Off Road Paddler: Road Trip Jäämerelle

Road Trip Jäämerelle – osa 2.

”käytiin niin pohjosesa,

että sieloli taivaski niin matalalla
että piti kontallaan kulukija”

Tarkennan heti alkuun: olen kirjoittanut Tenojoesta, vaikka melomme Inarinjokea. Nimi vaihtuu Karigasniemen kohdalla Tenojoeksi.

Teno on kuuluisa lohistaan. Tällä kertaa meillä ei ole edes onkia mukana, mutta desinfiointitodistus pitää hankkia.

Tenojoelle pitää desinfioida onget, vieheet ja kanootit lohiloisen vuoksi. Varsinkin Norjan puolella viranomaiset ovat tiukkana, että löytyy tämä todistus.

Meidän kohdalla riittää todistuksen saamiseen, kun vakuutan, että kanoottia ja meloja ei ollut käytetty kahteen viikkoon. Edellisestä melonnasta tällä kanootillani taitaa olla runsas kuukausi.

Höyholmenin niemi Pohjoisella Jäämerellä on meidän tavoitteemme. Lähtöpaikastamme Angelista on tänne 280 kilometriä melontaa. Haaveeni on jo pitkään
ollut meloa Jäämerellä.

Ennen lähtöä huomaan, että Rovaniemellä, kultturitalo Korundissa on ihailemani kuvanveistäjän, Markus Copperin teos Kursk. En ole sitä nähnyt ja nyt siihen on mahdollisuus. Ehdotan Timolle, että yövymme Rovaniemellä ja käymme lauantaina Korundissa.

Wikipedia kertoo Copperista: Suomalainen kuvanveistäjä Markus Timo Juhana Copper (vuoteen 1996 Paajanen; 26. joulukuuta 1968 Helsinki – 25. toukokuuta 2019 Holbæk, Tanska.

Hän otti taiteilijanimen Copper, kun tulella tehdyn performanssin aikana sytytysnestepullo räjähti hänen syliinsä ja värjäsi hänen jalkansa kuparinvärisiksi. Vuonna 1996 Copper sahasi vasemman kätensä irti sirkkelillä ja sen vuoksi hän käytti metallista tekokättä.

Rovaniemen kulttuuritalo Korundi kertoo Copperista näin:

Taiteilija on itse joskus todennut pyrkivänsä tuottamaan kunnon jytinöitä herkistämään ihmisiä silloin tällöin.

Hyvä tavoite itse kullekin melojalle.

Täällä linkissä vähän lisää.

Foto Timo

Kurskin miehistöä pelastamaan saapuneet merisotilaat olivat mahdottoman edessä.

Kurskin merimiesten kohtalot ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Olen ollut kolmasti purjehduskilpailuissa avomerioloissa, joissa kaikki osallistujat eivät ole tulleet elossa perille. Olen myös itse saanut purjeveneeseeni kohtalaisen vuodon keskellä Atlantin valtamerta.

Onneksi en silti ole ollut kertaakaan siinä tilanteessa, että olisin ajatellut, että tämä oli tässä.
Kurskin ohjusputket olivat titaania, sitä Venäjällä riittää. Kurskin merimiesten muistoksi olen onnettomuuden jälkeen ostanut titaanirunkoisen kellon.

Kun tulemme Timon kanssa Korunaan, niin vieressä on Rovaniemen jalkapallostadion. Timo, ja varsinkin hänen poikansa, on jalkapalloilija henkeen ja vereen. Timo on hetken sitä mieltä, että hän menee mieluummin tuonne kentälle kneppailemaan. Puhun Timon silti näyttelyyn. Copperin Kursk tekee Timoonkin vaikutuksen ja hän on tyytyväinen, että houkuttelin hänet mukaan.

Sodankylässä Kahvila Päivin Kammarista tulee mieleen amerikkalaiset syrjäseutujen ravintolat. Kulkijoille pitää olla tarjolla juuri sitä, mitä kukin haluaa. Pullaa, pihviä, kahvia, viskiä, olutta ja ennen kaikkea äidillistä palvelua, sitä raavat erämiehet sydämessään arvostavat. Meille riittää lämmöllä tarjoillut kahvia ja sämpylät.

Pääkadulla on matkailuautoja ja vilkkautta. Samalla Lapin koko alkaa hahmottua minulle. Nyt olemme tulleet Rovamieltä saman matkan kuin olisimme ajaneet Rööperistä Kolmostietä Iittalaan, 120 km. Päivin Kammarista Angeliin on suurin piirtein sama matka kuin Rööperistä Jyväskylään, 260 km.

Matkastamme Angeliin ja melontamme aloitus sieltä sekä Martinkosken haveri on kerrottu Roadtrip Jäämerelle -Osa 1. blogikirjoituksessani.

Tarina siirtyy nyt takaisin Inarinjoelle. Olemme meloneet hienon kuulaan syyspäivän ja leiriytyneet aivan joen rantaan. Nuotion hiipuessa katselemme kun vastarannan norjalaiset autoilijat valaisevat meille ihmeellisiä ruskakuvia.

Norjalaisäiti on hakenut lapsensa jumppaharjoituksista. He istuvat lämpöisessä Volvossa ja kuuntelevat NRK 1:n musiikkia. Me voisimme kenenkään huomaamatta täällä Suomen puoleisella vastarannalla vaikka paleltua kuoliaiksi.

Minulla piti olla tälle retkelle uusi makuupussi, Rab 1100.
Se ei täpärästi ehtinyt matkaan ja olin jo lahjoittanut vanhan Rab 900 –makuupussini Vailla Vakinaista Asuntoa -yhdistykselle.

Nyt minulla on Timon vanha laskuvarjojääkärien makuupussi. Se on jonain yönä lämmin ja toisena yönä palelen. Jälkeenpäin huomaan, että en ollut osannut mennä nukkumaan sisimmäiseen pussiin, vaan olin tunkeut itseni palelemaan päällikuoren ja varsinaisen pussin välissä.

”Retkeilykauteni loppuu kun kaljat jäätyy.”

En ole talvivaeltaja. Melontaretket talven kynnyksellä ovat silti intohimoni. Kun kaikki märkä jäätyy ja kun pimeä tulee nopeasti, ollaan melonnan veitsenterällä. Pitää olla oikeat varusteet ja toimia huolellisesti.

Huolellinen pakkaaminen nousee arvoon, kun olot huononevat. On hienoa, kun oikeat tavarat löytyvät penkomatta, kun niiden tarve on. Tämän taidon opettelu on minulla vielä kesken. Vaeltajalla on rinkassa kaikki tavallaan yhdessä pussissa ja muutamassa taskussa. Kanootissa on tilaa tavaroille laajemmin ja pussukoita riittää. Sen jo osaan, että minulla ei ole turhia varusteita mukana ja että varusteet pysyvät kuivina. Mutta miten olen ne pakannut ja saatavissa, on edelleen hakusessa.

Yksinkertaisia asioita: leirivarusteet, teltta ja makuukamppeet ovat oma helppo kokonaisuus, ruokailu on sekin helppo, mutta tämä kolmas sektori että löydän otsalampun, saan kuivat hanskat, löydän villapaidan, enkä unohda viskileiliä varvukkoon, tämä takkuaa.

Näitä pakkas-aamuja on edessämme vielä melkein kahden viikon verran. Viheliäisen kylmää ja Jumalaisen kaunista rauhaa. Sään haltijat ovat meille suosiollisia. Jollain retkellä on satanut kymmenen päivää yhteen menoon. Nyt tyynet, kuulaat ja kirkkaat syyspäivät seuraavat toisiaan. Ei hyttysiä, ei muita retkeilijöitä. Leppeää melontaa.

Rantaudumme usein katselemaan. Katselemme ihan kaikkea: isoa maisemaa ja ruskan värittämää maan pintaa. Timo on osaava Lapin kokija ja ymmärtää näkemäänsä, minä ihmettelen ja opettelen.

Foto Timo

Inarinjoesta loppuu vesi. Joen kesävirtaama on 500 mottia sekunnisa, nyt liruaa siitä kolmannes. Nivoissa pitää kaarrella ja kierrellä, että löytyy vettä kanootin alle. Alkuun riittää, että Timo nousee kanootista ja vetää, lopulta melonta muuttuu meille molemmille kävelyksi.

Polaris pysähtyy kokonaan. Pidämme tuumaustauon. Noukimme kiviä tuliaisiksi kotiin. Tähystämme rantoja ja googlaamme. Jos läheltä löytyisi majapaikka, niin menisimme sinne yöksi suunnittelemaan retkemme jatkoa.

Maisema alavirtaan ei lupaa yhtään parempaa. Kävelemme aikamme kunnes pääsemme taas melomaan.
Kanootti on hyvä väline tähän hyppelymelontaan. Melotaan, noustaan kävelemään ja taas pompataan takaisin kanoottiin.

Polaris-kanoottimme liukuu kevyesti pyöreiden kivien yli. Moni arastelee kuitukanootin hankkimista jokiretkille. Tämän päivän materiaalit kestävät yllättävän hyvin kivien hankausta. Tietysti naarmuja tulee, mutta lähinnä laminoinnin pintakerrokseen.

Pääsemme vähävetisiä nivoja kitkutellen Karigasniemeen. Olemme ansainneet huoltotauon. Otamme mökin ja kuivattelemme varusteita. Saan ripustettua telttamme tuulettumaan. Telttani on vapaasti seisova Wechsel Forum 4 2 . Olen viritellyt sitä vähän lisää. Apuna on ollut hovihankkijani Laatuteltta Klaukkalassa.

Teltassa on kaikki elementit integroitu yhteen: pohjakangas, sisäteltta ja ulkoteltta. Sen lisäksi Laatuteltta on tehnyt ikkunat molempiin absideihin. Idean niihin sain, kun olin kerran Saimaalla kovassa rintamaukkosessa. Tuuli puhalsi niin vihaisesti, että aina välillä piti raottaa absidin nurkkaa ja katsella, onko puu kaatumassa päälle. Vetoketjun raosta suihkusi vettä päin kasvoja. Teetin ikkunat ennen retkeäni Kanadaan. Ajattelin, että ikkunoista on hyvä tähystää mahdollista leiriin tullutta karhua.

Ja tuo teltan ripustaminen: merenkulkijana minulla on edelleen matkassa reilusti köysiä. Minulla on heittoliinan lisäksi pussillinen eripituisia naruja, reilusti yli viisikymmentä metriä. Tarpin virittämisen lisäksi on hyvä, kun voin ripustaa varusteita kuivumaan, vaikka puita olisi harvakseltaan. Pesemme pyykkiä ja saunomme. Camping Tenorinne on asiallinen ja ystävällinen majapaikka.

Ivalojoki muuttuu Tenojoeksi. Onko silti tämä joki tässä? Saunan kuistilla vilvoitellessa herää meille yhteinen ajatus, että nyt riittää kahlaaminen. Timo ehdottaa, että mennään Kilpisjärvelle. Melotaan Ruotsin puolelle hiekkarannalle. Katsellaan sieltä Saanaa.

Ja taas Lapin etäisyyksien mittakaavaa: siinä vaan saunan kuistilla keksitään, että huitastaan Helsingistä Tornioon. No ei tietysti koko matkaa omalla autolla, vaan ensin Helsingistä Hämeenlinnaan taksilla ja siitä sitten omalla autolla eteenpäin.

Olimme nimittäin optimistisesti vieneet Timon auton etukäteen Utsjoelle odottamaan meitä. Nyt jälkiviisaana jättäisin auton lähtöpaikkaan.

Suomi on iso maa ja vasta Lapissa alan ymmärtää, kuinka iso. Matkakumppani Timolla on kunnon ote Lapin retkeilyyn. Hypätään aamulla taksiin ja tullaan illaksi takaisin Karigasniemelle omalla autolla.

Kylän taksi hakee meidät lomakylästä ja lähdetään Utsjoelle. Kuljettaja, nuori mies, kertoo, että hän on kavereiden kanssa ajanut Teno-jokea vesiskoottereilla vastavirtaan Norjan puolelta Tanasta Angeliin. Päiväretki.

Tulee puhetta hankaluuksistamme Martinkönkäällä. Kuljettajamme kertoo, että vähän aikaa sitten Angelin yläpuolella hukkui paikallinen rakennusmies. Kaksi miestä olivat viemässä veneellä rakennustarvikkeita. Vene kaatui virrassa ja toinen miehistä jäi veden alle pinteeseen. Apua tuli sekä Suomesta että Norjasta, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Kuljettaja on vapaapalokuntalainen ja kertoo, että silloin tällöin löytyy hukkunut kalaturisti joesta pöksyjensä varassa. ”Kahluusaappaat, takapuolen kohdalle jää ilmapussi, niin ne löytyy.”

Utsjoella ravintola Rastikaisan Vuokko Mikkola paistaa meille pitsat ja kertoo yrittäjien maakuntakuulumiset. Paha talvi tulossa, Vuokko ennustaa.
Pizzan voimalla huristamme Tenojoen Norjan puoleista tietä takaisin Karigasniemelle. On jo vähän kiire. Oluet on vähissä ja Karigasniemen K-kauppa menee kahdeksalta kiinni.

Tullaan kaupan eteen täpärästi kymmentä vaille kahdeksan. Kauppa on pimeänä. Ovesta tulee ulos pariskunta ja sanoo, että kauppa on kiinni. Minulla on sekunnilleen ajassa oleva kello ja vedän jo henkeä kertoakseni, mitä kello on Karigasniemellä. Mutta mies sanoo, että ”kauppa on kiinni, ollut kiinni jo viime vapusta.”

Tässä vaiheessa huomaamme kaupan ovessa lapun.

Elossa oleva K-kauppa on viereisen huoltoaseman yhteydessä. Ehdimme ostaa iltapalan ja oluet. Kunnon lappilaista meininkiä. Taksit kulkee ja olutta löytyy. Täpärästi tietenkin.

Välillä on hyvä kiivetä katselemaan värikkäitä maisemia laajemmin. Joella näkee yleensä lähelle tai sitten vaan jonkun kaukaisen huipun. Meillä on sään kanssa hyvä onni. Kirkasta polaari-ilmaa ja näkyy vaikka kuinka kauas. Horisontissa on Karigasniemi ja Inarijoki.

Luonto panee parastaan. Istun mättäälle ja koen olevani etuoikeutettu ja onnekas. Nyt voisi sataa räntää ja tuulla kylmästi. Raahaisin kanoottia narun perässä pitkin vähävetistä jokea.

Hyvästelemme mökkimme ja suuntaamme kanootin keulan Norjan kautta kohti Kilpisjärveä. Taas hämmästelen mittakaavaa: ”hei hyppää kyytiin, hurautetaan Helsingistä Iisalmeen.”

Matka kuluu maisemia katsellessa ja kinatessa tulevan majapaikkamme Haltinmaan hintaketkuilusta. Yleensä Bookingin kautta varatessani olen tottunut siihen, että ilmoitettu hinta pitää. Nyt vasta sähköpostilla saamassani varausvahvistuksessa kerrotaan siivouksen maksavan erikseen. Tällainen vedättäminen on Bookingin sääntöjen vastaista.

Vaimoni Riitta on Bookingin asiantuntija ja muutenkin minua parempi neuvottelija. Pyydän Riittaa soittamaan Haltinmaalle. Sopu syntyy ja lupaamme olla sotkematta paikkoja. Mutta jää paha maku.

Timo ihmettelee tiukkuuttani, mutta mainosmies minussa uskoo vanhaan viisauteen: Under promise, over service. Vedättäminen on huonointa mahdollista markkinointia. Paha kello kuuluu kauas.

Asiakaspalvelussa pitäisi aina metsästää kultahippuja. Kultahippu on tilanne, jossa asiakas hämmästytetään tarjoamalla hänelle vähän enemmän kuin hän on osannut odottaa. Tällainen teko elää pitkään ja leviää hyvänä maineena laajalti.

Tarkistin Haltinmaan tiedot Booking Comista 2.1.2021, edelleen tieto maksullisesta siivouksesta on piilotettu Hyvä tietää -osioon. Hintatiedoissa kerrotaan pikkutarkasti, mikä kaikki kuuluu hintaan, muun muassa wc-paperi on mainittu, mutta siivouksen hinta oli edelleen piilotettu. Äh – olen pitkävihainen, kun minua yritetään vedättää.

Ja kun tuli mainonnasta puhe, niin kannattaa sponsoroida: HJK-Timo äkkäsi Hetassa Huuhkajien lakanan Erämaakota –nimisen trahteerin seinässä. Siitä tuli meidän lounaspaikkamme, saimme lounaan, vaikka lounasaika oli jo ohi. Saimme hyvää poronkäristystä ja jälkiruuaksi todella herkullista mansikkakakkua. Hyvä Huuhkajat! Hyvä HJK! Ja Hyvä Erämaakota!

Siellä se nyt on! Kilpisjärvi.

Lapsena keräsin matkamuistoviirejä. Sain kotitalomme isännöitsijältä Kilpisjärven viirin. Se oli maaginen. Värikäs ja niin kaukainen, etten tahtonut sitä ymmärtää.

Vaeltaja-Timo houkuttelee minut nousemaan rinteille katselemaan maisemia. Etäisyydet tekevät vaikutuksen. Nähdä maisema, jonka kävelemiseen katselupaikalta horisonttiin olisi usean päivien vaellus.

Tarun mukaan Kilpisjärvellä asui kauan sitten jättiläisiä. Niistä jörö Saana ihastui soreaan Malla-neitoon. Häähetkellä, missä vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras, laiminlyöty kilpakosija Pältsä hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen ja kiivas pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi.

Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat ja jättiläiset paljastuivat – Saana entistäkin jörömpänä, pyöreäpiirteinen Malla äitinsä ryntäillä. Kyyneleet virtaavat vieläkin Kitsi-putouksena. Muistot Saanan ja Mallan häistä näkyvät yhä syksyisenä ruskan väriloistona: karkusalle kaapaisseen lapinväen kirkkovaatteet nimittäin repeilivät tuiverruksessa rinteille ja laaksoihin. Nuorimmat jättiläisistä vaipuivat ikimäntyjen luurankoina järvien pohjaan ja näkyvät siellä tuhansista ikävuosistaan huolimatta edelleen.

Kilpisjärvellä on liikkunut saamelaisia viimeistään 800-luvulla ja se sijaitsee vanhan Jäämerelle kulkeneen kauppareitin varrella, mutta pysyvä asutus alueella on nuorta. Ensimmäiset vakituiset asukkaat tulivat Kilpisjärvelle vuonna 1915. Nykyään Kilpisjärvellä on noin 100 vakituista asukasta. Matkailijoita siellä käy vuosittain kymmeniä tuhansia.

Saana. Olen nähnyt sen lukemattomissa kuvissa ja nyt se on tuossa. En ole vuorikiipeilijä, ei tule mieleen, että tuonne pitää kiivetä. Kunnes Timo alkaa houkutella minua. Mennään edes puurajan yläpuolelle, sieltä on hienot maisemat.

Kiipeäminen on raskasta. Minusta ei ole kiipeilemään. Aloitan systemaattisesti, 50 askelta ja tauko. Odotan, kunnes pulssi ja hengitys ovat tasaantuneet ja sitten seuraavat 50 askelta.

Aika pian kroppani ymmärtää, että kiipeäminen jatkuu. Huilivälit pitenevät. Meitä vastaan pomppii nuori pari, jotka ovat käyneet huipulla ja tulevat nyt alas kuin tyhjää vaan. Minullekin tulee mieleen, että todellakin, täältä pitää vielä kävellä takaisin. Istun portaalle ja ihailen auringonlaskua.

Timo kipittää 700 askelmaisen portaikon yläpäähän. Ideoin, että jos Saanalle menisi köysirata, niin kävijämäärät olisivat tuhansissa. Timo paheksuu ajatustani.

Ensimmäistä kertaa katselen kanootin katveessa revontulia.

Revontulten alla siitetty lapsi

on erityisen onnekas.

Mökissämme on sauna, vilvoittelen kuistilla ja katselen revontulia. Hieno näytelmä. Ääntä en kuule.

Uusimman mittaustuloksen mukaan revontuliin liittyvät äänet syntyvät vain 70 metrin korkeudessa ja ovat ihmiskorvin kuultavissa. Aiemmin on luultu, että äänet syntyvät niin korkealla, että niitä ei voi kuulla. Aalto-yliopiston tutkijat nauhoittivat revontulten ääniä kolmella toisistaan erilleen sijoitetulla mikrofonilla ja pystyivät paikantamaan niiden syntypaikan vertailemalla äänten kulkeutumisesta johtuvia viiveitä.

Äänet eivät synny revontulissa, vaan samat auringon hiukkaspurkaukset, jotka synnyttävät revontulia, voivat synnyttää myös äänilähteitä lähellä maanpintaa. Äänien syntymisen yksityiskohdat ovat yhä arvoitus, eikä niitä esiinny säännöllisesti revontulien aikana.

Kolttasaamelaiset, eräät Siperian kansat ja eräät intiaanit, ovat uskoneet revontulten olevan verta, jota vertavuotaviin haavoihin kuolleet edelleen vuotavat vainajien maassa.

Revontulet eivät kuitenkaan olleet merkki vainajien tuskasta tai huonoista oloista. Siperian kansojen ja intiaanien uskomuksissa veri roiskui taivaalle vainajien pelatessa palloa, ratsastaessa tai muissa leikeissä tai harjoituksissa. Kolttasaamelaisten uskomuksissa vainajat leikkelivät itseään vuotaakseen verta.

Portit Pohjolan näkyvi, Paistavi pahat veräjät, Kannet kirjo kiimottavat Miehen syöjästä kylästä, Urohon upottajasta.

Taiskalla on hieno kappale, Haltin häät

Foto Timo

Kierakasniemi on sopivan melontamatkan päässä katsella ympärilleen. Tämä maisema lumoaa. Kirkkaassa ilmassa välimatkat katoavat. Melomme Kilpisjärveä rantoja ihaillen. Ruotsin puolen hiekkarannalle olisi selän yli puolitoista kilometriä. Tämä riittää meille.

Vaivaiskoivu on maailman pohjoisin koivulaji ja se kuuluu maamme alkuperäiseen kasvistoon.
Vaivaiskoivu on pieni, matala ja sitkeä, niin kuin tämän perän ihmiset, jotka ovat vaivaiskoivun tavoin sopeutuneet pohjoisen vaativiin olosuhteisiin.
Vaivaiskoivu voi risteytyä hies- ja rauduskoivun kanssa. Tunturikoivu taas on oma hieskoivun alalajinsa, jota pidetään joskus erheellisesti vaivaiskoivuna. Tunturikoivu on kookkaampi ja sillä on selkeä puun runko.

Suojelubiologi Nia Vuomajoki Metsähallituksen Ivalon toimipisteestä Seura-lehden artikkelissa 7.5.2015, toimittaja Ville Vanhala.

Tunturikoivuja. Taas kerran löydän retkellä luontoa, jota voisin ammatissani graafisessa suunnittelussa soveltaa mihin tahansa. Kanootin väritykseen, vaatteisiin, yrityksen pääkonttorin neuvottelupöytään, koulujen verhoihin, kännykkäkoteloon. Ideointi ei ole keksimistä, kyllä se on etsimistä ja löytäminen on hieno tunne.

Olin siinä käsityksessä, että Kilpisjärvi on Suomen korkeimmalla oleva järvi. höpsistä. Järviviki palautti minut vedenpinnalle. Kilpisjärvi, korkeus merenpinnasta 472 metriä, on vasta sijalla 21. Koddejavri on korkeimmalla, 986 metriä merenpinnasta. Se on keskikokoinen järvi Tornionjoen päävesistössä. Se sijaitsee Lapin maakunnassa ja kuuluu Lapin ELYn ympäristövastuualueeseen.

Kilpisjärven retkeilykeskuksessa on mielenkiintoista arkkitehtuuria. Taloista voi arvata julkisivun perusteella, mitä sisällä tapahtuu. Vasemmanpuoleisessa mökissä on ilmiselvästi pieniä majoitushuoneita, tai ennemminkin -koppeja, joissa on parisängyt. Iso ikkuna on huoneeseen ja pikkuikkuna on sängyn päädyssä. En mennyt tarkistamaan, mutta uskon sen näin olevan. Kodikasta.

Päiväretken etu on, että sen jälkeen voi mennä valmiiseen pöytään evästelemään. Kilpisjärven retkeilykeskus.

Mainoksia. Katselen tietysti kollegojen teoksia. Tämän seinän ykkönen on mielestäni keskellä oleva vihreä lappu:

MYYDÄÄN RIEKKOA Ansoilla pyydettyä riekkoa. Patavalmista tai pelkät täkkäfileet / rintafileet. 040-7235753 AULI.

Kun en päässyt Tenoa meloen jäämerelle, niin nyt mennään Jäämeren rantaan Timon Toyotalla.

Foto Timo

Maisema muuttuu hetkessä jylhäksi ja tunnen olevani ulkomailla. En ole ollut täällä aiemmin. Tie laskeutuu Kilpisjärveltä Jäämeren rantaan Lyngenvuonolle melkein kymmenen metriä kilometrillä. Reipasta alamäkeä.

Voiko parempaa tuuria olla! Tuolta kun puhaltaisi pohjatuuli, niin olisi melomaton paikka. Kirkas ja kuulas ilma hämää taas mittakaava. Timo jää rannalle ja minä lähden sooloilemaan Polariksella vuonon rantoja pitkin.

Ymmärrän, että kajakkimelojat haikailevat näille vesille. Inkkarille tämä on liian avointa. Jylhiä rantoja, hengenvaarallisia.

Jokainen melan veto avaa uuden maiseman. Nyt ei ole matkallista päämäärää. Päämäärä on tässä: melon elämäni ensimmäistä kertaa Jäämerellä. Kirkas vesi arveluttaa. Vesi on niin läpinäkyvää, että välillä tulee mieleen, että jaksaako se kelluttaa Polarista ja minua?

Foto Timo

Timon tytär, Kaisa on laittanut matkallemme mukaan Isopupun, josta teimme muutaman videon Tik-Tokiin. Tämä naali on uusi tulokas. Tuliainen.

Melonta Jäämerellä tekee nöyräksi. Puuhaamme omiamme, omissa ajatuksissamme. Timo on rannalla, ajelee katselemaan maisemia, kuvaa Naalinallea ja minua.

Foto Timo

Kun tulen takaisin maalle, on pörheä olo. Pyydän Timoa ottamaan sankariposeerauksen minusta ja Polariksesta. Sijainti on 69 astetta 23 minuuttia pohjoista leveyttä. Tulee mieleen, että tämä taitaa olla on pohjoisin piste, missä on melottu Northstar Polariksella.

On ilta, päivä on tänään
Ja paikka on pohjoista leveyttä
Näyt ei riitä, enneunet
Kertoo mitä tahdommekin
Suurin elein, suurin sanoin
Rakennettu suuri maailma
Kiiltelee ja meluaa
Ei siellä ole ketään kotona

Pohjoista Leveyttä · CMX

Paluumatkalla Suomeen näen tuttuja hahmoja levähdyspaikalla. Yleensä näitä tekeleitä paheksutaan, mutta minä suhtaudun niihin toisin. Niillä on pitkä ja arvokas perinne. Siksi tein minäkin oman hahmon.

Inukshuk on arktisten kansojen käyttämä viesti, joka kertoo, että ihminen on mennyt tästä ja reitti on turvallinen. Vanhimmat hahmot on löydetty Baffinin saaren Mingo-järven alueelta ja ajoitettu noin 2400-1800 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Täällä lisää

Rovijoen vesiputous tunnetaan myös Morsiushuntu-putouksena. Se on 28-30 metriä korkea ja on ihan tien vieressä. Helposti ajaa ohi, jos ei ole tarkkana. Kohinan innostamana lisäsin pienen henkilökohtaisen tirauksen virtaan.

Kun kanootti menee kuuraan no, on aika lähteä etelään.

Joku sammutti valot. Kun lähdetään etelään, menee taivas pilveen. Kotiin on tuhatkaksisataa kilometriä. Aika pian alkaa männikkö ja maisema pysyy samana tunnista toiseen.

Millä nämä ihmiset oikein pärjää täällä?
Selviytyminen lähtee siitä, että on oma itsensä. Joku taika sai meidät pysähtymään lähinnä tivolilta näyttävän putiikin pihalle. Ovella meitä tuli tervehtimään kaksi isoa, mutta ystävällistä susikoiraa. Ja sitten tuli Sanna.

"Ihmisten kanssa oleminen on tärkeintä. Kyselen mitä kuuluu. Välillä niitä häviää ja sitten mietin mihin ovat hävinneet. Että ovatko kuolleet." Sanna puhua pulputtaa.

Kaksi reittiä yhtyi.

Tuolta auringon kilon kohdalta meloin etelään, kun meloin Suomen rannikon Sinivalkonauhaa kolmetoista vuotta sitten. Olin tällä kohdalla melonnan kolmannen päivän puolivälissä. Sen retken jälkeen moni paikkakunta Perämerellä ja Pohjanlahdella muuttui eläväksi, kun niiltä seuduilta kuulin tai luin uutisia. Sama muutos tulee minulle nyt, kun kuuntelen Lapin uutisia. Moni paikka on tällä retkellä muuttunut todellisiksi tunnelmiksi ja eläviksi ihmisiksi.

Mutta vielä on kohtaamisia edessä.

Matkamme viimeinen yöpaikka löytyy Hannuksen piilopirtistä Tyrnävänjoen rannalta. Päivän ajo runsas kuusisata kilometriä ja ollemme aika tarkasti puolimatkassa tätä pitkää maata.

Päärakennuksen pirtissä on jo pohjalaista reteyttä. Täällä kelpaa pitää häitä ja hautajaisia.

Piilopirtin isäntä, Heikki Hannus juttelee kanssamme aamukahvilla.

"Katselin, että onko joltain mennyt auto rikki, kun tuolla kävelee”

Timo oli herännyt aikaisin ja oli tehnyt kävelylenkin ympäristössä. Nähtävästi täällä ei ole tapana kävellä, kun vieras kulkija herättää noin huomiota.

Tulee puheeksi Timon työ vastasyntyneiden kanssa.

Heikki kertoo, että 30-luvulla Tyrnäväläisen torpan emäntä oli synnyttänyt tupaan pienen, hyvin tummaihoisen lapsen. Lapsessa ei ollut elon merkkejä. Emäntä laittoi vastasyntyneen uunin pankolle ja lähti navettaan.

Kun emäntä palasi navetasta, kuului uunin pankolta itkua. Lapsi oli uunin pankon lämmössä herännyt henkiin. Lapsen tumma iho säilyi läpi elämän. Vauvasta kehkeytyi täysin normaali mies, joka eli runsaat kahdeksankymmentä vuotta.

Tämä tarina kannatti ajella tänne Tyrnävälle kuulemaan.

Rakastun retkiin. Tavallisesti ihastuminen alkaa, kun mieleen tulee ajatus mennä jonnekin, joka alkaa syvetä retkeksi.

Tämä Lapin retki tuli kohdalle yhdellä Timon puhelinsoitolla ilman ennakkovaroitusta. Tämä retki on kuin yhden illan tai yhden viikonlopun pituinen ihastus, joka osuu kohdalle yhtäkkiä ja joka silti jää elämään pitkään jälkeenpäin.