Gondoolien melontatekniikoita Off Road Paddler

Tuhat kilometriä Võhandumaratonia.

Kymmenen sanaa, jotka ovat juhlamelontaviikonloppuni teemat.

 

Juhlamatka Viroon on Võhandumaratonin luonteen mukaisesti virtaa, sileää, kiviä, kantamista ja äyskäröintiä ja vähän huutamistakin. Tällä kertaa on ehkä tavallista enemmän hikeä kuin jäätä.

Vuoden 2013 Võhandu-mitalistit Tallinnassa
Kalmasaun yksityispuolen altaassa. 
Kuvan ekakertalaisista otti Jyrki Uotila.

Olen aina tehnyt Baltian melonnoissa muutakin kuin melonut. Olen tutustunut sekä Viroon että virolaisiin. Paljon olen oppinut Virosta, ystävistäni ja eri puolia meloja-Jaakostakin. 

 

Kun Janne on mukana, niin sauna on oleellinen osa melontaa.

Vuonna 2013 olemme varmaan ensimmäiset suomalaiset osallistujat luokassa C1MEN. Vasemmalta Jyrki Uotila, Janne Janhunen ja minä. Kanootit, kaksi Bell Merlin II ja Esquif Echo. 

Kolmekymmentäneljätuhatta melanvetoa.

Ja miten laskien? Joen pituus on sata kilometriä, virta ja maakannakset huomioiden melottavaa jää 85 000 metriä. Yhdellä vedolla kanoottini etenee noin kaksi ja puoli metriä (85000/2,5=34 000) melanvetoa. 

 

Ja toinen laskelma: tahtini on 42 vetoa minuutissa, 34 tuhatta vetoa vie aikaa 13,5 tuntia. Normaalisti olen melonut matkan taukoineen 15 tunnissa.  

 

Selässämme olevat kilpanumerot kertovat, monesko olemme olleet ilmoittautumisessa. Ilmoittautuminen aukeaa uutena vuotena yöllä heti vuoden vaihduttua. Nopeasorminen ilmoittautuja saa pienen numeron. Ennätykseni taitaa olla 7. Toi 60-70 kertoo, että olemme ilmoittautuneet ensimmäisten sekuntien aikana.

Foto Egert Kamenik Võhandumaraton

Kun kaikkensa yrittää ja sitten onnistuu, niin siihen pitää tyytyä. Virossa ollaan sitä mieltä, että jos ei ole kerran melonut Võhandua, niin ei voi sanoa olevansa meloja. On se hieno tunne.

Vöhandumaraton on alusta asti ripustanut maaliin meloneille kaulaan upeita mitaleita. Mitali on aito ja vilpitön palkinto. Otan sen joka kerta ylpeänä vastaan.  

 

Maalissa minulla on yleensä tunne, että tämä melonta oli tässä. Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella mieli jo harhailee, että millä kanootilla lähtisin ensi vuonna.  

 

Omjakonin seikkailu-urheilijat Heikki Hihnala & Jaakko Soivio kertoivat minulle jossain vaiheessa meloneensa Vöhandua tuhat kilometriä. Siitä tuli minullekin tavoite.

Olen melonut kahdeksan kertaa C1MEN-luokassa ja kahdesti C2MEN -luokassa.
Sampo Harju ja Janne Janhunen ovat olleet pareinani kaksikoissa.  

Melontojeni sijoituksia en ole kirjannut, mutta yllätys on suuri, kun vuoden 2023 melonnan maalissa kovaäänisestä kuulutetaan, että "maaliin tulee luokan C1MEN voittaja Jaakko Mäkikylä, Welhonpesän Hampparit". Kanoottina on toista kertaa Northstar Trillium, kevytkulkuinen retkikanootti.

Vesitornitalo, 126 reipasta porrasta ilman hissiä. Tämä on toinen kerta, kun yövyn täällä. Tämän Airbnb -huoneiston olen saanut jo kahdesti varattua aika viime hetkellä. Pitää vaan muistaa illalla ottaa kerralla kaikki tavarat mukaan. Portaita ei viitsi montaa kertaa kipittää.  

 

Auton saa pysäköidä pihalle ja eikä ranta ole kaukana. Aamulla ei tuhraannu aikaa siirtymisiin. Korkealla on hiljaista ja saan hyvät unet.

 

Voit hyvin kuvitella, että Ilmajoen kokoisen, 12 000 asukkaan Võrun majoitukset varataan kaikki, kun tulossa on yli kolmetuhatta melojaa huoltojoukkoineen. 

 

Paras - ja kallein - paikka on Georgi Hotelli. Olen sielläkin muutaman kerran majoittunut. Nykyään se pitää kuulemma varata jo vuotta aikaisemmin. Hyvä palvelu, runsas aamiainen, hienot huoneet, auton saa pihalle.  

 

Toinen hyvä majapaikka on ihan rannassa oleva Tamula hotelli . Se on vähän vanhanaikainen ja kylmä. Vähän niukka aamiainen minun makuuni.  

"Room with a view."

Olen huono syömään aamiaista. Tankkaan illalla ennen nukkumaan menoa. Yhdestä ruokamyrkytyksestä oppineena teen iltaruuan Suomessa. Tavallisesti jauhelihapastaa. 

 

Nyt löytyi tuurilla uusi aamiaispaikka Ränduri Pubi ihan keskustassa sekin ja auton saa pihalle. Heillä on runsas ja monipuolinen aamiainen. Huomasin, että yläkerrassa on majoitushuoneita. Voi tietysti olla aika meluisa nukkua, koska alakerta on Võrun suosituin pubi. 

 

Kukkulan kuningas -selfie lähtörannassa.

Viemme kanootin rantaan jo illalla. Kaikki mahdollinen varustelu tehdään etukäteen, ettei aamulla tule kiire tai unohduksia. Meloja emme silti jätä yöksi kanoottiin. Pakollisia varusteita on kirjattu sääntöihin, mutta mitään katsastusta ei ole. 

 

Minulla on vyöpaukkuliivi, sitä joella yksi kilpakumppani ei huomannut ja tuli meidän viereen ja sanoi ystävällisesti, että liivit ovat pakolliset ja ne pitää olla puettuna päälle, muuten melonta hylätään. Näytin vyöliiviäni ja sanoin sen olevan CE-hyväksytty. Erosimme ystävinä.

Tällä kertaa kaksikkona on Arctic Watersportin   

Ari Holmin rotomold-tekniikalla paistama Upper Canada. Ei mikään kilpuri, varsinkaan meidän runsaan 200 kilon miehistöpainolla. 

 

Tänä vuonna vettä oli harvinaisen vähän, pohjapadot kivisiä ja virtapaikoissa kiviä on paljon. Siihen kolisteluun tämä on oiva kulkuneuvo. Kanootti kesti kivien murjontaa sen verran hienosti, että nimesin sen Hengissä-Perille-Kanootiksi. Foto Pasi Nuutinen 

Vesillä on hyvä olla ajoissa. Näkee hienon auringon nousun.
Foto Janne Janhunen

Foto Sven Zacek Ekstreempark private collection.

Foto Sven Zacek Ekstreempark private collection.

Aloituksesssa järven kierto on aikamoista tönimistä. Joukossa on paljon melojia, jotka eivät hallitse ohjaamista saati jarruttamista. Kannattaa pysyä ruuhkan järven puolella ja katsoa tarkkaan, koska on hyvä hetki luikahtaa kiertopoijujen ohi. 

Ensimmäinen taukopaikka, Paidra. Kuvassa näkyy hyvin huoltoporukoiden ja heidän autojensa määrä.

 

Tuli laiskanläksyä kanootin virittäjälle. Olen tapani mukaan siirtänyt kanootin penkkejä keskemmälle ja samalla vähän ylemmäs. Koska peräpenkki siirtyy keskemmälle kanoottia, niin sen takimmainen aisa jää vähän lyhyeksi. Jätän sen nojaamaan alumiini- kannakkeeseen ilman ruuvia. 

 

Tukevahko perämelojani nojaa rantautuessa taaksepäin ja tietysti penkin piena rusahtaa alumiinikorvakkeesta läpi. 

 

Kaivelen ensiapulaukkuani, jossa on myös varusteita kanootin korjaamiseen. Onneksi olen lisännyt sinne juuri keväällä muutaman nippusiteen. Ne tulevat nyt hyötykäyttöön. Kevlarnaru on jo vanhempi varuste. 

Kaikesta huolimatta korjaamisen improvisoinnissa ja sitten tekemisessä kuluu aikaa. Muistan, että säännöissä on aikatarkastusasemille takarajat saapumiselle. Suvahavvan myllypadolle ei ole kuin kahdeksan kilometriä, mutta aikaa on nyt vajaa kaksi tuntia. Matkan varrelle ei saa tulla viivästyksiä, muuten meidän juhlamelonta on tässä. 

Ja tietysti Võhandujoki virittää yllättävän jarrun. Yhdessä kohtaa kaikki melojat komennetaan maihin. Ohitamme maitse niemen raahaamalla kanoottia heinikkoa  pitkin. Mutkan takana on kuulemma vaarallisesti kallellaan oleva iso puu, joka voi koska tahansa kaatua jokeen. 

 

Ihan turha viivytys tähän väliin ja kaiken lisäksi aivan turha lisäkuormitus väsyneelle kropalle. Kaikki energia pitäisi suunnata melontaan maastojuoksun sijaan 

 

Ja vielä tulee yksi kokkare lisää: Kanootti ei kaadu pohjapadossa, mutta haukkaa melkein parrasta myöden vettä. Pumppaamme pitkään, ennen kuin saamme kevennettyä kannoottia niin, että saamme kiskottua sen ylös rannalle lopputyhjennykseen. Janne kaipaa kunnon äyskäriä, joka on ensi kerralla mukana. 

 

Leevakun voimalaitoksen kohdalla on minulla usein ollut maratonin kuoleman paikka. 

 

Energiat alkavat olla vähissä, pitäisi jaksaa meloa ja vielä ylläpitää hiestä märässä kropassa lämpöä. 

 

Nyt on ollut jopa helteinen päivä, mutta kroppa alkaa silti olla loppu. Kysyn Jannelta, että saanko ottaa Leevakussa 20 minuutin nokoset Pasin Opelissa? Janne ei ole kovin innostunut aiheesta "kunhan sitten heräät ja jatkat melontaa". Vakuutan, että olen mikrounien mestari.  

 

Vaihdan itselleni kuivan aluspaidan ja kävelen Pasin kanssa autolle. Ukkonen jyrähtelee ja näyttää tulevan sade. Annan Pasille ohjeen, että herättää minut 20 minuutin kuluttua, mutta jos alkaa sataa kaatamalla, niin odotetaan, että ukkonen menee ohi.  Saan nukkua Pasin Tintun kainalossa. Kun herään, olen kuin uusi mies. Pieni uni on yllättävän tehokas. 

Pasi ja Janne ovat saamassa hermarin. Säätäjä-Jaakko pääsee vauhtiin. Edessä on viisitoista kilometriä meanderoivaa, pusikkoista jokea. En lähde sinne seikkailemaan pilkkopimeässä. 

 

Viritän kännykästä Sport Trackerin niin, että saan siihen valot läpinäkyvää kuivapussia näpäyttämällä. Ja jotta virta riittää, niin laitan pussiin akun lataamaan kännykkää. Varalla on vielä Garminin gepsi. En ole sitä yleensä käyttänyt navigointiin, vaan lähinnä nopeus- ja matkamittarina. 

 

Lisäksi varmistan, että kahdessa otsalampussa on tuoreet akut ja että ne toimivat. 

 

Alku on jännää, otsalamppu on hankala. Kun melakäsi vaihtaa puolta, niin valokiila heijastuu kädestä silmiin ja häikäisee hetkeksi. Pitää meloa mela alhaalla ja ikään kuin soutaa. Janne joutuu takana tekemään lisää vastaohjausvetoja. Navigointi toimii ja pian himmennän otsavaloa ja kuikuilen sillä vain rantoja ja mahdollisia pidempiä vinoja runkoja, jotka ylettyvät joen päälle. 

 

"Where does the river go?" "That is wrong way!" Ohitamme muutamia melojia, jotka tuntuvat olevan eksyksissä. Teemme yhden lyhyen harhan, mutta muuten etenemme hyvin. Kroppa toimii kuin olisin vasta melonnan alkumetreillä. Uni Opelissa on ihmelääke. 

 

Räpinässä saamme kantoapua, juon Batteryn ja sitten vesille. Tämän pätkän olen monasti melonut pimenevässä illassa. Joki on jo leveä ja rannat selkeitä. Onnistumisen tunne siivittää meitä molempia. 

Meloin maaliin omatekemällä majavanhäntämelalla,
jonka olen maalannut Ukrainan väreihin.

 

On pitkä rupeama takana. Loppuaikamme 19 tuntia 25 minuuttia ja 41 sekuntia. Olemme niin häntäpäässä, että mitalit ovat jo loppuneet. Saamme rintamerkit ja lupauksen, että isot mitalit tulevat postissa. Maratonin suosio yllätti järjestäjät ja siksi mitaleita ei ollut varattu riittävästi. 

 

Maalialue on jo aika hiljainen kun sidomme Pasin kanssa kanoottia katolle. On aikainen sunnuntaiaamu. Mieli on sekava. Ajelemme kohti Jannen varaamaa mökkiä ja sen saunaa.

Katamme mökin pöydälle rantautumisjuoman. Olen varannut mukaan sisareltani Johannalta perimäni Armagnac -pullon sisareni syntymävuodelta 1942.  

 

Hän oli saanut sen 60-vuotis-lahjaksi, mutta ei koskaan malttanut avata sitä. Avasin pullon vuosi sitten syntymäpäivänäni. Kun lähdin tähän Vöh-1000 -melontaan, ajattelin, että tätä tapahtumaa voisin juhlistaa ystävieni kanssa tuolla hienon ruskealla juomalla.

Nedsajan metsätalo ja sauna oli hieno Jannen saunavalinta. Hyvät löylyt ja makoisat unet. Olimme sen verran sekaisin melonnasta ja pitkästä valvomisesta, ettei kukaan meistä muistanut ottaa majoituksesta kuvia. Nuo kuvat ovat Nedsajan Airbnb-sivuilta. 

Iiron paikallisen mestarin tekemä saunapiru. Eestiläisillä on saunavaim. Naispuolinen saunasuojelija, jonkakanssa tulee olla varovainen ja käyttäytyä saunassa kunnolla. Häntä ei kannata suututtaa.

Suomalais-Virolaista äijämeininkiä. Jannen lukiokaverilla, Iirolla on pitkään ollut mökki Virossa. Nyt tontille, Võhandujoen rantaan, tulvarajan yläpuolelle on noussut vanhoista hirsistä savusauna, jonka löylyistä pääsemme nauttimaan. Kuistilla juttelemme Iiron ja hänen naapureidensa kanssa nauttien virolaisesta vieraanvaraisuudesta.

Kun katselen Võhandujoelle, on vaikea ajatella, missä mielentilassa olen edellisenä päivänä melonut tuosta ohi. Iiiro oli uimassa, kun menimme tuosta ohi.

Huolto-Pasi ja huoltoauto saavat levätä hekin. Huolto on ihan oma maailmansa. Paimentaa hymyssä suin epämukavuusalueella toimivia miehiä, joiden katse on vain seuraavassa joen mutkassa. 

 

Kiitos Iirolle löylyistä ja yösijasta. Ja kiitos naapureille savukalasta ja hiillosperunoista. 

Aurinko tulee esiin ja levittelen varusteitamme kuivumaan. North-West Importin kuivasäkit suojaavat, mutta kun kanootti on liki partaita täynnä vettä, niin paljon myös kastuu. Hikon neopreeni saappat kastuvat, kun vesi tulee varresta sisään. Minulla on Ursuitin välikuivapuku, joka suojaa hyvin, mutta varpaat puoli vuorokautta märissä saappaissa kyllä kostuvat. 

Tartossa kunnon melojan on poikettava Wernerin kahvilassa leivoksilla. Maanantaina Viron kansallismuseo on kiinni, olen siellä kerran käynyt, mutta se kestää toisenkin katselun. 

Kolme katsetta maailmaan Fotografiskassa: Feng Li hämmästyttää oudon arjen surrealistisilla silmänräpäyksillä, Elliott Erwitt hurmaa mustavalkoisella huumorilla ja humanismilla, ja Lembit Peegel dokumentoi Viron lähihistoriaa herkästi ja tarkasti. Kolme näyttelyä, kolme hyvin erilaista tapaa katsoa ihmisyyttä. 

 

Oma tunneskaala tuntuu edelleen olevan Võhandun jälkimainingeissa. Yleensä, kun olen tullut ulos Fotografiskasta, tunnen olevani monta elämystä rikkaampi. Nyt ei napannut. 

Mutta aina voi palautua tapaamalla vanhan ystävän oluen äärellä. Ystäväni Mart, joka on ollut myös huoltomiehenäni, tuli tapaamaan meitä Balti Jaaman torille. Lämpökamerakuvasta näkee, että olut oli kylmää.

"Olen meloja, en mikään marjanpoimija" on ystävälläni tapana rehvastella. Balti Jaamin hallissa kannattaa olla marjanpoimija. Tarjonnan määrä ja raikkaat tuoksut tekevät vaikutuksen. Ostan kotiin hedelmäisiä tuliaisia. Innostun niin, että soitan Riitalle videopuhelun ja hän saa valita hedelmiä etänä. Loistava palvelu.  

”Olette varustautuneet hyvin, mutta valmistautuminen näyttää jääneen vaiheeseen.” Huolto-Pasin hyvä kommentti. 

 

Varustautuminen ja valmistautuminen eivät korvaa toisiaan, molemmat pitää tehdä kunnolla.

Valmistautuminen kostautuu. Võhandun suola on aikainen ja arvaamaton pohjolan kevät. Monasti olen päässyt melomaan muutaman sata kilometriä ennen Võhandua. Olen myös osallistunut kuntoille viikkoa aikaisemmin olevaan Turi-Tori -melontaan. Nyt talvi vaan jatkui ja jatkui. 

 

Käytiin Jannen kanssa kerran Pyhtäällä melomassa jäiden keskellä. Saadaan kokeiltua, että penkkien korkeus on ok ja kanootti kulkee tasapainossa kun Janne on takana ja minä edessä. Janne on kuntoillut pitkin talvea sekä salilla että uiden. Minä en ole tehnyt muutamaa pientä melontalenkkiä lukuunottamatta mitään. 

 

Bonuksena tulen päivää aikaisemmin hankalalla yölennolla kahden viikon lomareissulta Espanjasta. Huono kunto ja päälle univelkaa. Valmistautuminen on ala-arvoista ja se näkyy marssivauhdissa. 

 

Olemme varustautuneet vanhalla rutiinilla. Penkin rikkoutuminen on minun moka. Kyllä veneet pitää viritellä niin, että ne kestävät vettä. Tehokas äyskäri pumpun lisäksi on ilmiselvä puute. Pumppaaminen on hapokasta treeniä äyskäröinnin rinnalla. 

 

Kaikesta huolimatta todella hankalan melonnan lopuksi olemme kaikki kolme sitä mieltä, että ensi vuonna uudelleen. Ei ole mitään hyötyä oppia, jos ei sovella oppeja käytäntöön. 

 

Kiitos huolto-Pasille V-sanoista.

 

Jäämme Võhandulla kiinni kaikesta  

missä olemme fuskanneet. 

Luonto on armoton.

Võhandumaraton — Võhandumaraton Googlemapsissa 
Georgi Hotelli — Tamula Hotelli — Ränduri Pubi 
Nedsajan metsämaja — Omjakon 
Wernerin kahvila, Tarto — Eesti Rahva Muuseum  

Arctic watersport — Upper Canada

Welhonpesä — Ortlieb – North West Import

Ursuit MPS — Hiko

Sikamessias ja talonpoikaisveneiden guru

 "Tilataan takila ja purjeet
Harro Koskiselta"

"Mitä? Siltä Sikamessias-taiteilijalta?" 

"Tietääkö se jotain
merisoutuveneiden takiloinnista?"

Harro Koskinen herätti heti niin hienoja muistoja, että piti ajaa Saloon  Veturitalliin katsomaan hänen näyttelyään.

Ystäväni Lauri Hovi opiskeli venepuusepäksi ja teki oppilastyönä perinteisen merisoutuveneen. Lauri tiesi Harro Koskisen perinnevenetaidot ja tilasi häneltä takilan piirustukset ja purjeet. Minulle Harro muistutti ainoastaa hänen Sikamessias -taideteoksesta, josta hän sai 1969 jumalanpilkka -syytteen.

Osallistuimme merisoutuveneellä Viaporin Tuoppiin. Tuuli oli navakkaa ja menimme koko ajan sillä hilkulla, että pysyimme pystyssä Lauri ohjasi ja minä ajoin purjetta. Välillä vene haukkasi reilusti merivettä sisään, mutta laakean muodon ansiosta vesi loiskahti jo seuraavassa kallistuksessa takaisin mereen. 

Pärskiessämme vastatuuleen tuli mieleen Myrskyluodon Maijasta lähtien kaikkia vanhoja saaristolais juttuja. Kun huomasimme, että aluksemme selviää, niin välillä, kovan väännön jälkeen katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauruun.

Kun pääsimme kääntymään avotuuleen, huomasimme, mikä kilpuri veneemme oli. Menimme rinta rinnan rungoltaan paljon isompien Folkkareiden kanssa, jotka sentään ajoivat spinaakkerilla.

Pääsimme kaatumatta ja kunnialla Katajanokan taakse, missä Laurilla oli venepaikka. Kun vene oli kiinni, rojahdimme molemmat selällemme laiturille, tuijotimme taivasta ja annoimme hengityksen tasaantua.

Tämä näyttely on paljon rauhallisempi kuin muistoni. Näyttely kertoo Harro Koskisen ja Porsskärin saarella olevan vanhan kalastajarakennuksen välisestä rakkaudesta.

 

Kuvat on vedostettu alumiinipohjalle ja varsinkin tuoreimmissa kuvissa on hämmästyttävän terävä piirto. Kuvien tunnelma menee henkeen.

Plussaa valokuvanäyttelyistä poikkeavasta tavasta, että kuvien kodalla ei lue kameran merkkiä, ei filmin laatua eikä käytettyä aukkoa. Tekniikan laatu näkyy kuvissa.

Veturitallin museomyymälässä oli näyttelystä kaksi kirjaa. Toinen kertoi Porsskärin talon tarinaa ja toinen kertoi veneiden tarinaa. 

Merenkulkija minussa valitsi ilman muuta venetarinat. Kirja on hienosti suomeksi ja ruotsiksi vierekkäisillä palstoilla. Teksti on rauhallista ja helppolukuista kerrontaa. 

 

Mutta missä on se Sikamessias?

Näyttelyn penkillä oli vanha luettelo Harron töistä, josta varastin kuvia tänne blogiin.

Alla linkit laajempiin Harro Koskisiin.

 

Harro Koskinen taiteilijamatrikkeli

Perinnepurjeveneet

Linkki blogin etusivulle >>>

Linkki tämän blogikirjoituksen kuviin Google kuvissa >>>