tiistai 6. lokakuuta 2020

Kesäretkellä kanootissa – Osa 1

Linkki tämän kirjan pdf-tiedostoon
on täällä.
Isosetäni Johannes Benjamin Mäkkylä osti tämän kirjan 28.4.1897.

Löysin kirjan viime talvena ja päätin meloa kirjan kirjoittajan Tohtori August Ramsayn reittejä Saimaalta Päijänteelle.




Kukkeisten saari on yksi Puumalan kunnan liki tuhannesta saaresta.

Puumala on paljon kauempana Rööperistä kuin kartalla näytti.

Seuraan August Ramasayn vuonna 1890 kirjaamaa melontaretkeä Saimaalta ja Päijänteen latvavesille. Haluan nähdä, kuinka kesäinen Savo muuttunut melojan kannalta 130 vuodessa?

Puumala oli tuolloin tärkeä satamakaupunki ja kunnan väkiluku oli 5671 asukasta (1910). 

Nyt Puumalassa asuu 2 126 (2020) puumalalaista, kotona rööperiläisiä on neljä kertaa enemmän. Puumalassa väentiheys on 2,7 asukasta neliökilometrillä. Rööperissä meitä on tiuhempaan, 20 620 asukasta neliökilometrillä.

Puumalan pinta-alasta on reilusti yli puolet vesialuetta. Rööperi on asfalttia. Puumalan veroäyri on 19,5 ja Rööperin 18 (2020).

Olen katsellut Puumalan karttaa ja miettinyt, mistä August Ramsay lähti. Hän tuli Puumalaan laivalla Viipurista ja oletan hänen lähteneen satamasta kirkon alapuolelta.

 

 

Mutta ensin juon puumalalaiset leivoskahvit. Kahvila – Konditoria Soropin ikkunassa lukee Käsitöitä Handicraft. Ystävällinen rouva ja sievä tyttö puuhaavat tiskin takana. Olen unohtanut pakata villapaidan mukaan. Kun ikkunassa lukee Handicraft, se on hyvä syy ostaa villapaita Puumalasta. Kuulen, että varsinainen käsityökauppa ylempänä tietä on jo kiinni ja aamulla olen jo muualla


Näyttelijä-leipuri Ville Haapasalon Hatsapurikioski on rannassa, sen edessä on niin pitkä jono, että jätän maistiaiset tällä kertaa väliin.

Ajaessani rantaan, kohti vesillelaskupaikkaa, ohitan kyltin Vierassatama. Purjehtija minussa herää, vierassatamassa on yleensä huoltorakennus. No niin on täälläkin. Siellä on suihkut, sauna, täydellinen keittiö ja mitä minä kaipaan, useampi pöytä levitellä tavaroitani ja pakata retkivarusteet versioon 1.1. Kotona vain kaivelin tavaraa autoon, sitä kadun vielä monta kertaa retkeni aikana. Ruuat olen ostanut Mikkelistä, Urpolan Lidlistä. Ostan eväät aina mahdollisimman läheltä retkipaikkaa, tuen edes hieman paikallista liiketoimintaa. Koska tiesin tulevani Puumalaan sen verran myöhään, en arvannut jättää ostoksia viime tinkaan.

Saan auton huoltorakennuksen eteen ja kannan kaikki kassit ja nyssykät sisään. Suihkusta tulee mies, jonka kanssa juttelemme venejuttuja kunnes jatkan tavaroitteni jäsentelyä. Minulla olkaa jo olla kiire päästä vesille. Hermoilen aina ennen lähtöä ja aistini ovat herkkänä. Autolla käydessä panen merkille, että itätuuli ei ole iltaa kohden rauhoittumassa, vaan lehtien kahina puissa voimistuu.

Pakkaan kanootin Puumalan kunnan matonpesurannassa. Ranta näyttää sopivan syrjäiseltä ja silti elävältä, joten jätän auton tänne matonpyykkääjien ja mökkiläisten autojen joukkoon. Täällä se voi hyvin olla puun alla muutaman viikon.

Olen kuitenkin unohtanut melontatossut kotiin. Riisun kumiteräsaappaat ja päätän meloa sukkasillani. Pungen itseäni polviasentoon täyteen pakattuun Kolibriin. Työnnän varpailla penkin takana olevaa Ortliebin kassia taaksepän jotta saan jaloille lisää tilaa. Painan sitten polvilla edessäni olevaa kassia eteenpäin ja saan polvilleni tilaa. Kanootti on painava, mutta tuntuu kelluvan tasapainossa. Ainakaan se ei kallistele kummallekaan laidalle. Alkumatkan vastatuuleen pieni keulapaino on hyväksi.

Ehdin meloa runsaat 150 metriä, kun hellasyndrooma iskee. Kotoa lähtiessä, kun painan oven kiinni, tulee mieleen, olenko sammuttanut hellan? Nyt tulee mieleen, paninko auton lukkoon? Koukkaan venelaiturin kulkusillan alta hiekkarannalle ja siitä ei ole pitkä matka autolle. En sentään mene sukkasillaan, vaan kaivan saappaat ja lompsin niillä. Oliko auto lukossa? Olihan se.

Itätuuli nostaa aallokkoa Puumalansalmeen. Vesillä lähtemisen jännitys alkaa rauhoittua. Tunnustelen melomistani. Katselen navigaattorin näytön lukuja. Nopeus on kohtuullinen ja matkaa on jo kertynyt muutama sata metriä. Tällä kertaa en tiedä, paljonko matkaa on jäljellä.

Olen retkimelonut vuosia tyyliin paikasta A paikkaan B. Lisäksi harrastan erilaisia kelloa vastaan melontoja, joissa matkat vaihtelevat muutamasta kymmenestä kilometristä aina Latvian Gauja XXL-melontaan, jossa matka on 310 km.

Vanhemmiten olen alkanut arvostaa melontaretkiä, joissa ei ole selkeää päämäärää. Melon sen ajan, jonka olen retkelle varannut ja katson sitten, mihin päädyin. Joskus pidän leirin yhdessä paikassa ja teen siitä päiväretkiä lähivesille. Töissä olen tehnyt ihan tarpeeksi tiukkoihin aikatauluihin sidottuja hankkeita. Mieleni lepää vesillä, kun ei ole aikataulua.

August Ramsay meloi tätä reittiä Savonlinnan, Varkauden, Sorsakosken, Suonenjoen ja Laukaan kautta Jyväskylään. Sieltä hän jatkoi alas Päijännettä ja lopulta Kymijokea Kotkaan. Olen varannut tälle retkelle muutaman viikon. Katsotaan sitten, mihin päädyn.

Melon Saimaan Kukkeisten selkää pohjoisen suuntaan niemen kärjestä niemen kärkeen. Vesi on kirkasta ja matalassa vedessä näen pohjan kiviä, joiden yli kanoottini leijuu. Tuuli ja aallokko on kääntynyt sivulle. Kanootti nousee pehmeästi aallolta toiselle. 

Tulee hieno tunne: kukaan ei tiedä, missä olen. Paitsi Riitta. Olemme jakaneet Googlen kautta sijaintimme toisillemme. Hän näkee, missä menen.

August Ramsay pääsi ensimmäisenä päivänä Ryhälän kylään. Nyt siellä on rannassa Mannilanniemen mökki- ja juhlatilavuokraus. Sinne olisi vielä runsaan kolmen tunnin melonta. Päivä on ollut pitkä ja katselen sopivaa rantaa, jonne pystyttää teltan.

Koukin toiveikkaana jokaisen saaren ja jokaisen niemen taa löytääkseni mökittömän rannan. Vihdoin kohdalle osuu tyhjä saari. Se on eteläisempi Kukkeisten saarista. Ranta on kivinen, mutta pääsen kuivin jaloin kanootista. 




Saarella kasvaa harvakseltaan mäntyjä ja rannassa leppiä. Otan leirikassin olalle ja kiipeän saarta ylös, kunnes löydän teltan kokoisen tasaisen paikan. Ortliebin vedenpitävässä leirikassissa tavarat ovat purkamisjärjestyksessä. Päällimmäisenä on tarppi, sadepressu, naruineen, sitten on teltta, makuupatja ja lopuksi makuupussi. Kassin sivulokerossa on varoiksi otsalamppu.

Luvassa on sadetta, viritän ensin tarpin ja kannan loput leiritavarat sen alle. Kiroan huonoa logistiikkaani pakkaamisessa. Joudun purkamaan koko lastin kanootista, että saan keittiön ja ruuat leiriin. Kanoottiin ei jää kuin VKV -merkkinen kanoottikärryni pussissa. 

 

 

Aamukahvia juodessa alan selvitellä saaressa kohtaamaani uhrilehtoa. Kivikasan takana on muutaman metrin syvyinen ja puolentoista metrin levyinen kallioon louhittu mutkitteleva kuja. Onko täällä ollut kaivos? Toisaalta iso kivikasa viittaa hautaan. Syvä louhos, mutta onko tämä silti uhrilehto?


Ramsay olisi haastatellut paikallisia asukkaita, minä kaivan Googlen esiin.

Etelä-savon kultturiperintötietokannasta selviää, että kyseessä on yksi pieni Salpalinjan taisteluhauta. 

Näitä linnoituksia tehtiin välirauhan aikana osin jopa ihan yksityisten urakoitsijoiden voimin. Kaareva muoto tulee siitä, että vihollinen ei saa ammuttua suoraan kaivantoa pitkin. Louhitut kivet on kasattu kaivannon saaren puolelle. Minä olisin korottanut niillä kaivannon reunoja. Vähän keskeneräiseltä tämä louhimus näyttää. No, onneksi sitä ei tarvittu.

Tyyni kesäinen aamupäivä suosii. En pidä kiirettä vesille lähdössä, vaan puran ja järjestelen varusteeni vielä kerran, versio 1.2. Kanootti on helpompi pakata tasapainoon ja minulle jää normaali, melontaan vaadittava tila.

Melon pohjoiseen salmen vasenta rantaa. Kun eteen tulee saari, melon saaren ja rannan välistä. Haluan katsella rannan sokkeloita. Ennen August Ramsayn oletettua Ryhälän kylän rantautumispaikkaa on syvä lahti. Oikaisen sen yli ja Mannilanniemen mökkikylä jää sivuun reitiltäni.

August Ramsay kuvailee jyrkkiä rantatörmiä eikä hän nähnyt maataloja tai rantaan asti ulottuvia peltoja. Maisema ei tässä kohtaa ole juurikaan muuttunut 130 vuodessa. Erämaista melontaa.

Kolibri-kanoottini kulkee leppeästi. Melkein huomaamaton myötätuuli auttaa. Salmi kapenee ja Varmavirran oikea ranta lähestyy. Salmen kapeimmalla kohdalla vaihdan Partalan saaren puolelle salmea. Katselen isoja rantakiviä, laitureita ja mökkejä. Vaikka olen kahdesti melonut näitä rantoja, ne eivät näytä tutuilta.

Partalaan saaren rannat ovat osa Sulkavan soudun reittiä. Olen osallistunut kahdesti Sulkavan soutuun. Ensimmäisen kerran kanootti kaksikolla ja toisen kerran samanlaisella Kolibrilla, jolla nytkin melon. Keskittyminen tehokkaaseen melontaan on ohittanut maisemien kokemisen, joka on tällä matkalla melontani yksi tarkoitus.

August Ramsaykin sanoo: ”sisämaan luonto on yksitoikkoinen, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät kiiruhtajalle vaikuta valtaavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, josta hurmaannuttaisiin. Jokainen taulu on toisensa kaltainen. Täytyy meloa kaikessa rauhassa, silloin vasta taulut tulevat eläväksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaisiksi. Silloin yksitoikkoisuus haihtuu ja aletaan kokea ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto melojassa herättää”.

Luin näitä August Ramsayn tarinoita talvella ja nyt olen täällä. Maisema liukuu kivi kiveltä ja puu puulta ohitseni. Kun ei näy mökkejä, melon samanlaisessa maisemassa kuin August Ramsay aikanaan.

Melonta on oikeastaan outoa puuhaa. Meloja toistaa samaa liikettä kymmeniä kertoja minuutissa, useamman tuhat kertaa joka tunti. 

Miten saan aikani kulumaan? Keskityn melontaan. Tunnustelen melan liikettä ja kanootin liukua vedessä. Samalla kuuntelen ympäristöä. Kohahtaako tuuli rannan puiden latvoissa? Liikkuvatko pilvet rauhallisesti? Ja tietysti seuraan omaa kroppaani. Olenko juonut ja syönyt riittävästi? Onko asentoni hyvä? Pidänkö melaa oikeasta kohdasta, on otteeni kevyt? Välillä kipristelen varpaita, kannustan verta kiertämään pikkuvarpaan viimeisenkin nipukan. Tunnustelen jalkojeni lihaksia, osallistuvatko ne melan tarvitsemaan voimaan? Kiertyykö koko selkä melan mukana? Meloessa en kuuntele musiikkia tai radiota. Kuuntelen luontoa ja melan ääniä. Kun mela menee veteen oikein, niin ei kuulu mitään. Katselen välillä laajaa maisemaa ja välillä jään tuijottamaan liikkuvaa rantaa tai veden pintaa kanootin vieressä. Kanootti kulkee vaistoni ohjaamana loivasti puolelta toiaselle kiemurrelleen oikeaan suuntaan.

Edessä on Varmavirran viimeinen niemi. Niemen rantakallio liukuu sivuun ja Sulkavan Linnavuoren jylhä kallio nousee näkyviin. Reitti kääntyy itään.

Linnavuori luolineen on mahdollisesti ollut alueen turva jo rautakaudella, mutta kirjallisia merkintöjä paikasta on 1400-luvulta. Siihen aikaan linna oli suoja lähinnä hämäläisiä ryöstelijöitä vastaan. Nyt tämä hämäläinen meloo Linnavuoren ohi rauhallisin aikein.

Kauempana edessä näen Hakovirran ylittävän sillan. Sulkavan soudun veneet lähtevät tuon sillan alta. En ole nähnyt kirkkoveneiden lähtöä, koska pienveneet lähetetään matkaan ensin. Jossain vaiheessa ne saavuttavat meidät pienet soutajat ja melojat. Ensimmäisissä veneissä soutaa hyvässä tahdissa harjaantunut ja voimakas miehistö. Kirkkoveneen etenemisessä on alkukantaista voimaa. Kirkkoveneiden kärki soutaa 60 kilometrin kierroksen alle neljässä tunnissa, minulla meni aikaa himpun päälle kymmenen tuntia. En tiedä muita melojia, jotka olisivat meloneen Sulkavaa kanoottiyksiköllä. Jos näin on, minulla on silloin Sulkavan ennätys kanoottiyksiköiden luokassa.

Poukkoilen salmea rannalta toiselle, mutta en löydä telttapaikkaa. Lopulta vastaan tulee pienehkö Saunasaari-niminen saari. Kiertelen sitä ja huomaan saaren itäpäässä rakennuksen, mutta elämää en näe. Tämän pikkusaaren pohjoispuolelta löydän pehmeän kaislikkorannan. Mökki ei näy tänne ja teen leirin tähän. On jo kiire, sadetutka lupaa jatkuvaa, voimakasta sadetta ja ukkosta. Tehdessäni iltapalaa tarpin alla alkaa sade. Ukkonen jyrähtää muutaman kerran, tuuli nousee voimakkaaksi ja puuskailee männynlatvoissa. Onneksi leiri on saaren suojan puolella metsässä. On hienoa maata teltassa ja kuunnella, kun kaatosade syöksyy tarppiin.

 

Isojen puiden katveessa on suojaisa pesä pitää ukkosta.

 


 

Ajantasaista säätutkatietoa tarjoava Windy on loistava appsi tällaisiin nopeisiin sään muutoksiin. Windy käyttää ilmatieteen laitoksen tutkadataa, mutta jotenkin se toimii juoheammin kuin Ilmatieteen laitoksen oma sivusto. On hienoa, kun sään muutoksen ja varsinkin ukkosen tulon näkee reaaliajassa.




 


August Ramsay manitsee, että he melovat kohti Sulkavaa, mutta ei kerro, poikkesivatko he sinne. Tuuli on navakkaa ja etelästä, 12 m/s. Koetan löytää kartasta, pääsisinkö eteenpäin suojaista reittiä Sulkavan Alanteen kautta. Näyttää siltä, että pitäisi kantaa kanootti kannaksen yli. Se on tässä vaiheessa turhan työlästä.

Teen itselleni tavallisen aamiaisen, puoli pakettia pekonia, paistettu kananmuna, jogurtti ja muutama pala ruisleipää mustaleimaisen juuston kanssa. Palanpainikkeeksi murukahvi. Lisäksi lämmitän termospulloon teevettä, väkevää teetä, jonka makeutan reilusti hunajalla. 

Katselen aamun säätä. Tuuli puuskailee ja tuntuu voimistuvan. Savonlinnan lentokenttä ilmoittaa lounaistuuulta 7 m/s ja puuskat 12 m/s. Kovimmissa puuskissa mäntyjen rungot taipuvat kaarelle ja kuuluu voimakasta suhinaa, kun ilma menee oksiston läpi. Lehtipuihin verrattuna männyn suhina tuulessa kertoo aika tarkkaan tuulen nopeuden. Sulkavan soudusta pahamaineinen Lepistönselkä huokailee vaahtopäitä. 

Liu’un Partalan saaren itäisimmän rannan suojassa mahdollisimman pitkälle etelään tuulta vastaan. Haluan mennä Säviönsaaren suojaan myötäisessä tuulessa ja aallokossa. Murtuvissa aalloissa sivuttain melonta on turhan märkää puuhaa. Matkaa ei ole kuin puolisen kilometriä, mutta puuskat ovat äkäisiä.

Pidän tuumaus- ja ruokatauon ja sitten lähden vesille. Oikealta selän suunnasta lähestyy iso moottorivene. En kaipaa tähän höykytykseen sen peräaaltoja. Pysähdyn odottamaan sitä ja käännän kanootin poikittain aluksen kulkusuuntaan, jotta näkevät minut. Kun alus tulee lähemmäs, kuljettaja pudottaa veneensä nopeuden kävelyvauhtiin. Huiskutamme toisillemme ja veneen mentyä ohituksen jälkeen lisäämme molemmat vauhtia ja kohta olen Sävionsaaren suojassa. 

Alitan maantien ja alan katsella telttapaikkaa. Seutu näyttää asumattomalta, mutta rannat ovat kivisiä. Alan olla reilusti jo Pihlasvirran puolella, kun niemen takaa alkaa kaislikko ja hiekkaranta. Tähän rantaudun. Lahti on suojainen, saan teltan pehmeään paikkaan mustikanvarpujen päälle.

Ripustan tarpin, sen naruja ja joitain muita varusteita narulle kuivumaan. Rannassa on vanha tulipaikan kivikehä. Sahaan muutaman palikan järveen kaatuneen männyn oksista ja teen tulet. Päivämatka on ollut lyhyt, mutta puuskaisen tuulen vuoksi jännittävä ja työläs.

 

 

Istun pitkälle iltaan ja tuijotan nuotioon. August Ramsay mainitsee retkijuomana teen ja kaakaon, oluesta ei kirjassa ole manintaa.



Aamulla tuuli on tasinut hieman, mutta aallokkoa on edelleen. Heti liikkeelle lähdettyä huomaan, että olen lastannut Kolibrin liian etupainoiseksi. Se vikuroi aallokossa ja tuulen puuskissa. Menen suosiolla rantaan ja pakkaan kanootin uudelleen. Meno rauhoittuu. Välillä koukin aallokossa ja aina tilaisuuden tullen sujahdan saarten suojaan sileään veteen.

Alkuperäinen ajatukseni on August Ramsayn tavoin rantautua Savonlinnan satamaan. Hyvällä tuurilla pääsisin yöksi ystäväni Jyrkin luo. Kun Savonlinna tuntuu olevan saavutettavissa, soitan Jyrkille. Hän ei ole Savonlinnassa ja tulee vasta myöhään illalla kotiin lähteäkseen taas aikaisin aamulla töihin. En halua vaivata häntä sen enempää ja sanon yöpyväni jossain saaressa ja jatkavani sitten huomenissa Savonlinnan ohi.

Yllättäen hiilikuituinen tuplamutkamelani napsahtaa poikki. Liitos, jonka tein vuosi sitten, kun halusin melaan tehokkaamman lavan, on antanut aallokossa vääntäessäni periksi ja on nyt kahtena kappaleena. Saan lavan mukaan ja jatkan matkaa puisella varamelallani. 


Omatekemän liitoksen pettäminen käy kunnialle, mutta on melonnan kannalta enemmänkin henkinen takaisku kuin varsinainen huononnus etenemiseeni. Ostin tämän puisen varamelan, T-kahvainen Northstar majavanhäntämela, Welhonpesästä tänä keväänä. Minulla on jo aiemmin koskikäyttöön hankittu saman tyylinen Grey Owl Hammerhead, mutta tämä vaikutti sirommalta ja on huomattavasti kevyempi kuin perinteinen Hammerhead. Totun melanvaihtoon nopeasti. Aina kun joudun avonaisemmalle paikalle aallokkoon reiluvartinen ja isolapainen mela tuntuu hyvältä ja tasapainottavalta kaverilta.

Vanha ohje on, että pitkän päivän melonnassa vaihda iltaa kohden kevyempään melaan, jos mahdollista. Ihminen on suhteellinen mittari. Vaihto painavampaan tai kevyempään melaan tuntuu hetken aikaa, mutta sitten kroppa tottuu. En muista, että voimat olisivat loppuneet melan nosteluun. Kanootin kiskominen eteenpäin on se, joka syö voimia.

August Ramsay käyttää kajakkimelaa ja mainitsee ainoastaan suositeltavat melan ja lapojen mitat. Painosta hän ei mainitse mitään, eikä puulajista.

Pihlajaniemen kohdalla vastaani tulee purjeveneitä. Näyttävät olevan iltakilpailussa. Totista puuhaa. Itsekin opettelin purjehtimaan juuri noissa iltakilpailuissa. Silloin pitää yrittää kaikkensa, koska muidenkin veneiden miehistöt tekevät niin.

Samalla ohitan retkeni itäisimmän pisteen. Pihlajaniemen kärki on retkeni itäisin piste. Olen Viipurin itäpuolella, ja jos lähtisin tästä suoraan etelään, päätyisin lopulta Istanbuliin.

Savonlinna tulee lopulta näkyviin. En ole keksinyt hyvää paikkaa rantautua ihan keskustassa. Siis johon voisin jättää kanootin asioinnin ajaksi. Perhehotelli on ollut mielessä. Olen siellä muutaman kerran ollut ja saanut hyvää kohtelua. Voisin kärrätä kanootin Perhehotellin pihalle, mennä saunaan, iltapalalle ja nukkua hyvän yön puhtaiden lakanoiden välissä. Päivä on ollut pitkä, kanootin kärrääminen ja puuhaaminen ei innosta. Jatkan länteen kohti Vuohimäen leirintäaluetta. Minulla on toive päästä siellä saunaan ja aamulla olisin valmiiksi sopivalla suunnalla kauppareissua varten.

Hämmästelen Kurvinniemen uuden näköistä asuntoaluetta. Isoja omakotitaloja, osa hyvin lähellä rantaa, mutta ranta on autio. Selviää, että alueen tontit on nimenomaan huutokaupattu termillä omarantaiset tontit. Suomalaiselle oma ranta on tärkeä, kunhan se on. Alue näyttää muuten viihtyisältä, joten voisin kuvitella, että ihmiset haluaisivat iltakävelyllä tai koiraa ulkoiluttaessa kävellä rannassa kulkevaa polkua pitkin, mutta ei. Pitää olla oma ranta, vaikka ulkoilu olisi autotiellä talojen takapihoilla. Itse tuntisin oloni viihtyisäksi, kun voisin kulkea turvallisesti naapureiden silmien alla. Juuri nyt melon tällä tavalla, kuljen polkua järven puolella.

Kartasta päättelen tulleeni leirintäalueen rantaan, kylttejä en näe. Vuohimäen leirintäalueen vastaanotto on yhtä kaukana kuin Ramsayn kuvaamat maatalot.

”Rannoilla on täällä kuten melkein kaikkialla Savossa ainoastaan joskus talo. Ne ovat siirtyneet harjuille, joilta ne kyllä näkyvät soutajalle järvelle, mutta melkoisen matkan päästä, ja jos hän lähestyy rantaa, peittävät lähimmät mäet äsken niin houkuttelevan kuvan pois näkyvistä.”

Puuskutan vastaanottoon ja tervehdin nuorta tyttöä tiskin takana. Hieman sivummassa mies tiskaa vastaanoton kahvilan astioita selin minuun. Vilkaisen kahvilan tarjontaa, vitriinissä on kaksi surullisen näköistä pullaa jäljellä. Kahvipannussa on musta tilkka pohjalla. Ajatukseni oli myös juoda kahvit rauhassa ja ladata samalla virtapankkia. ”Tulin kanootilla meloen tuonne rantaan ja haluaisin yöpyä teltassa. Voinko laittaa teltan pystyyn rantaan, kanoottini luo?”

”Ei sinne rantaan mitään telttoja pystytetä!” murahtaa tiskaaja. ”Ei täällä eletä kun pellossa!” hän vielä jatkaa kääntymättä puoleeni. Tyttö näyttää hölmistyneeltä. Niin minäkin. Tämä oli sitten tässä. Ei leiripaikkaa, eikä saunaa. Lähden ulos, ennen kuin keksin jotain liian nokkelaa.

Onneksi rantaa kohti on alamäki. August Ramsay joutui nukkumaan avuliaasti tarjotussa vierashuoneessa ummehtuneessa ilmassa torakoiden kanssa, mutta ei häntä mistään ulos heitetty. Olen raivoissani ja kostonhimoinen. Googlaan leirintäalueen jotain vastaavaa henkilöä nimeltä, jolle voisin purkaa mieltäni, mutta en löydä.



Vuohimäen leirintäalueen uimaranta, jonka koskemattomuutta leirintäalueen tiskaaja ponnekkaasti puolusti.


Rannassa on isä lastensa kanssa. Juttelemme pitkään lomareissuistamme. En kerro hänelle saamastani leiriytymiskiellosta tälle kapiselle rannalle, jonka ainoita käyttäjiä he ovat.

Kiikaroin Pullinlahden vastarannalta mäntyisen rantakallion. Sieltä löytyy leiripaikka.


 

Vastarannalla kiukkuinen Vuohimäen leirintäalueen tiskaaja ja menetetty iltasauna. Pah.

 

Olen edelleen vainoharhainen ja tarkastan jokamiehenoikeudet kaupunkialueella. Telttailla saa, jos leirintäaluetta ei ole. No ei ollut. Pystytän teltan ja teen tarpista näkösuojan järvelle. En halua houkutella leirintäalueen tiskaajaa yökylään.

 

Olen ennenkin käyttänyt tarppia leirini naamiointiin.


Nukahdan pohtien palvelukonseptin kultahippuja. Palveluammatissa, kultahipun osuessa kohdalle, voi yhdellä omalla tulkinnalla saada aikaan pitkälle kantautuvan kehujen aallon. Se on hetki, jolloin palvelun ammattilainen panee itsensä likoon ja tekee rohkeasti päätöksen asiakkaan eduksi. Hylkäämäni Perhehotelli käy sekin mielessä, siellä olisin saanut takuuvarmasti hyvää kohtelua ja huippupalvelua.

Juonipaljastus: tämä oli retkeni ainoa epäystävällinen kohtaaminen. Tämän jälkeen kohtalo palkitsi minut moninkertaisesti. 

Tilaa blogini, niin saat tiedon, kun Osa 2 tulee julki.

 Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!















sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Tule mukaan! Syysretki Jongunjoelle


Lähde melomaan Jongunjoelle
21.-25.10.2020


Porukka tuli jo täyteen.
Joelle mahtuisi, mutta ei majoituksiin.
It Is Corona Time. 

Aikataulutus on Hki - Hki, muualtakin saa tulla.
 
Lähtö keskiviikkona 21.10 ja paluu sunnuntaina 25.10.
 
Majoitukset Jongunjoen matkailu, kanootin vuokra, sauna ja kuljetukset joelle varmistuu, kun tiedetään porukan koko. 
 
Mun kyytiin mahtuu tiukasti pakaten 3-4 h + 2 kanoottia (Hyndai Elantra), autokulu bensan mukaan.

Helsingistä Lieksan Nurmijärvelle on matkaa vajaa 600 km.
Kun lähtee ajelemaan 10 maissa aamupäivällä, niin ehtii päivänvalolla perille.
Aurinko laskee Lieksassa 17:22 
Tavallisesti ollaan ostettu eväät jostain matkan varrelta.
Yleensä olemme tehneet retkellä yhteiset ilta-ateriat. Aamiainen ja muut ruokailut omin neuvoin. 

Kuivapukua suosittelen. Olot voivat olla talviset. Ota varoiksi teltta mukaan. Tuvissa voi olla metsästäjiä tai muita kulkijoita. Retken aikana on mahdollisuus suorittaa EPP 2/3 Avokanootti -taitokoe.

Vettä on sopivasti. Virtaama Jongunjoen Viitakoski


 

Alustava aikataulu

Keskiviikkona 21.10 ajo Lieksan Nurmijärvelle Jongujoen lomapirttiin, jossa yövymme ja saamme halutessamme saunan. Iltapala ja aamiainen varmistetaan porukan koon mukaan.

Torstaina aamusta autolla Teljoon. Illaksi Otroskosken kämpälle saunaa lämmittämään.
Teljosta melontaa tulee vaivaiset 5 km, runsas tunnin melonta. Matkalla pieniä koskia.

Perjantaina melotaan joko Valamajoen kämpälle, 17 km, tai vähän pidemmälle Pälvekosken kotukselle, 25 km. Matkalla useita helppoja koskia ja yksi kakkonen, Aittokoski (Tämän voi myös ohittaa maitse). Melonta-aika 4-5 t.

Lauantaina melonta loppuu Saarivirran alapuoliselle kohtaamispaikalle tai jos intoa riittää, Viitakoskelle, 17-25 km.
Illalla Lomapirtissä sauna. Melonta-aika 4-5 t.
Sunnuntaina aamupala ja lähtö kotiin.

Jos kiinnostaa, kysy lisää Jaakko.makikyla(at)gmail.com

 Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!



maanantai 17. elokuuta 2020

Miellyttäviä kohtaamisia Uivan venenäyttelyn laitureilla.


Puuveneiden juhlaa Uivassa. Näytillä oli hienoa käsityötä ja kiinnostavia rakennussarjoja. Tietysti keskityin kanootteihin, vaikka yksi hieno kajakkikin oli rakennussarjana.



Martin Jasko oli tuonut näytille kanootin rakennussarjan. Kanoottisarjan hinta, 850 €, sai minut hidastamaan ja jäin juttelemaan. 



Näytillä oli kanoottikaksikko ja hieno grönlantilaiskajakki. Kajakin rakennussarja on saatavana myöhemmin syksyllä.


Kanootti näyttää hienolta. Rakentaja oppii myös punomaan tuon penkin. Osaava kaveri kokoaa kanootin viikossa, mutta projekti on juuri sopiva talven aikan syntyväksi puhteeksi.


Jos joku porukka innostuu, niin Martin Jasko tulee tarvittaessa pitämään rakennuskurssin Suomeen.

Tämä olisi kohtuuhintainen hanke jollekin ammattikoululle.

Täällä nettisivut. Toistaiseksi viron kielellä, mutta Martin puhuu suomea tai englantia. https://jrcraftyard.ee/  






Porvoolaisen Nordic Craftin kanootti oli hienoa puuutyötä. Kolmentoista kilon keveys ja kohtuu hinta  käsityölle on saavutus sekin.

Jos tämänlainen rakentaminen innostaa ostajia, niin kohta meillä voi olla sekä hienoja pienveneitä.

Sieluni silmin näen tuolla pieteetillä tehdyn soutuveneen vaikka Sulkavalla tai Tampereella Pirkan Soudussa.








Ja Pinkin Kolibri-kanootin omistajana silmiin osui 
miehekkään värinen Marino Mustang ja perämoottori sävy-sävyyn.

Ja kehitysidea Uivaan: kertokaa portin porukoille peruspaikkojen sijainnit.

Nyt jouduin vähän seikkailemaan edes takaisin, kun portilta neuvottiin Toimistoon, sieltä taas neuvottiin Infoon, josta sain pressilapun, mutta jouduin palaamaan toimistoon hakemaan Finnboat -ripustushihnan. Viuh-vauh näinä koronaisina aikoina ei innosta.


Off-Road -melonnan äänenkannattaja.


Tässä kirjoituksessa esitellyillä tuotteilla tai niiden valmistajilla ei ole sidoksia Off-road-Paddleriin.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Kanoottikesä yksin tai kaksin meloen.


Ota kaveri mukaan
pitkille matkoille, neuvoo 
August Ramsay.
Linkki kirjaan

Tällä reissulla minulla oli viisi päivää kaveri mukana lähtöpaikastamme Puumalasta Savonlinnan ohi Rantasalmelle. Hän meloi omalla valkoisella Kolibri-kanootilla ja minä omalla Pinkilläni.



Nyt, kun matkani jatkuu yksin, mietin matkanteon eri puolia. Kaksin vai yksin?

Kaveri on hyvä turva yllättävissä tilanteissa. Jos sattuu kaatumaan tai pitää rantaa pitkin ohittaa hankala joen kohta. Ylipäätään kaveri on tarpeen, jos kaipaa kolmatta kättä avuksi. 

Kaveri on vallan mainio vahtikoira kun on poikettava vilkkaalla paikalla rannassa hoitamassa asioita. Hän jää silloin kama- ja kanoottivahdiksi.

Tekniikkaa voi myös kehittää katselemalla edessä melovan liikkeitä.


Hidastava vai 
kirittävä kaveri?

Melonnan etenemisessä ei välttämättä ole parempi kaksin. Yksin meloessa moni asia sujuu luontevasti, kun voi edetä ihan omien tuntemustensa mukaan. Jo kahden hengen porukassa pitää neuvotella, on otettava toinen huomioon ja tehdä päätökset yhdessä.

Meloimme samanlaisilla, suomalaisilla Kolibri-kanooteilla ja käytännössä etenimme samaa vauhtia. Vai oliko se niin? Joutuiko toinen jarruttelemaan tai kirimään nopeamman matkaajan vauhdissa?

Tunsimme toistemme tavat. Etenen aina hieman taaempana. Muutaman tunnin melonnan jälkeen tulen taukopaikalle minuutin pari myöhemmin – minussa on aina ollut myöhästelijän vikaa. Matkassa ero on kuitenkin vain pari sataa metriä, vaikka välimatka vesillä näyttää paljon pidemmältä.

Innostuessani huomaan kiriväni välimatkaamme kiinni ja sitten ajatukseni liihottaa omille teilleen ja jään taas jälkeen. Kiriminen syö turhaan energiaa ilman sen kummempaa tulosta.

Välimatkamme oli tällä melonnalla sen verran suuri, että alkumatkan kovatuulisina päivinä emme saaneet toisiimme kontaktia huutamalla.
Tietysti pidimme huolta, että näimme toisemme, mutta mahdollisista nopeista reittivaihtoehdoista emme voineet keskustella. Takana melovana jouduin seuraamaan etumelojan reittiratkaisuja. Niissä ei ollut valittamista, hän osasi homman. 



Toiveiden keskiarvo


Vasta jälkeenpäin kuulin, että jotkut puuskaiset ylitykset olivat hermostuttaneet kaveriani ja hän oli varma, että kohta uidaan. No, emme onneksi uineet. 

Neuvottelimme kyllä etukäteen mitä jokaisen hankalan ylityksen kohdalla tehdään. Jos emme olleet yksimielisiä, vaihdoimme pidemmälle, mutta suojaisemmalle reitille.
Ei ole oikein painostaa toinen myöntymään ja lähtemään omasta mielestään hankalaan paikkaan, se on myös turvallisuusasia. Epävarmana sattuu helpommin kaikenlaista.

Juoma- ja lepotauot vaihtelevissa oloissa muodostuvat helposti molempien melojien toiveiden keskiarvoksi.

Leiripaikan etsiminen yhdessä vie myös aikaa, mutta mihinkäs tässä on kiire. 
Toiselle kelpaa hankala kivikko, kun taas toinen etsii pehmeää kaislikkoa rantautumiseen.

Reittimme varrelle osui hyviä leiripaikkoja ylipäätään huonosti. Kahdelle teltalle on vaikeampi löytää paikka, kuin yhdelle. Usein toinen meistä rantautui tutkimaan löytyykö molemmille teltoille tasaiset kohdat. Tässä iässä minä olen kuin vanha prinssi herneen päällä. Sileää ja pehmeää sammalta pitää olla. 


Lähtörauha on 
päivän tärkein hetki 

Kaikki tietävät minkälaista on, kun reissussa toinen on aamuvirkku madon nappaaja ja toinen torkkuisi puoleen päivään. Minä olen se jälkimmäinen, tykkään herätä ja syödä aamiaista rauhassa, katsella maisemia ja miettiä alkanutta päivää. 

Leirikin puretaan ja pakataan kanoottiin oman luonteen mukaan. Toinen voi joutua odottelemaan hitaampaa ja se ei aina ole mukavaa. Vesiltä tuijottava kaveri hermostuttaa ja alat hosua, kompastut, unohdat jotain, puet melontaliivin väärin ja vaikka mitä.

Olen tiukkana, että porukkamelonnoissa kukaan ei mene vesille, ennen kuin jokainen on valmistautunut ja pakannut kanoottinsa rauhassa. Hosumalla rantaan helposti unohtuu varusteita. Sitten joudutaan odottelemaan, kun porukan tohelo palaa takaisin etsimään leiriin jääneitä tavaroitaan. 
Me noudatimme lähtörauhaa. 

Aamuisin sovimme suurpiirteisesti, kuinka pitkälle haluamme päivän aikana edetä. Rytmitimme melonnan kahden tunnin tai runsaan kymmenen kilometrin pätkiin, jonka jälkeen pidimme rannassa tauon.
Päivämatkat muodostuivat kolmesta tai neljästä tällaisesta osuudesta. Kun päivän tavoite oli saavutettu, etenimme etsien leiripaikkaa reitin varrelta.


Melonta ei kaipaa armeijameininkiä

Isommalla porukalla sekä kurinalaisuus että kompromissit lisääntyvät. Pahimmassa tapauksessa retkeillään tavalla, joka ei ole kenellekään luontainen. Lähestytään armeijatyyppistä toimintaa.

Porukassa melominen sopii tietysti heille, joille porukka antaa turvaa ja jotka kaipaavat samanhenkistä juttuseuraa. Pitää vain sopeutua ryhmäretkeilyn edellyttämään järjestykseen.

Yksinmelominen sopii heille, jotka viihtyvät omien ajatustensa parissa. Yksinmeloessa tutustuu myös helpommin ihmisiin, monenlaiset ihmiset tulevat juttusille ja olen reissuillani törmänyt yllättävään vieraanvaraisuuteen ja luottavaisuuteen. On pyydetty saunaan ja tarjottu yösijaa. Yksi teltta harvoin häiritsee maanomistajaa, porukka on jo toinen juttu.

Tietysti pitää olla kokenut meloja ja retkeilijä, koska kaveri ei ole ojentamassa auttavaa kättä. Alottelijan ei ole syytä lähteä yksinään. Ja kuten tohtori Ramsay sanoo:

“Kanoottimiehen 
pitää osata uida”

Tänä päivänä yksinäisillä retkillä on pysyteltävä puhelimen kantomatkan päässä ja akku ladattuna. Ja sen puhelimen on paras olla vedenkestävässä pussissa. 


Nyt jatkan matkaa yksin

Katsotaan kuinka tässä käy herra Ramsay, ehkä melontareissulle ei aina tarvita kumppania. 

Uskon kohtaavani matkani varrella paikallista ystävällisyyttä.

Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Melontareitti Saimaalta Päijänteelle sadankolmenkymmenen vuoden takaa


Hanneksen matka-arkku

Isosetäni Hanneksen matka-arkku.

Johannes Benjamin
Mäkkylä




Isoisäni veljeä, tohtori Johannes Benjamin Mäkkylää kutsuttiin sukumme kotikylässä Ylöjärvellä intiaanilääkäriksi. Hän matkusti 1900-luvun alussa kahdesti Yhdysvaltoihin ja toimi siellä useamman vuoden lääkärinä Montanan ja Michiganin osavaltioissa. Lähinnä hän paikkasi suomalaisia mainareita ja neuloi umpeen kapakkatappelussa kaivosmiehiin ammuttuja reikiä. Häntä kutsuttiin intiaanilääkäriksi, koska hän auttoi myös heitä.








Innoittava kirja ja kanoottini Kolibri
.
Uskon perineeni Hannekselta seikkailijan geenini. Johannes, ystäville hän oli Hannes, ei melonut. Vettä hän katseli Atlantilla Lusitanian kannella. Joku ehkä muistaa, että Lusitania oli Titanicin sisaralus. Hanneksella oli kipinä veteen ja ehkä melontaan. Hannes oli ostanut Tohtori August Ramsayn kirjan Kesämatkoilla kanootissa.

Kirja on ensimmäinen osa Matkailu ja vireys –kirjasarjaa, joka julkaistiin vuonna 1890 edistämään terveitä elämäntapoja ja kotimaan matkailua. Kirjasta on pdf-näköispainos sekä suomeksi että alkukielellä ruotsiksi. Linkki kirjaan.

Löysin Hanneksen kirjan sattumalta viime talvena penkoessani sukuni kirjoja. Hannes on merkinnyt mustekynällä kirjan kanteen Tri Mäkkylä 28/IV 97 ja kirjan hinnan 2 Smk.

Oliko Ylöjärvellä silloin aikainen kevät ja 33-vuotias Hannes ehkä haikaili seikkailuun? Amerikan seikkailut olivat vielä edessä.



Ahmin Ramsayn kirjan siltä istumalta. Retkikuvaus Puumalasta Savonlinnan ja Varkauden kautta Päijänteelle ja sieltä Kymijokea pitikin Kotkaan muodostaa Suomi neidon leveimmältä kohdalta, lantiolta, vähän jo reidellekin ulottuvan kysymysmerkin muotoisen melontareitin. Minua kiinnostaa Puumala – Jyväskylä –osuus, jota en ole aiemmin melonut.



Hanneksen ostaman kirjan lisäksi tuli mieleeni toinenkin kirja: Steinbeckin Matka Charlien kanssa. Siinä Steinbeck kiertää matkailuautolla Yhdysvaltoja ja etsii, mitä kotimaa hänelle merkitsee. Kirjan lopussa Steinbeck eksyy.


Olen käynyt Kalifornian Salinasissa Steinbeck –museossa ja nähnyt Stenbeckin käyttämän matkailuauton, vuoden 1960 GMC (General Motors Truck Company) lavafarmarin. Steinbeckilla oli pullo Courvoisier –konjakkia ja kirjoituskone matkailuauton ahtaan kopin pöydällä.


Steinbeck nimesi camperinsa Rosinanteksi Don Quijoten hevosen mukaan.



Puumalasta alkavalla melonnallani on jo nyt pitkät ja jännittävät perinteet.



Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!


perjantai 26. kesäkuuta 2020

Koemeloin perhekanootin.

Perhekanootti,
joka olisi kelvannut Onassiksellekin. 





Koemeloin ensimmäistä kertaa Swift Cruiser 222 –kanootin.

Mieleeni tuli heti: 
– Jos Onassiksella olisi ollut kanootti, niin se olisi ollut tämä. Welhonpesä ei turhaan kutsu Cruiseria “superkanootiksi”. Se on hienoa puutyötä ja laadukasta kuitutyötä. 

Juhlavan kokoisen rungon on suunnitellut David Yost. Melontapiireissä hän on palkittu legenda, joka tunnetaan pelkkänä DY:nä. 

Minulla on ollut useita hänen suunnittelemiaan kanootteja. DY:n kanootit ovat rauhallisesti käyttäytyviä ja kevytkulkuisia retkikanootteja. Swiftin lisäksi hän on suunnitellut kanootteja mm. Bellille, nykyiselle Northstarille. 


Kun menin kysymään Welholta lainaksi kahden hengen retkikanoottia, heillä oli ilokseni hyllyssä vielä yksi Cruiseri. Olin viemässä perheemme 15-vuotiasta lastenlasta, Cassua hänen ensimmäiselle yöretkelleen ja samalla halusin tutustua tähän komeaan kanoottiin tarkemmin.



Ensimmäinen yllätys oli Cruiserin keveys. Sen nostaa helposti hartioille ja ergonomisesti muotoiltu kantolänki istuu hartioille ja niskaan kuin puvun takki. En löytänyt kanootin painotietoja, mutta veikkaukseni on, että hyvä, jos on yli 30 kiloa. Ja kanootti on sentään 18 jalkaa yhdeksän tuumaa pitkä (564 cm) ja 36 tuumaa leveä (91 cm).



Meillä oli mukana viisi kassillista varusteita teltasta säkilliseen koivuhalkoja. Kaksi Ortliebin kassia ja kolme täysinäistä Ikean sinistä kassia meni kanoottiin heittämällä.

Merellä kanootti myös liikkui kevyesti. Iso koko tuntui rauhallisena etenemisenä sivuvastaiseen aallokkoon. DY:llä sanotaankin olevan poikkeuksellinen kyky suunnitella kanoottiensa rungot niin, että niissä yhdistyvät käyttäjämukavuus ja “sea-kindly-ness” eli merimukavuus. Keulamelojani Cassu vaikutti hänkin luottavaiselta Cruiserin merikelpoisuuteen.

Rantautumispaikkaa etsiessämme kanootti totteli kevyesti kääntelyä kivien välissä.




Seuraavana päivänä paluumatka oli suoraa myötätuulta noin 4-7 m/s. Melottuamme hyvän tovin ja pysähtyessämme juomatauolle, huomasimme, että myötätuulessa kanootti eteni itsestään kohtalaista nopeutta.

Lakkasimme melomasta. Kuuntelimme kesän ääniä ja annoimme kanootin keinahdella aalloilla kotirantaa kohti. Mittasimme nopeudeksemme noin kolme kilometriä tunnissa. Peräpainoiseksi lastattu kanootti pysyi tuulen suuntaisena ilman ohjausliikkeitä.

Aallokossa kanootti käyttäytyi mielenkiintoisesti. Runko reagoi nopeasti aaltoihin ja tavallaan keikahti niiden ohi. Liike oli nopea, mutta kallistuksen lopussa liike pysähtyi jämäkästi joka kerta samaan kohtaan.


Cruiseri on sekä kaunis, että käytännöllinen. Suuren kokonsa ja vakautensa ansiosta se on loistava koko perheen kanootti. Vanhempien lisäksi mukaan mahtuu helposti kaksi lasta, iso koira ja tarvittavat varusteet. Syksyllä joukkoon sopii suurempikin määrä marjaämpäreitä ja sienikoreja. Cruiseri on yhtä mukava ja ketteräkulkuinen merellä kuin joessakin.


Ja mikä parasta, ostaaksesi Swift Cruiser 222 –kanootin sinun ei todellakaan tarvitse olla Onassis.






Hyviä melan vetoja itse kullekin säädylle!