampo muuttuu välillä joksikin toiseksi henkilöksi. Koen kuin unessa, että minulla on joku muu meloja kanootin keulassa. Kun puhumme, hän muuttuu Sampoksi. Tämä persoonien vaihtuminen tuntuu silti kuuluvan asiaan.

En ole koskaan käyttänyt hallusinogeenejä, mutta nyt ymmärrän niiden viehätyksen. GaujaXXL:n säännöissä ei ole varoitusta harha-aistimuksista. Ne on hienoja, mutta samalla pelottavia.

Jos olisin ollut yksin yöllä tällä sumuisella joella. Olisin Timon tapaan mennyt rantaan, pystyttänyt teltan ja palellut kesäpussissani auringon nousua odottaen. Ja kun olisin vihdoin yhyttänyt huolto-Paavon, olisi lopettanut siihen paikkaan ja tuntenut itseni tervejärkikseksi melojaksi.

Sumu hidastaa. Päivä ei koita.
Joki ei lopu koskaan.

Sumusta ja pimeydestä huolimatta etenemme välillä reippaasti. Sitten taas pitää haparoida, kun emme ole varmoja, mihin suuntaan joki jatkuu. Kun edessä kuuluu kohinaa, emme näe, minkälainen koski kivineen odottaa meitä. Vaihtoehdot ovat kantaa, jarrutella tai jatkaa tuurilla. Luotamme retkikanoottiimme ja jatkamme tuurilla. Virta ohjaa meitä yllättävän hyvin kivien ohi.

Auringon noustua näemme joenvarressa aidosti, emme harhana, hylätyn kilpakajakin, jonka kyljessä on teipattuna lappu OK! Joku on lähtenyt kävellen kotiin.

Tavoitteemme on olla seuraavalla taukopaikalla kello kolme yöllä mutta haparointi joella venyttää saapumisemme kuuteen aamulla. Olemme meloneet yhdellä istumalla seitsemän tuntia.

Paavolla on teltta valmiina. Riisumme vaatteitamme ja alamme molemmat täristä kylmästä. En muista koskaan kokeneeni tällaista kylmän aiheuttamaa, hallitsematonta vapinaa. Katselemme Sampon kanssa tutisevia toisiamme ja on pakko nauraa: hytisevät sankarimelojat. Ryömin kolmen vuodenajan makuupussiini, se tuntuu kylmältä. Nukahdamme silti heti.

Herätys ja lähtö eteenpäin on kello puoli seitsemän. Paavo tarjoaa meille hunajalla terästettyä mustaa teetä. Sovimme Paavon kanssa, että pidämme lounastauon Siguldassa. Olo tuntuu levänneeltä ja lähdemme joelle. Vasta nyt tajuamme unemme pituuden, nukuimme 20 minuuttia!

Joen tämä osuus virtaa hyvin ja on samalla mykistävän hieno maisemaltaan. Joki virtaa vauhdikkaasti syvässä kurussa. Ympärillä kohoaa vanhoja, yli viisikymmentä metriä korkeita kuusia.

Lähetän Paavolle tekstiviestin, että olemme Siguldan sillan luona neljän tunnin kuluttua. Olemme meloneet viestini jälkeen pari tuntia kun edessämme on Siguldan silta. Hämmennyn, mutta onneksi Paavo tuntuu tietävän paremmin missä me menemme ja mitä kello on. Kun tulemme rantaan, ateriamme ovat valmiita. Syömme, ryömimme kanoottiin ja lähdemme – melomaan.

Foto: Paavo Juntunen.

Tämä onnistuu!

Pidämme rantatauon. Katselen GPS:n lukemia. Olemme aamun jälkeen edenneet reilusti yli seitsemän kilometriä tunnissa. Loppumatkalle riittää keskinopeudeksi viisi ja puoli. Ensimmäistä kertaa tunnen, että tulemme onnistumaan. Sanon Sampolle, että jumalauta, tämä onnistuu!

Melomme ja melomme ja melomme.

Gaujan suisto ei tunnu loppuvan koskaan. Juutumme muutaman kerran turhauttavasti hiekkasärkkiin. Sampo geologina alkaa tulkita särkkien syntyä ja kohta osaamme välttää salakavalat särkkien kärjet.

Etenemme mekaanisesti meloen tyynessä illassa. Gaujan suisto ei lopu koskaan. Ja sitten, tuossa vasemmalla on GaujaXXL lippu ja maali.

Foto: Elza Pukite

Se on ohi.

Maalissa olemme vähän ennen iltakymmentä. Meidät otetaan vastaan ystävällisesti hymyillen, halaten ja onnitellen. Kummankaan jalat eivät tunnu kantavan, kun astumme kanootista kovalle maalle.

Rannassa on lämmittävä nuotio ja saunakin on tarjolla. Luokkavoittajina meidät palkitaan oluttuopeilla, pikkolopulloilla kuohuviiniä sekä hienoilla t-paidoilla, joita saavat vain voittajat. Selässä lukee ”I Am Winner of Gauja XXL”. Huh, niin ollaan!

T-paita antaa niin pörheän olon,
että hävettää pukea se päälle.

Ihmettelen, että missä muut ovat. Olen varma, että moni kova luu on tullut maaliin ennen meitä ja lähtenyt kotiin. Olo on sen verran sekapäinen, ettei tule kyseltyä tarkemmin.

Myöhemmin selviää, että olemme koko tämänkertaisen Gauja XXL -melonnan toinen joukkue maalissa ja se onkin jo sitten kovempi juttu.

Lopulta maaliin tulee viisi joukkuetta viidestätoista lähteneestä. K1-luokan voittaa Timo Kivelä. Edellis-vuonna maaliin päässyt Virva Vuorenpää joutuu keskeyttämään 190 kilometrin paikkeilla.

Kevään saldo

Gauja XXL 48:53:45, Huh. Sampo nukkui 20 minuuttia, minä 62 minuuttia plus jokunen lyhyt torkku kanootissa.
Keskinopeuksia (liikkeellä): GaujaXXL 310 km – 6,34 (7,3) km/h,
Vöhandumaraton 100 km – 6,89 (7,5) km/h
Turi-Tori 78 km – 7,6 (8,4) km/h

Gauja XXL huoltajan näkökulmasta
Paavo Juntunen kirjasi tuntojaan.

Olin itse suunnitellut osallistuvani Gauja XXL melontaan jo vuonna 2019, mutta onnettomien sattumien summana olin vielä toipilaana kilpailun koittaessa. Mieli halusi Gaujalle mutta kroppa ei pystynyt, niin oli tavallaan onnenpotku, että huoltojoukoille oli tarvetta enkä epäröinyt hetkeäkään lähtemistä.

Olen kokenut monenlaisia ultramatkan kilpailuita osallistujan näkökulmasta joten minulla oli aika hyvä kuva siitä millaisia zombeja saan holhota seuraavat 50 tuntia ja kuinka homma hoituu sujuvasti. Taukopaikoilla odotellessa sain seurata muiden joukkueiden tekemisiä josta yritin tietysti imuroida kaiken opin tulevaisuutta varten.

Gauja XXL ei ole pelkästään melontakilpailu. Se on kestävyyskilpailu. Sekä mielen että kropan pitää toimia lähdöstä maaliin. Jaakon ja Sampon joukkueessa kohtasi mielestäni hyvin kokemus ja raaka voima. Nämä kun yhdistettiin periksi antamattomaan mielenlaatuun niin sillä se homma taputeltiin maaliin.

Kokemuksen merkitys korostui vuonna 2019 siinä, että se joka osasi lukea jokea tuli maaliin ehjän aluksen kanssa. Moni jäi matkan varrelle. Yhden Virolaisen kaksikon korjasin aikani kuluksi sillan alla Siguldan kylässä jonne odottelin Jaakkoa ja Sampoa ruokailemaan.

Siguldassa olin hetken hieman huolissani huollettavistani. Oli kuin hidastettua elokuvaa olisi katsonut. Puhe oli kohtuullisen järkevää vaikka selvästi huomasi kuinka viestiyhteys aivojen ja suun välillä kärsi pahoista viiveistä. Vesille lähtö oli myös hauskaa seurattavaa… hetken näytti siltä, että kumpikin nukahtaa kesken kanootin vesille laiton. Kyllä se siitä sitten taas lähti homma käyntiin kun oli melat kädessä ja matkanteko jatkui kevyen virran auttamana.

Oli aivan mahtavaa seurata kuinka jokainen tapahtumaan osallistunut sai ylittää itsensä monella eri tavalla viikonlopun aikana.

Sen verran kokemus muutti alkuperäistä suunnitelmaa vuoden 2020 osallistumisen osalta että yksiköiden sijaan tulemme naisystäväni kanssa kaksikolla. Yölliset sumut vieraalla joella on haastavia kenelle tahansa joten ainakin ensimmäinen kerta mennään turvallisemmin yhdessä.

Kanoottimme Northstar Polaris kesti hyvin.

Norhstar polaris on sama malli, jolla meloin 2007 solona Suomen rannikon. Silloin sen nimi oli Bell Northstar. Koemeloimme Sampon kanssa vuosi sitten useamman kanootin ja lopulta valinta osui Polarikseen. Vasta myöhemmin huomasin, että malli on sama kuin rannikon melonnan Bell.

Polariksella on nyt normaalien retkimelontojen lisäksi melottu näitä maratonmelontoja runsaat seitsemänsataa kilometriä. Keulassa ja perässä on muutama pieni kolhu, josta pinnoitus on irronnut. Tänä vuonna kaikki pitkät matkat olivat kivisiä. Viime vuonna oli vettä kaikkialla enemmän.

ZJ -tuplamutkamelat toimivat loistavasti.

Kummallekaan meistä ei tullut rakon rakkoa. Sen lisäksi melojen tuplamutka-muoto varmistaa pitkillä matkoilla, ettei alakäsi nouse liian ylös ja ote melasta muutu vieläkin väsyttäväksi.

Samoilla vaatteilla koko matka.

Sampolla on Ursuitin välikuivapuku ja minulla on Ursuit Venture.

Meillä on ollut nämä samat kuivapuvut molempina vuosina ja hyvin ovat toimineet. Yöllä, kun oli kylmä käytimme Ursuitin neoprensormikkaita.

Neopren on siitä kummallinen, että ensin hanska tuntuu kylmältä palelevaan käteen, mutta aika nopeasti käsine alkaa lämmittää. Ote hiilikuitumelaan oli ongelmaton sekin.

Alusvaatteina oli eripaksuisia Devoldin merinovillaisia alusasuja.

Nämä ovat pieniä yksityiskohtia, joiden avulla jaksaa meloa.

Olen nyt turvallisesti kotona.

Menen kohta lämpöiseen sänkyyn vaimoni Riitan viereen. Gauja XXL myllää päässäni. Tuli liikaa kokemuksia liian tiiviissä paketissa.

Olen puhunut melonnan jälkeen Virvan, Timon ja Sampon kanssa kokemastamme. Olemme kaikki samaa mieltä, että tuli enemmän kaikkea kuin mitä mieli jaksaa sulattaa.

Saimme Sampon kanssa bonuspalkintona osallistumisen Liettuassa marraskuussa melottavaan vuorokauden ja 180 kilometrin jokimelontaan. Osallistummeko? Emme ole varmoja, mutta vahva ehkä tai päättäväinen Kai on nyt mielessä.