Kaikki isäni melojageenit

Mela luo sen tunnelman,
josta melojageenit tykkää.

Melat aikajärjestyksessä. Vanhin ensin. Viisi viimeistä melaa ovat omatekemiä.
Tausta on Laatuteltan tekemä tarppini.

Melan numerot

Nyt vähän matematiikkaa. Huonokin laskelma on parempi kuin arvaus:

Yhdellä melan vedolla kanoottini liukuu 2,5 metriä, 40 vetoa on sata metriä. Olen tähän mennessä melonut noin 27 000 kilometriä. Se on pyöreästi kymmenen miljoonaa melan vetoa. Suomen rannikon melonnassa keskinopeuteni oli 5,8 km/t. Näillä arvoilla laskien olen heiluttanut melaa 4 655 tuntia. Kahdeksantuntisina työpäivinä se tekee 581 työpäivää. Reilut puolitoista vuotta olen istunut kanootissa mela kädessä.

Olen heiluttanut meloja 35 vuotta. Jos tuo puolitoista vuotta jaetaan tasaisesti, niin se on pari viikkoa vuodessa. Neljän kesäkuukauden viikonloput riittävät. On se silti melkein 800 kilometriä melontaa joka vuosi. Kilpamelojat liikkuvat aivan toisilla lukemilla.

Paljonko on paljon? 

Kun kerroin ensimmäisen melontaseurani, Helsingin kanoottiklubin Risto Fagerholmille, että olen kesän aikana melonut 100 kilometriä. "Olet siirtynyt tuhatjäsenisen seuran aktiiviseen kymmeneen prosenttiin." Vastasi Risto. 

No, minun geeneillä on tapana painaa kaasu pohjaan. Kuvaruudukon ensimmäinen mela on mistään tietämättömien geenien näkemys tehosta. En tyydy sataan kilometriin ja geenit syyttävät vähäisistä kilometreistä rupisia puumelojani.

Ostan isolapaisimman melan, mitä Welhonpesältä löytyy. Alumiinivartinen ja alumiinilapainen rafting -mela on juuri se, mitä geenini kaipaavat: alumiini on kevyt ja iso lapa on tehokas.  Mela opettaa minulle nopeasti, kuinka vettä ei pidä kauhoa. Veistän melaan jopa uuden kahvan, koska mielestäni on kahvan vika, että ladon oven kokoinen lapa ei tuota toivomaani voimaa.

TUHAT KILOMETRIÄ EI OLE PALJON 

Monena vuonna melontageenieni tavoitteena oli päästä tonnareihin, melojiin, jotka ovat meloneet kauden aikana 1 000 kilometriä. Meloja-lehti julkaisi monta vuotta Tonnarilistaa. Sivulla oli useampi sata kajakkimelalla melovaa. Meitä yksilapaisilla melovia oli muutama, monena vuonna oppis-isäni Martti Pesonen ja Janne pyykkö. 

Viime vuosina into on hiipunut. Keväisin olen kerännyt kilometrejä Viron maraton melontoihin. Silti arvioin, että olen melonut numero rinnassa vain jokusen tuhat kilometriä. En ole siinä mielessä kilpailija. Toisaalta en halua hävitä itselleni.

sAUKONHÄNTÄ RAUHOITTAA

Suurin osa meloistani on fiilistelymeloja. Pitkälapaisia saukonhäntämeloja, joita ei ole edes tarkoitettu vauhdinpitoon. Pitkälapaisella melalla etenen nimenomaan rauhallisesti fiilistellen ja melan liikkeitä tunnustellen.

Kosket ovat minulle retkimelojan välttämätön paha. Leveälapaiset ja vahvat majavanhäntämelat ovat retkieni koskiosuuksille ja koskimelonnan harjoitteluun. En koe endorfiinihurmaa selvitä pahoista koskista. Kosket ovat pelottavia, mieluummin kannan kanootin pahan paikan ohi.

Hiilikuitu katoaa 

Hiilikuituiset tuplamutkamelat, kuvien mustat melat, ovat käytössä maratoneilla ja sellaisilla retkillä, jossa pitää ahmia kilometrejä. Niiden kanssa pitää opetella alla olevan kanootin luonne. Jos kanootin luonne on hidas, tehokas mela vie voimat. Jos kanootti kulkee kevyesti, mutta hiilikuitulavan teho ei riitä, niin tahti karkaa käsistä. Hiilikuitumela on parhaimmillaa, kun sitä ei enää huomaa ja kanootti lipuu itsekseen. 

Mela kaupanpäälle? 

Kun tein ensimmäisten kanoottieni kauppoja, annoin usein pari melaa kaupantekijäisiksi. Pikkuhiljaa opin ymmärtämään melojen arvon ja jos ne ovat oleellinen osa tiettyä kanoottia, saa uusi kanootin omistaja etuoikeuden lunastaa kanoottiin sopivat melat mukaansa.

Mela ja viina on aina hintansa väärti 

Aloitteleva meloja päätyy halpaan kanoottiin. Niin aloitin minäkin. Mutta heti alkuun kannatta ostaa hyvä mela, ei kallis, mutta se, minkä osaava myyjä suosittelee. Melonta on tekniikkalaji. Oleellista on oppia käyttämään melaa. Pian huomaat, että mela toimii, mutta kanootti on paska.