Off Road Paddler: Siperiassa Hantien luona sukuloimassa.

Meille tarjottiin pakkasenraikkaita
puolukoita kello viisi aamulla
Hanti Mansian hallinnollisen pääkaupungin
Hanti Mansijskin lentokentällä.
Lento oli tunnin myöhässä Hanti-
Mansiassa vallinneen myrskyn vuoksi.
Tuloaulassa oli hantityttöjen lisäksi
televisiokuvaaja, joka haastatteli
porukkamme venäjänkielentaisoisia
virolaisia Marttia ja Tiinaa.
Mart oli korvaamaton tulkki
meille ummikoille koko reissun ajan.
Martti hallitsi sekä kielen, että
osasi selittää kulttuurin kuvioita.

Matkani Uralille Hanti Mansiskiin, Ethno Sport –tapahtumaan melomaan haapioilla kilpaa Hantien ja Mansien kanssa oli vaikuttava kokemus kaikkineen.

Olen nyt miettinyt kuukauden, kuinka kertoisin matkastani, jotta sinäkin lukija kokisit vähän samaa kuin minä koin: matkan jonnekin hyvin kauas. Melonta ei ole aiemmin tarjonnut minulle tällaista elämystä.

Jutun lopussa on pari videota.

Täydellinen haapion kuvaus löytyy
Lennart Meren kirjasta Hopean valkea, Gummerus 1983.

Tämä kirja oli vaikea löytää, siksi en katso olevan suuri rikos, kun kopioin pätkiä haapio-osuudesta tähän blogiini, jotta sinäkin voisit sen lukea. Meri käyttää Hanteista vanhaa nimitystä Otsjakit.

Museossa oleva haapio ja mela olivat tasan samanlaisia, joilla kilpailimme. Kuvan haapio vaikuttaa leveämmältä kuin ne veneet, joilla me meloimme. Saimme kokeilla tuntumaa haapioon ennen varsinaista kisaa. Meloin muutaman metrin ja käännyin saman tien takaisin rantaan. Olin tasavarma, etten pysyisi haapiolla pystyssä kilpailun 500 metrin spurttia, jossa oli vielä yksi tiukka käännös. Siinä mieli myllersi, kun ajattelin eri vaihtoehtoja selvitä kisasta kunnialla.

”Suomalais-ugrilaisten kalastajaheimojen vanhin venetyyppi on haapio. Kuten nimikin jo sanoo, se valmistettiin haavasta. Haapa on pehmeää puuta, jota on helppo piiluta.

Hanti-Mansian osavaltion lippu. Lunta, metsää, joutsen.

Suomen sukuinen. Venäläinen heraldiikka on aina ollut
taitavaa ja runsasta. Patriotismi ja kansallinen

ylpeys näkyy.
.

Vuoden 1970 elokuussa onnistuin näkemään ja filmaamaan Obin ja Jenisein vedenjakajalla ostjakkilaisen veneentekijän Aleksei Lazjamovin kovertamassa haapiota. Lazjamov oli valinnut haapiokseen 35 cm paksun haavan. Tuollaisen puun kaatamiseen kului kivikaudella lähes kaksi tuntia. Eikä tämä ole oletusta. Arkeologit ovat sen kivikirveen avulla todistaneet.

Ensiksi haapapölkylle annettiin veneen muoto, tehtiin terävä kokka ja useimmiten myös perä. Sen jälkeen puu koverrettiin sisältä. Siihen käytettiin vuorotellen tulta ja kirvestä. Mutta kolmekymmentäviisisenttinen haapio olisi niin kapea, ettei ihminen siihen mahtuisi. Entisaikojen kalastaja keksi nerokkaan keinon, jota käytetään puuteollisuudessa edelleenkin.

Lazjamov liotti venettä pari päivää vedessä ja veti sen sitten rantaan nuotion ääreen. Hän kuumensi venettä nuotion loisteessa käännellen sitä varovasti, kunnes siitä nousi paksu höyry. Kuumennettu puu antoi periksi ja taipui. Hän taivutti reunat levälleen ja työnsi niiden väliin neljä–viisi vahvaa pienaa, etteivät reunat jäähtyessään palautuisi yhteen. Tämän hän toisti monesti. Hän sijoitti välipuiksi yhä suurempia puita ja lopulta hän sai 35 cm:n levyisestä haapapölkystä huomattavasti leveämmän veneen.

Sama kiikkerä haapio oli käytössä sekä yksikkö- että kaksikkomelonnoissa. Matalalaitainen haapio haukkasi kisan tiimellyksessä helposti vettä ja moni kisaaja upposi omaan peräaaltoonsa. Toinen ominaisuus tuli esiin, kun vauhtia oli paljon: rungot eivät olleet symmetriset, vaan vauhdissa vene alkoi yhtäkkiä kurvata jonnekin aivan muualle, kuin mihin meloja halusi sen menevän.

Tällaisella herneenpalkomaisella veneellä soutaminen yhdellä melalla vaatii erityistä tasapainoaistia. Kun vuosia sitten yritin ensimmäistä kertaa meloja haapiolla kauniin ja nopeavirtaisen Nyynajoen yli, olin hetkessä joen pohjassa. Muistan yhä kivien välissä häilyvät vesikasvit, salaperäiset ja vihertävät, ja hopeisen joenpeilin pääni yllä. Otsjakit nauravatkin, että haapiolla matkaajan on syytä todella pitää kieli keskellä suuta.

Suomalais-ugrilaisten tuhatvuotinen vaellus länteen tapahtui suurten virtojen sivujokia myöten ilmeisesti juuri tällaisella haapiolla.

Jokien kulku on Euraasiassa yleensä pituuspiirien suuntaista, pohjoisesta etelääntai päinvastoin. Tietenkin sivujoet tulevat yläjuoksuilla aika lähelle toisiaan, mutta vedenjakajat täytyi ylittää maata pitkin.

Otsjakkien haapio on tähän suurenmoisesti sopeutunut: veneen keulaan sidotaan köysi kuljettaessa joelta toiselle ja haapiota vedetään kuin kelkkaa perässä. Kalastaja-metsästäjän muonavarat ja muu omaisuus mahtuu haapioon.

Aikojen kuluessa tulivat tutuksi sopivimmat ylityspaikat, telataipaleet, joita alettiin kutsua nimellä lohisti, myös lükati (lohistada merkitsee virossa ’raahata perässään’, lükata merkitsee ’työntämistä’) (Suomessakin on monta vetotaival-paikannimeä jäänteenä vedenjakajan ylityskohdasta.) Ne esittivät Pohjois-Euroopan historiassa tärkeää osaa, ja myöhemmin monet kaupungit ovat saaneet niistä alkunsa, jopa nimensäkin. Sana lohisti, venäjäksi volok on tunnistettavasti säilynyt Vyšni Volotšjokin nimessä. Kaupunki sijaitsee Valdain ylängöllä. Aikoinaan tämä seutu oli yksi monista yhdistävistä väylistä Volgan ja Itämeren vesistöjen välillä.

Ehkä pitäisi vielä kertaalleen korostaa, että haavan kaatamiseen kivikirveellä kului lähes kaksi tuntia raskasta työtä. Vene oli suuri omaisuus. Sen vesillelasku oli juhlallinen tapahtuma, jota kehysti maagidsten toimintojen sarja. Kuohuviinipullon lyöminen valtamerijättiläisen teräskeulaan on nuoremman kivikauden uhrimenojen kaukaista kaikua. Vene oli yhteisen ja raskaan ponnistuksen tulos, vene oli elättäjä. Veneellä oli kalastajan myöhemmässäkin elämässä juhlahetkinä keskeinen osa.

Museon seinällä alla tavallinen mela ja ylempi on Lennart Meren mainitsema koristeellinen ja käden taitoa vaativa häämela. Meloissa oli suhteettoman suuri lapa, joka muodosti kulman melan varren kanssa. Minulle ei selvinnyt, oliko tämä tehokkaan kulmamelan esimuoto. Kädensija on erillinen kapale, joka on kiinitetty puutapilla melan varteen. Kisapaikan melat olivat pääosin käsin veistettyjä. Joissain meloissa lavassa näkyi kulmahiomakoneen laikan jälkiä.

Otsjakit koversivat häihin erityisen häämelan, jonka valmistamiseen kului luultavasti yhtä paljon aikaa kuin uuden veneen veistämiseen. Olisi naivia nähdä tässä vain kauneuden kaipuuta. Työvoimaa on kaikissa yhteiskunnissa, myös aivan alkeellisissa, pidetty suurena omaisuutena. Pitsikaiverteisen ja puurenkailla koristetun, kirkkaaksi maalatun häämelan piti tuonaikaisten käsitysten mukaisesti jotenkin ”maksaa itsensä takaisin”.

Tajuan että tämä on inhottava ajatus, mutta taiteella on yhteiskunnassa suunnilleen samanlainen sääteltvä osa kuin vitamiineillä fysiologiassa. Ilman vitamiineja ei ole elämää, eikä ilman taidetta ole ihmistä. Taide on välttämättömyys.

Taide on kulttuurin geeni, joka tuottaa itse itseään ja kasvattaa näin kulttuuria, ainoaa ilmapiiriä, jossa ihmisen sielu voi hengittää. Eksyin kauas aiheesta. Haluan vain sanoa, ettäö meidän laivakulttuurimme vanhimpia tekijöitä tulee etsiä suomalais-ugrilaisesta ajasta, jolloin me emme vielä olleet ehtineet Itämeren rannalle tai olimme vasta sinne tulossa.

Puunrungosta koverrettu haapio osoittautui merellä kelvottomaksi. Mutta haapion sivuja saattoi varpelaiteilla kohottaa. Laudat ommeltiin nahkanyörillä tai muulla sopivalla materiaalilla haapioon.

Kierros Hanti-Masiyskin kansojen museossa kuului ohjelmaamme. Meidät haettiin hotellilta, tehtiin kaupunkikierros ja lopuksi meidät kierrätettiin museossa oppaan kanssa. Museon haapio neulottuine lisälaitoineen vaikuttaa juuri sellaiselta kuin Lennart Meri kirjoittaa. Nahkahihnalla ja tuohella vahvistettua melaa en kisapaikalla nähnyt. Museo antoi vielä läksiäislahjaksi DVD:n ja postikorttikansion, jossa oli kuvia museon kokoelmista.

Amnjan kylässä käytti 79-vuotias otsjakki, veneentekijä Nikita Jernyhov ompeluun setrin ryöpättyjä juuria. Jotta lisälaidat kiinnittyisivät varmemmin alukseen, asetettiin veneen sisään kaaret ja ommeltiin nekin parraslaitoihin kiinni. Viimeksi mestari veisti kaarien ja sivulautojen väliin puukiilat, jotka jäykistivät rungon. Liukumisen estämiseksi oli kiilat voideltu kalanrasvallla, otsjakin kielessä voi."

Tähän päätty Lennart Meren kirjan sitaatti.

Osallistuin helsinkiläisen melojan, Kikka Salmen kanssa Suomalais-Ugrilaisten kansojen haapiomelontakilpailuun Siperian Hanti-Mansiyskissa. Tapahtuman järjesti Ethnosport -organisaatio yhteistyössä Lukoilin kanssa.

Hanti-laulajat, jotka esiintyivät tapahtuman iltatilaisuuksissa, olivat myös loistavia haapiomelojia. Hakalaitainen koriste toistui sekä miesten että naisten asuissa. Tuli mieleen Amerikan intiaanien helmikoristeet. Kova arki pitkän talven pakkasissa varmaan vaatii mieleltä näin herkkää koristelya ja kirkkaita värejä.

Graniitti Lenin ohjasi meidät suomalaisen oloisessa metsässä Hantien uhripaikalle. Ennen kisapäivää oli ohjelmassa kultturipäivä. Heti aamusta meidät vietiin noin tunnin ajomatkan päähän kaupungista metsään, jossa vielä kuljimme kohtuu matkan pitkospuita pitkin. Olimme matkalla hantien perinteiseen porouhriin.

Uhripaikalla viriteltiin nuotiota. Haapa oli myös polttopuuna. Vaikka tulet tehtiin ruuanlaittoa varten, oli se myös jonkinmoinen uhrituli. Kaksi shamaania uhrasi nuotioon kolikoita. Kansallispuvun kuvio vaikuttaa pelkistetyltä poronsarvokuviolta. Nuotion äärellä huomasin, että hanteille tulen ääressä eläminen oli tuttua. Useampi ihminen osallstui tulen tekoon ja keittämisen valmisteluun. Neuvoja ei juurikaan jaeltu, vaan jokainen tiesi tehtävänsä.

Hyvin venäläinen kattaus: vaikka ollaan keskellä korpea, niin pöytäliina pitää olla. Tähän olen törmännyt aiemminkin melontareissuillani. Kattaus on tärkeää, vaikka tarjolla olisi vain leipää ja votkaa.

Tällä alueella ei kasvateta poroja. Uhriporo lennätettin tänne elävänä helikopterilla 800 kilometrin päästä. Poro lopetettiin perinteisin menoin, jossa eläin ensin rauhoitettiin joikaamalla. Poro lyötiin tajuttomaksi yhdellä kirveen hamaran iskulla. Sen jälkeen se pistettiin niin, että veri kerääntyi vatsaonteloon, josta se otettiin talteen. Kolme miestä paloitteli poron runsaassa vartissa lihakauppakuntoon. Poron pään sisään laitettin kolikoita se shamaanit veivät pään uhrilehtoon, jossa se ripustettin puuhun. Tarjolla oli tuoretta
poronverta ja kyytipojaksi votkaa. Me suomalaiset tyydyimme votkaan. Hantit söivät joitain sisäelimiä suoraan teuraslämpöisenä. Lihoja ja sydän heitettiin keittokattilaan.

Kansallispukuinen hanti-rouva tarjoaa Kikalle leipää. Herttaiseen olemukseen kätkeytyy voimakas lauluääni. Hän lauloi meille iltajuhlassa. Hän on kahden pienen pojan äiti ja loistava meloja. Uhritilaisuus kaikkkineen oli ystävällinen, vieraanvarainen ja harras. Uhrin tarkoituksena oli tuoda meille kaikille ja meidän perheillemme hyvää oloa ja turvallista tulevaisuutta.

Uhriporon lihat kypsytettiin keittämällä isossa kattilassa nuotiotulella. Jokainen leikkasi lihapalasta
mieluisensa annoksen. Liha töpättiin suolakippoon ja syötiiin leivän kanssa. Palanpainikkeeksi join votkaa.
En tiedä, mitä osaa porosta söin, mutta liha oli maukasta ja mureaa.

Pöytä laitettiin aina koreaksi, oltiin sitten metsässä tai hotellin Vip-kabinetissa. Illalla hoteöllilla meidät kutsuttiin kabinettiin, jossa oli sekä Ethno Sportin että Lukoilin edustajat. Lisäksi oli hantien johtajia. Mielenkiintoista oli, että miehet esiteltiin ja käteltiin, naiset vain käteltiin. Tarjolla oli erillaisia graavattuja kaloja, raikasta puolukkamehua, vihanneksia, dippikastikkeita ja votkaa maljapuheineen. Maljoja ja toveruutta loputtomasti. Puolen yön aikaan kaksi pomomiestä lähti tupakalle, silloin me Kikan kanssa nousimme, kiitimme ja kättelimme itsemme ulos kabinetista. Meillä oli kisapäivä seuraavana päivänä. Virolainen Martti kertoi juhlien jatkuneen kello neljään aamulla.

Kisapäivän illan juhlapöytä. Iltajuhla oli kaikille kilpailijoille, heidän perheilleen ja lapsilleen. Naisilla oli upeita kansallispukuja ja moni paikallinen halusi keskustella kanssamme. Hyvin tulimme toimeen, vaikka aina ei löytynyt kuin muutama yhteinen sana ja hymy. Moni halusi kanssamme samaan kuvaan. Kun menee tarpeeksi kauas, alkaa ollla julkkis.

Kilpailupäivänä oli kisa-alueella sielläkin päättäjäispöytä koreana. Nälässä ei tarvinnut reissussa olla. Mustat mukit on teemukeja. Ystävällisen palvvelun tasoa kuvaa hyvin tapahtuma aikaisemmin päivällä. Olimme Kikan kanssa menossa jonoon, jossa oli kilpailijoille tarjolla ruokaa. Tuskin olimme päässeet jonoon, kun luoksemme tuli mies, joka vinkkasi meidät mukaansa. meidät ohjattiin kisa-alueen reunalla olevaan valkoiseen telttaan. Teltassa istui pomomiehiä pöydän ääressä. Tervehdimme ja meidät istuteettiin pöydän ääreen ja kohta meille tuotiin syötävää ja juotavaa. koska kisasuorituksemme oli vielä edessä, saimme hyvän syyn kieltäytyä yhteisestä voitkaryypystä.

Kisa-alue, jossa haapiomestaruudet ratkottiin. Järvi on entinen Irtys-joen mutka, joka on leikkautunut joen meanderoinnin vuoksi irti pääuomasta. Satdion oli noin tunnin ajomatkan päässä hotelliltamme. Kisatunnelma oli uskomaton. Katsomo kirkui ja kannusti melojia jokaisen suorituksen aikana. Kisa-aluella, meni mihin tahansa telttaan, niin aina toivotettiin tervetulleeksi ja tarjottiin ainakin pannusta lämmintä teetä hymyn kera.

Meillä oli omat englanninkielen taitoiset kisaemännät, jotka olivat koko ajan mukanamme ja auttoivat. Kun istuimme Kikan kanssa katsomossa, tulivat tytöt luoksemme ja kysyivät, saisivatko he keskustella kanssamme. He halusivat harjoitella englannin kieltä. Kyselimme paikallisista oloista. Alakoululaisten ei tarvitse mennä kouluun, jos on yli 25 astetta pakkasta. Lukiolaisille raja on -30. Talvea kestää vähän pidempään kuin meillä ja kesän lämpötila vaihtelee viileästä parhaimmillaan 30 asteen helteisiin. Kisaviikonloppuna ilman lämpötila olli 5-9 astetta ja vesi kylmää.

Suomen lippu seurasi meitä, missä liikuimmekaan kisa-alueella.

Ethnosport -tapahtuma korostaa mm. puolueettomuutta. Kisakentällä liehutettiin yhtä ylpeänä kaikkien osallistujien lippuja. Amerikasta oli kutsuttu intiaanien edustaja ja Australiasta maorien edustaja. Ethnosport -kisoja järjestetään eri puolilla maailmaa ja lajit vaihtelevat voimamieskisoista vaikkapa tähän meidän suomalais-ugrilaisten kansojen haapiomelontaan.

Hanti-Mansian kuvernööri Natalja Komarova avasi kisat. Kisan sponsori Lukoil edusti itseään maltillisesta ja tavallaan taka-alalla. Toisaalta sen ymmärtää, koska öljy- ja kaasuteollisuus on aheuttanut näillä seuduilla paljon luonnontuhoja. Siksi yritykset haluavat olla hyvissä väleissä paikallisväestön kanssa. Tältä Siperian alueelta tulee suurin osa Venäjän öljystä ja maakaasusta. Hanti-Mansiysk on tavallaan Venäjän Dallas. Öljyraha näkyi kaupungin julkisissa rakennuksissa ja mm. ampumahiihtostadion oli todella edustava. Nykyinen Venäjän tiukka taloustilanne on alkanut vaikuttaa myös täällä.

Meitä vieraita kuvattiin ahkerasti. Haapiokisat olivat vilpittömästi iso tapahtuma. Osa kuvaajista oli tietysti paikallisia, mutta oli myös kuvaajia ja haastattelijoita Moskovasta.

Hantien metsästysnuolia. Keskellä oleva nuoli, jonka kärjen alapuolella on väkäsiä, toimii niin, että jos nuoli ei osu saaliiseen kunnolla, niin joku koukuista voi silti tarttua ja kääntää vauhdilla iskeytyneen nuolen kärjen saaliin sisään. Sulitus on varmistettu ohuella langalla. Oletan, että jonkinmoista liimaa on myös käytetty sulkien kiinnittämiseen.

Ennen haapiokisojen aloitusta shamaani kävi ampumassa pahat henget pois kisapaikalta.

Saimme kokeilla perinteistä jousella ampumista. Oli jousessa potkua. Nuolen täydessä vedossa arvaan tehon olevan liki samaa tasoa suomalaisten perinnejousten kanssa. Kyllä noilla jousilla miesporukka hirven kaataa.

Kisakalustoa. Melat olivat yllättävän suuria pienikokoisille Hanti-melojille. Meille ei selvinnyt koon tarkoitus.
Yläpään kahvasta ei juurikaan pidetty kiinni. Tuli mieleen, että se voisi olla jonkinmoinen koukku, jolla on helppo noukkia pyydyksiä vedestä. Parempi selitys voisi olla, että muoto on lähinnä rehvakas, hieno mela ottaa yliotteen vastustajasta.

Haapion paikkausta. Terva vanhin voitehista.

Siniliivinen kaveri keskellä voitti oman luokkansa. Melan taipumasta näkee, että voima välittyy veteen.
Myöhemmin ostin häneltä itselleni hänen veistämänsä melan. Kaksikkona melojat itse meittivät mihin pienojen väliin he asettuvat parhaan trimmin aikaansaamiseksi. Maalattu haapio, joka muutenkin tuntui voittajaveneeltä, oli valinnut etupainoisen trimmin. Viisas valinta, koska haapiot upposivat kisan aikana helposti, kun haapion matala perä painui joko oman kanootin peräaaltoon tai naapurin aiheuttamaan aaltoon.

Kisasimme yhteisellä numerolla 47. Osallistuimme luokkiin Haapio naiset yli xx vuotta, Haapio miehet yli 55 vuotta ja Haapio mix -kaksikkona yhdellä haapiolla. Kyllä jännitti.

Kikka keskittyy. Emme juurikaan päässet harjoittelemaan haapioilla.
Sen verran meloimme, että havaitsimme ne pirun kiikkeriksi. Oltiin ihan hermona.

Miehet lähtivät rannasta ryntäämällä, naiset tönäistiin liikkeelle. Kikka saa minulta starttivauhdin.

Kikka tulee vauhdilla maaliin. Loistosuoritus todella kiikkerällä kanootilla. Taustalla turvaveneet pelastavat Kikan luokan epäonnisia. Haapioita upposi kisan tiimellyksessä melkein joka lähdöllä. Taistelutahto oli kova.

Kuva valehtelee, meno ei ollut reipasta, tutisin melkein koko matkan. Pelkäsin haapion menevän nurin. Ensin ajattelin, että teen komean syösyn heti lähdössä ja melon täysillä, kunnes alus uppoaa altani. Silti toimin varmanpäälle. Meloin alkumatkan miltei koko ajan melatukea pitäen. Vasta viimeisen käännöksen jälkeen rauhoituin ja tulin nautiskelleen maaliin katsellen ja kuunnellen katsomon kannustusta.

Maaliintulo kaksikkosarjassa. Pystyssä pysyttiin. On hienoa kuulla, kun katsomo hurraa meille. Alan ymmärtää kilpamelojia: keskittyminen, pyrähdys täysillä, katsomo huutaa, maali. Ja sitten se on ohi. Haapiot 500 m, sekakaksikko, Kikka ja Jaakko, Suomi.

Kisakalusto vähän vaihteli, olivat keveitä ja lujaa niillä melottiin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä haapion tekeminen. Reissun jälkeen on mielessä alkanut kyteä ajatus, että voitaisiin porukalla kokeilla haapion tekoa. jpos kiinnostaa, minuun voi ottaa yhteyttä.

Sain Evgeny Redginiltä hanti-melan. Hän esittelee kirjoitustaan, jonka hän kirjoitti lahjoittamaansa melaan.
Redgin on ampumahiihdon olympiavoittaja vm. 1992. Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jossa hän kilpaili.

Lahjamela ja ostamani mela seikkailivat kanssani lopulta Suomeen. Lennolla Hanti-Mansiyskistä Moskovaan melat matkasivat sidottuna business-luokan nahkatuoliin. Meillä oli Moskovassa kiireinen sekä kentän että lentoyhtiön vaihto, joten en olisi saanut meloja mukaan, jos ne olisi meneet ruumaan. Hantimelat businessluokassa! Venäjällä kaikki on mahdollista.

Tässä video, jossa katselen vieraanvaraisten isäntiemme kulttuuriin kuuluvaa porouhria. HD:nä se näkyy Vimeossa. Klikkaa vaan alapalkin harmaanolevaa HD-kohtaa.

Ethno Sport in Khanty Mansisjk 2015 - Culture Day from Jaakko Makikyla on Vimeo.
Old Hanti tradition mixed with today's elements.