”Lappi on liian lähellä”

Melontaretket napapiirin pohjoispuolelle kiehtovat minua, mutta kävin Lapissa viimeksi vuonna 1995. Osallistuin silloin Artic Canoe Race – tapahtumaan, jossa melotaan Tornionjoki päästä päähän viikossa.
Kanada, Ural ja Siperia ovat mielestäni todellista napapiirin yläpuolista melontaa. Minulta on usein kysytty, miksi et mene Lappiin?
Lappi on liian lähellä, olen yleensä vastannut.

Timo, kovan luokan kajakkimeloja ja kokenut Lapin vaeltaja soitti minulle syyskuun alussa ja kysyi, lähdenkö hänen kanssaan melomaan Tenojoen Angelista Jäämerelle?
Hän on melonut Tenojoen pari vuotta sitten kajakilla, nyt lähdetään kaksikollani Northstar Polariksella.
”Teno on helppo joki, siellä ei ole kuin Yläköngäs ja sen perään hankalampi Alaköngäs, mutta nekin normi-inkkarilla melottavia.” oli monen tutun melojan kommentti Tenojoesta.
Timo muisteli samaa. Hänen muistinsa mukaan ainoa hankaluus on löytää Angelissa leiripaikka ja pääsy joelle poroaitojen ohi.

Angelissa tietä kysyessämme saamme vinkin leirintäalueelle. Siellä alueen isäntä, Jouko Nuorgam tarjoaa meille vapaan mökin ja bonuksena iltasaunan. Joki on lähellä ja poroaidassa portti.

Jouko Nuorgam kertoo, että on heillä ollut joskus enemmänkin porukkaa. Jokavuotisen moottoripyörätapahtuman, Kontiorallin porukka yöpyi Angelissa 1985. Täällä oli silloin 1063 moottoripyörää.

Aamulla Timo lähtee viemään autoa Utsjoelle, retkemme etappiin Suomen puolelle. Minä jään siirtelemään tavaroita ja kalustoa rantaan.

Timo ajaa autollaan Utsjoelle, 180 km, sieltä lähtee linja-auto Inariin klo 10 ja Inarista pääsee taksilla takaisin Angeliin. Pohjolan kierros, runsas 350 kilometriä. Pitkiä matkoja ja reipas taksikyyti, kunnon Lappimeininkiä.
Jokea pitkin tulee autolle Utsjoelle matkaa 180 kilometriä, rauhallinen viikon melonta.
Jututan isäntäämme ja saan varoituksen Matinkönkäästä.
”Siinä on pari helppoa koskea ennen, mutta Matinköngäs on paha.”
Selaan kännykällä karttaa ja zoomaan Matinköngästä. Teen karttaan merkin ennen koskien alkua. Tässä rantaudumme ja käymme katsomassa sen Matinkönkään. Lähempänä Matinköngästä voi olla joku akanvirta, mutta tuo on hyvä paikka rantatua, kun toimimme varman päälle.

Matinkönkäälle on matkaa Angelista vajaa 20 kilometriä, Timon muistikuva tästä koskiosuudesta on hatara, hän ei kuulemma edes huomannut, että siinä olisi ollut jotain huomioitavaa.
Päivä alkaa jo hämärtää, kun tulemme ennakolta merkitsemääni rantautumiskohtaan. Hermoilija minussa haluaa ohittaa tämän kohdan ja yöpyä sen jälkeen. En halua jäädä yöksi ennen jotain hankalaa paikkaa, se miettiminen pilaa yöunet.
Näkyy pätkä helpon oloista, oikealle kaartuvaa nivaa, päätän, että emme rantaudu, vaan jatketaan matkaa. Timo on jo sen verran omaksunut keulamelojan roolin, että uskon meidän pääsevän koukkaamaan helposti sopivaan akanvirtaan ennen pahaa Marttia.
Ensimmäiset kuohu ohitamme helposti. Seuraava kuoha on jo edessä, kun Timon mela napsahtaa poikki. Näen, kuinka lapa lentää korkeassa kaaressa koskeen ja Timolla ei ole kuin melan varsi kädessä.
En ehdi kääntää kanoottia ennen isoa lehmänselkää, vaan menemme sen yli. Polaris rysähtää alempana olevaan kiveen. Rytinä kuullostaa siltä, että kohta jalat kastuu. Huudan Timolle, että ota varamela.
Hän saa sen saman tien veteen ja alamme meloa virtaa oikealle. Nyt jo vähän hämärtää ja huomaan pintakiven vasta, kun se on kohdallani ja virta ajaa kanootin päin teräväkärkistä kiveä.
Virta painaa kanootin kiveen ja kanootti alkaa kääntyä juuri väärin päin, pohja alavirran suuntaan. Jos parras menee veden alle ja kanootti pääsee haukkaamaan vettä, on mahdollista, että kanootti kiertyy kiven ympärille ja tuhoutuu.
Ponnistan penkiltä ja heittäydyn halaamaan kiveä. Samanaikaisesti väännän jaloilla kanootin penkistä tukien parrasta ylös virrasta, että saan kanootin pohjan kääntymään ylävirran suuntaan.
Olen kuin sammakko kiven päällä kahareisin ja saan käännettyä kanootin kiven alapuolelle akanvirtaan.
Timo on pudonnut kanootista, mutta pitää kanootista kiinni ja seisoo tukevasti virrassa. Kanootti on haukannut reilusti vettä. Kaivan hänelle pumpun.
Timo pumppaa ja pumppaa, mutta virta törmää Timoon ja nostaa lisää vettä kanoottiin. Hän pääsee siirtymään kanootin akanvirran puolelle ja kanootti alkaa tyhjentyä.

Tilanne tuntuu olevan hallinnassa. Kanootti pysyy käsissäni ja minä pysyn kivellä. Kaivan kännykän esiin ja otan pumppaavasta Timosta kuvan.
Ajatus on, että kun kanootti on tyhjä, kiipeämme akanvirran suojassa Polarikseen ja jatkamme koskea alaspäin johonkin sopivaan akanvirtaan ennen Matinköngästä.
Melkein onnistui. Pääsen kiipeämään kanoottiin, mutta saman tien kanootin perä haukkaa virtaan ja kanootti alkaa kääntyä poikittain.
Timo on vielä koskessa, virtaan nähden kanootin alapuolella. Alan meloa kanoottia sivuvirrassa eteenpäin, nojaan reilusti alavirtaan ja käännän kanootin pohjaa virtaan, ettei kanootti vaan haukkaa uudelleen vettä.
Timo pitää kanootista kiinni ja kahlaa kohti rantakiviä. Ranta ei ole kaukana, ehkä reilu kanootin mitta ja olemme akanvirrassa.
Timo kiskoo kanootin rantaan. Huh, olihan operaatio.

Mitä teimme väärin ja
mitä teimme oikein?

No ilman muuta suurin, ja oikeastaan ainoa virhe oli poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani rantautua hyvissä ajoin ja katsella koski ennakkoon.
Jos olisimme tämän tehneet ja nähneet virran kivet ja kuohat, olisimme ilman muuta siirtäneet laskemisen seuraavaksi päiväksi.
Olisi ollut myös aivan mahdollista, että nähtyämme hankaluudet päivänvalolla, olisimme ohittaneet koskiryppään kantamalla. Koskien ohi meni helppo polku ja ohituksen pituus olisi ollut vajaa 500 metriä.

Voisin vielä laskea virheeksi käyttää tuntemattomissa olosuhteissa puumeloja. Minulla olisi ollut myös alumiinivartiset koskimelat. En vaan ottanut niitä matkallemme mukaan.
Näin pitkällä retkellä tuntemattomalle joelle pitää olla mukana melat ja varamelat, jotka kestävät.
Virhe oli lähteä virtaan, kun alkoi jo hämärtää. Virranluku on yllättävän hankalaa. Kaikki on yhtä ja samaa harmaata, kivet, virta ja ranta.
Jos Polaris olisi ollut alkuperäisessä muodossa, se olisi ollut riittävän ketterä minun ohjata pelkästään takaa. Nyt olin muokannut kanootin runkoa niin, että köli oli aivan suora. Normaalisti Polariksessa on riittävän kaareva kölilinja jokiretkeilyyn.
Meillä oli tietysti kypärät matkassa, mutta niitä emme käyttäneet, edessä piti olla vain helppo niva.

Tämän olisi myös pitänyt varoittaa meitä: jos korkeuskäyrät katkeavat kosken kohdalla, on siellä tasavarmasti könkäitä ja sellainen paikka on aina katsottava ennakkoon.

Mitä sitten teimme oikein?
Meillä oli varamela helposti käsillä. Keulamelojan melan kahva oli ihan Timon lantion vieressä ja mela oli helposti vedettävissä kuormahihnojen alta.
”Halaa kiveä” tämän opin olin sisäistänyt kantapään kautta. Ihan aloittelijana kaadoin kanootin, kun ajauduin päin kiveä, onneksi virta oli kevyt ja kanootti ei tuhoutunut.
Toisella kertaa osasin toimia ja sain liu`utettua kanootin kiven ohi oikeaoppisesti pohja ylävirran puolella.
Tällä kertaa refleksi toimi ja pelasti kanootin.
Kovakuntoinen Timo puolestaan hallitsi itsensä, eikä joutunut virran vietäväksi. Sen lisäksi Timo jaksoi pumpata kanootin tyhjäksi, vaikka alussa energiaa kului turhaan, kun kanoottiin uutta vettä pumpatun tilalle.
En muista, mistä olen pumpun aikoinaan ostanut, mutta sen teho on liki litra vettä joka vedolla, noin 30 litraa minuutissa, siihen ei äyskärillä pääse.
Se, että pääsimme rantaan sen jälkeen, kun virta nappasi uudelleen kanoottiin, se oli silkkaa tuuria. Nousimme kanoottiin väärässä järjestyksessä. Timon olisi pitänyt nousta kanoottiin ensin. Nyt minun oli kanootissa istuessani vaikea pitää perä kiven takana kapeassa akanvirrassa
Meillä molemmilla oli kuivapuvut. Timolla kajakkimelontaan päällikuivapuku, minulla Ursuitin MPS välikuivapuku. Jokiveden lämpötila oli lähellä neljää astetta ja olimme virrassa puolisen tuntia.
Emme kylmettyneet, vaan jaksoimme vielä siirtää varusteet ja tehdä leirin liki 20 –metrisen rinteen päälle.

Varusteet olimme sitoneet kanoottiin huolellisesti. Virta nappasi mukaan Timolta lainaamani juomapullon . Keulassa ja perässä oli pelastusköydet. Keulan köydellä saimme kanootin varmistettua rantaan.
Ortliebin kasseissa Varusteet pysyivät kuivina. Muutamaan päästä rullattaan kuivapussiin tuli vettä. Pussit olivat joko liian täynnä tai olimme rullanneet ne kiinni huolimattomasti.
Rysähdys kiveen ei rikkonut kanoottia. Siis Polaris on Innegralla ja Aramidikuidulla vahvistettu kuitukanootti. Retkemme jälkeen näin keulassa, sisäpuolella kaksi pitkittäistä murtumaa. Kuituja ei ole poikki, mutta väristä näkyy, että materiaali on saanut kovan iskun ja taipunut. Laminoin kohtiin keväällä kaistaleet kevlaria. Ulkopuolen topcoatissa ei näy jälkiä.

Seuraavana päivänä näimme, että takertuminen kiveen ja pelastautuminen siitä kohtaa virtaa rantaan oli onni onnettomuudessa.
Kosken lopussa oleva Matinköngäs on tällä vedellä rosoisen kallion vieressä kuohaava useamman metrin pituinen vaakakierre. Olisimme tasavarmasti ajautuneet tuohon pesukoneeseen, jos olisimme päässet illalla jatkamaan matkaa.
Ilman kypäriä tuossa paikassa olisi voinut käydä todella vakavasti. Myös kanootti olisi voinut juuttua teräväreunaisiin kiviin ja tuhoutua.

Hinaamme kanootin rannasta leiriimme. Kannamme sen ja varusteemme suosiolla koko harmittavan Matinkönkään ohi.

Pidämme huoltopäivän. Kuivatamme varusteita ja käymme läpi Matinkosken tapahtumia.
Arvioitivirheeni harmittaa vietävästi. Se oli tyypillinen kokeneen melojan virhe. Jos olisin ollut aloittelija, en olisi missään tapauksessa uskaltanut lähteä sokkona mutkan takana olevaan virtaan.
Kun on tehnyt toimivan ja järkevän suunnitelman, niin viimeinen hetki muuttaa sitä on väsyneenä iltahämärissä. Minä typerys.
Paikallisiin neuvoihin ei niihinkään kannata luottaa. Ne kannattaa pitää osastossa hyvä tietää.
Olen ylenkatsonut Lappia melontakohteena, nyt minulta otettiin luulot pois heti alkuun. Hyvä niin.
Kävelemme lähimetsässä ja ihailemme ruskaa.

Timo ihmettelee, että kun hän laski tästä toissakesänä, hän tuskin huomasi virtaa. Nyt koski oli kivinen ja edellytti reittimuutoksia, nyt kosken luokka on II.
Meillä oli tiedossa, että vettä on vähän. Emme vaan ajatelleet, että se voisi synnyttää noin pahoja paikkoja.
Virtaama Alakönkäällä, siis 120 kilometriä Matinkönkäästä alavirtaan, on nyt 140 kuutiota sekunnissa.
Normaali kesävirtaama on viidensadan ja kolmensadan välillä. Ja yleensä korkea vesi tekee koskista sileitä. Aallot tietysti kasvavat.
Kun vettä on vähän, Matinköngäs on hankala.

Illalla Timon haalari on jo kuiva ja mielet ovat rauhoittuneet. Timo lukee Tuomas Anhavan runoja – runot eivät kastuneet. Ja minä tuijottelen nuotioon.

Pieni SoloStove Titan on yllättävän tehokas, kun hieman virittelee siihen nuotiopuita.

Matinköngäs on ohitettu ja varusteet kannettu uuteen lähtöön. Yöpakkasten aikaan pitää olla sekä kesä- että talvivarusteet. Kolme puumelaa on vielä käytettävissä. Niistä kaksi on huomattavasti järeämpiä kuin se katkennut.

Sen verran jäi melan katkeaminen hiertämään mieltä, että palattuamme Road Tripiltä menin Welhonpesään. Ari ja Esa kaivoivat minulle Wernerin Nantahala koskimelan. Nyt kestää.
Näin jälkiviisaana ihmettelen, että olen lähtenyt viikkojen melontareissuille koskisiin erämaajokiin, enkä ole edes ajatellut melan rikkoutumisen mahdollisuutta. Tietysti minulla on aina mukana kaksi melaa per meloja. Tähän saakka on menty hyvällä tuurilla.
Lappi opetti mestaria.