Retkipäiväkirja - Expedition logbook
Grizzly-Bear Cab saved us from the airport & found us a motel for the first night. Originally Gus Karpes, Kanoepeople, promised to meet us at the airport, but when our flight changed to later one, Gus told us, that your plane arrives after work hours, so we can´t come. Customer service the Kanoepeople way. I was really pissed off.
"Helsinki - Lontoo - Calgary - Whitehorse - Motel Casa Loma. Olihan lento! Riitta ja Tuula saattavat meidät kentälle ja matka Lontooseen menee hyvin. Heathrow on pullollaan ihmisiä, liekö menossa Olympialaisiin. Minulla on käsimatkatavaroissa kamerat ja muu elektroniikka, mm. aurinkokenno-akku -yhdistelmä, jota turvatarkastaja ei varmaan ole ikinä nähnyt, koska hän ottaa kassini sivuun.
Ennen minua on äiti ja kolme lasta kauko-idästä. Heidän lentolaukustaan löytyy pieni lelukaupallinen leluja ja ihan pohjalta lasten juomapullot, jotka ystävällinen tarkastaja takavarikoi. "No liquids." Ei tässä mitään, mutta kunnon englantilainen tarkastaja korvaa tekemänsä takavarikon ja pakkaa lelut takaisin kassiin. Tavarat turpoavat, kun ne otetaan kassista. Takaisinpanopalapeli kestää ja kestää.
Tuijotan murhanhimoisena turvatarkastuksen naapurikaistaa, jossa henkilökunta seisoo toimettomana, koska kukaan ei ole tullut heidän koneelleen häiriköimään. Heille ei tullut mieleenkään ottaa kassiani ja helpottaa naapurilinjan ruuhkaa. Eihän niin saa tehdä.
Tarkastajani katselee aurinkokennoa ihastellen, nyökkää ja pakkaa sen takaisin laukkuuni. Tähän kuluu se 20 minuuttia, jotka myöhästyimme Vancouverin lennon check-inistä. Portti ei ole kiinni, olisimme ehtineet koneeseen, mutta virkailija on sitä mieltä, että olimme hänen tiskiltään 20 minuuttia myöhässä. Hän lohduttaa, että vastuu ei ole meidän, vaan Supersaver oli myynyt meille liian tiukan vaihdon. Vaihtoaikaa pitää olla 1,5 tuntia, teillä on vain tunti ja varttti. Hän ei voi auttaa enempää, koska emme ole vielä Air Canadan lennolla, vaan tämä koskee edellistä BEA:n lentoa Helsingistä. Heidän (Finnairin) ei kuulemma olisi pitänyt hyväksyä meitä koneeseen.
Menemme BEA:n tiskille. Jokaisen luukun edessä on useita samassa jamassa olevia ihmisiä. Toiset totaalipaskiksessa, toiset coolina. Tällä kertaa valitsen Laurin neuvosta naispuolisen henkilön vastapeluiriksi. Kun pääsemme tiskille, asia järjestyy helposti. Pääsimme toiseen koneeseen. joka lähtee Vancouverin sijasta Calgaryyn kahden tunnin päästä. Ehdimme siellä vielä Whitehorsen lennolle.
Odotushallissa huomaamme, että lentomme myöhästyy neljä tuntia. Myöhästymme jatkolennosta. Joudumme mahdollisesti yöpymään Calgaryssä. Ilmoitan muutoksen Riitalle, joka panee sen e-mailina eteenpäin Kanoe Peoplen Gus Carpesille, joka oli luvannut, että meitä tullaan koneelle vastaan.
Calgaryssa meille kerrotaan, että ehdimme Whitehorseen iltakoneella. Taas viesti Riitalle ja Riitta lähettää e-mailin Gusille. "Your plane arrives after hours - we can't come" oli vastaus. En voi kuvitella, että Erästelyn Arto tai kuka tahansa suomalainen eräyrittäjä vastaisi noin toiselta puolelta maapalloa tuleville asiakkailleen. Olin tyrimistynyt.
En ollut tajunnut varata majoituista etukäteen, koska uskoin tilaa löytyvän, varsinkin kun Kanoe People oli luvannut tulla vastaan.
Saavumme Whitehorseen 27 tunnin reissaamisen jälkeen klo 23 paikallista aikaa. Ennenkuin saamme tavarat ulos, on kaksi hotelli-shuttle-bussia lähtenyt tyhjin käsin kentältä. Nappaan jäljelläolevan taksin ja pyydän häntä odottamaan. Grizzly Bear Cab, tietysti.
Grizzly ei hätkähdä tavaroittemme määrää "this is a big car". Kaupungin hotellit ovat kuulemma viimeistä sijaa myöten täynnä, mutta hän tietää paikan. Kentän lähellä on Casa Loma -motelli. Aikamoinen rotankolo, mutta saamme huoneen. Ensimmäisestä kerroksesta ja vielä niin, että Grizzly pääsee oven eteen.
Ihana päästä nukkumaan.
Heräämisiä - kävelyä - paperityötä - shoppailua - jetlagia. Heräsin viideltä ensimmäisen kerran. Ruumiinkelloni on total sekaisin. Onneksi tänään on kaikki auki, vaikka on sunnuntai. Kävelimme motelliltamme KanoePeoplen toimistolle joen rantaan. Minulle - ei kävelijälle - matka oli pitkä, jatkossa päätin, että kuljemme pidemmät matkat taksilla.
Tapaaminen KanoePeoplen kanssa meni ok. Palvelu ei edelleenkään vakuuttanut. Heidän ehdottamansa kanootti ei vastannut alkuunkaan jokea, jolle olemme lähdössä. Heille tuntui olevan tärkeintä, että kanootissa on aukkopeite. "It is whitewater, you know." Kumpikaan meistä ei halua aukkopeitettä riesaksi. Onneksi kalustosta löytyi reilunkokoinen royalex-koskikaksikko. Varasimme sen. Melavalikoima oli surkea, olisi silti pitänyt ottaa omat melat mukaan. Allekirjoitimme sopparit ja maksoimme loput maksut.
Yukon Inn -motelliamme vastapäätä on The Real Canadian Superstore, haemme sieltä ekan satsin ruokaa. Valikoima ei oikein vastaa tarpeitamme. Etsin huomenna paikallisen Walmartin. Saimme sentään tuotua ostokset kaupan kärryillä motellille.
Unirytmi on ihan sekaisin. Pakko ottaa iltapäivänokoset. Motellin päässä oleva ravintola saa kelvata iltapalalle, emme viitsi kävellä keskustaan ruuan perään. Aika rasvaista tämä sisämaan ruoka, vaikka kalaa olikin.
Nyt sängyssä odottamassa unen tuloa. Laurin kuorsaus ei innosta minua kuorsaamaan. Luen vielä vähän Gulakia, joka minulla on matkalukemisena.
Yukon River - Five Finger Rapids - Carmacs - Mayo ja pyöräilevät saksalaistytöt. Matka nytkähtää taas pykälän eteenpäin. No, runsaat 400 km. Aamulla pekoni-muna-aamiainen paikallisen aamun aikaan, Grizzlyllä Walmartiin ja vielä lyhyt turisteeraus kaupungilla. Poikkesimme Kanoepeoplessa varmistamassa, että kyytimme Mayoon on järjestyksessä. Kuulemma oli ja meidät luvattiin hakea hotellilta kolmelta. Olisin halunnut vielä lisäaikaa kaupunkiin tutustumiseen, mutta ei.
No, odotimme hotellilla tavarakasan päällä istuen tunnin. Onneksi noutajina oli kaksi herttaista rouvaa, kuski Rita ja Virginia, Ritan äiti, joka lähti matkaseuraksi.
Matkalla pysähdyimme katselemaan nähtävyyksiä, mm. Klondike-joen mahtavaa Five Fingers-koskea, jonka läpi mm. Virginian isä, joka toimi siipirataslaivan kapteenina, oli ajanut laivan monasti. "Keep to the left, keep always to the left." Oli kuulemma ajo-ohje. En laskiksi kanootilla.
Tankkasimme Carmacsissa, joka nyt muuttui minulle historiallisesta nimestä oikeaksi kyläksi joen rannalla. Huimaa. Lounastauolla yhytimme kahvilassa kaksi saksalaista tyttöä, Martinan ja Monican. He olivat polkupyöräretkellä. Monica oli aloittanut retken Ushuaiasta joulukuussa 2009. Nyt he olivat palaamassa etelään jäämereltä. Meidän reissu kutistui aika marjanpoiminnaksi. Linkki Monican blogiiin.
Ennen Mayoa näimme vielä yhden ruskea- ja yhden harmaakarhun. Kyllä niitä täällä liikkuu. En ollut varannut Mayosta etukäteen majoitusta, olin varma, että se jotenkin järjestyy. Saimme telttapaikan lentokoneiden vierestä kohtuulliseen 20 CAD:n hintaan. Vähän tuntui ahneuden maksimoinnilta: olimme juuri ostamassa melkein 3000 dollarin hintaisen lennon. No, maassa maan tavalla. Toisaalta emme antaneet kyydittäjille tippiä, oli tapa tai ei, he olivat myöhässä, ei siitä pitäisi palkita edes Kanadassa.
Teltta on OK ja alla pehmeä ruohomatto, mutta sataa. Viritimme tarpin, ettei ihan kaikki kastu. Herätys on kuudelta, että ollaan pakattuna ja valmiina lentoon klo 7.
Sateen ropinassa Laurin kuorsausta kuunnellen.
White mountaintops, hail & wind seen through our tent window. Finally at Duo Lakes. Our dream come true!? Flight to here was umm interesting.
On hyvä, että joku muu päättää, mitä tehdään. Kun seison kello kuusi aamulla tihkusateisessa Mayossa, olen tasavarma, että tänään ei lennetä. Illalla Beaverimme näytti voimakkaalta ja luotettavalta, mutta nyt aamulla se näyttää isoine ponttooneineen ilmaa huomattavasti raskaammalta lentokelvottomalta klimpiltä.
Kun lentäjämme, Derek Dinnan tulee rantaan tankkaamaan konetta, alkaa hirvittää. Tulee mieleen ne kerrat, jolloin olen ihmetellyt, kuinka lentokone ei osaa väistäää niin isoa tavaraa kuin vuori. Nyt ymmärsin. Se vuori on tietysti pilven sisässä.
Meitä ennen lähtee rannasta yksi isompi vesitaso. Nähtävästi lentäminen tällä kelilllä vuoristossa on normaalia. Kannamme tavarat rantaan ja Derek sitoo kanootin lentokoneen pontooniin. On sekä narua että räikkähihnaa, ei varmasti lepata.Minut istutetaan etupenkille lentäjän viereen, Lauri istuu takana. Nuori poika kertoo minulle turvaproseduurit, että kuinka ovi avataan ja minkävärisestä laatikosta löytyy satelliittipuhelin. Rauhoittaa.
Tuulilasi on umpihuurussa. Lentäjä ojentaa minulle pyyhkeen ja pyyhimme lasin kirkkaaksi. Sisäpuolelta. Ulkopuoli on edelleen sateen sumentama ja koneessa ei näytä olevan tuulilasinpyyhkijöitä.
Yleensä matkustajat eivät kuule, mitä lentäjä ja lennonjohto keskustelevat. Nyt minulla on kuulokkeet korvilla ja kuulen juuri sen, mitä en olisi halunnut: "mennään katsomaan ja jos näyttää huonolta, palataan kahville." Se näytti hyvin huonolta, ei sitä minun mielestäni tarvitse lentää syvälle vuoristoon katsomaan. No, päätös ei ole minun. Istun kirjaimellisesti pelkääjän paikalla.
Matkaamme ensin jokiuomia pitkin vuoristoon ja vasta siellä ylitämme vuorijonon. Derek kerää korkeutta tekemällä pari kierrosta ennenkuin sujahdetaan kahden huipun välisestä solasta. Näitä sumu-täpärästi-kalliota-hipoen on hauska katsoa elokuvissa, ei yhtään kiva katsella sateenharmaan tuulilasin ja pyörivän potkurin läpi.
Normaalisti tämä lento kestää 70 minuuttia. Kun matka vaan jatkui ja Derek pahkeinen sanoi radioon, "It is rapidly detoriaiting", aloin etsiä gepsiä koneen mittaristosta. Duolakes 74 mailia. Ollaan siis Hämeenlinnan kohdalla Helsinkiin menossa. Lentäjä suunnistaa polvelleen viikatusta kartasta ja aina välillä hän kirjoittaa jonkun luvun kuulakynällä vasempaan käteensä. Nahkainen muistivihko.Kun Derek viikkaa kartan kasaan, alkaa mieli rauhoittua. Kohta Derek sanoo, että Duo Lakes on "Just round the corner".Tullaan pehmeästi järvelle ja rantaan. Lento kesti tasan kaksi tuntia, jouduimme pilvien vuoksi tekemään aikamoisen lenkin.
Nyt ollaan Laurin kanssa kahden. Seuraava mahdollisuus päästä pois on runsaan kilometrin alempana noin 300 km päässä Peel Riverillä. Autotielle on matkaa 500 km.
Äsken sade lakkasi. Kävin pissalla ja hain tarpin alta termospullon, jossa on lämmintä kahvia. Sade ropisee ja ryömimme makuupusseihin. Ympäröivien vuorten huiput ovat muuttuneet valkoisiksi, tähän alemmas sade tulee nyt rakeina.
Snow is nothing new even in Finland, but almost in the middle of July I think it is a bit too much.
Outoa hutinaa, sataa, mutta pisaraääni on kummallinen. Teltan ikkuna on lumen peitossa. Ulkona vuoret ovat valkoisia, minkä nyt räntäsateelta näen. Viritämme tarpin uudelleen teltan yläpuolelle ja saadaan tavarat suojaan.
Otan kassin kerrallaan teltan absidiin ja järjetelen tavaroita uudelleen. Olisi pitänyt virittää toinen kasseista sellaiseksi, että sitä penkomalla olisi pärjännyt pari ensimmäistä päivää. Nyt tavarat ovat hujan hajan eikä sade helpota penkomista.
Sade lakkasi ja tuuli tyyntyi.13:35
Teen gepsiin reittipisteen olettamaani paikkaan, jossa joen aloituskohdan pitäisi olla. Noin 1,3 kilometriä leiristä itään ja lähden tiedustelemaan huomista kantoreittiä joen varteen.
Tästä on ennenkin kuljettu. Polku on erottuu helposti muuten valkoisesssa maisemassa. Nousuissa kävelen liian reippaasti ja ohut ilma hengästyttää.
Riekko houkuttelee minua osan matkaa eteenpäin ja sen poikaset vipeltävät turvaan vaivaiskoivikkoon. Juttelen riekolle rauhoittavasti.
1,3 kilometrin kävelyn jälkeen näkyy kivinen, kuiva yhden jokihaaran uoma. Käännyn takaisin. Laskeskelen paluumatkalla, että tulemme kävelemään noin 20 kilometriä, ennenkuin kaikki tavarat ja kanootti ovat joenrannassa.
Ruokahuollossa olemme ryhdistäytyneet. Pidämme parin tunnin välein välipalahetken, ettei meidän vanhusten sokeritasapaino heittele liikaa. Fiilis on jännä. Melonta ei ole vieläkään alkanut ja silti on opettavaista matkaa takana puolisen viikkoa.
Pidin jäljitinlaitettamme Sannaa päällä ja lähetin puoliltapäivin OK-viestin satelliitin kautta nettiin. Tietysti olen mennyt sekaisin, kumman nappulan takana on OK, ei melontaa tänään tai että tänään melotaan. No, kyllä tutut näkee netissä track-seurannassa, liikutaanko vai ei.
Aivotkin alkavat toimia: taisin keksiä kolmijalkaisesta leirijakkarastani vessajakkaran, vaikka en ole sitä vielä käytännössä kokeillut. Inhoan puskakykkimistä.
Sade alkoi uudelleen 14:47
GULAKissa olen jo päässyt Solzenizynin teksteihin. (Matkalukemiseni, tarkoitus oli ukea tätä kirjaa Uralin retkellä 2006, mutta silloin kirjaa ei löytynyt suomeksi mistään, no voi sitä täälläkin lukea.)
Aurinko.
Hetki sitten tuli hiljaisuus. Sade lakkasi. Joku lintu aloitti visertelyn ja nyt kuuluu jo hyönteisten pörinää. Aurinkokenno pääsee heti töihin, Lauri tekee tulet ja saadaan lämmintä ruokaa. 15:55
Ystäväni Janne Pyykkö harrastaa mm. Nuuksion ylängön järvien ja lampien ympärimelontaa. Kiertää järven rantoja pitkin ja järven muoto piirtyy gepsiviivana talteen. Piirsin meloen Duo Lakesin. Minua tervehti kierroksellani majava, läps! Kirkasvetinen pikku järvi. Sanna nakutti reittiä, toivottavasti Janne huomaa terveiseni. Meloimme vielä Laurin kanssa vuorotellen kameralle.
Keitimme isoja kanadalaisia perunoita, kypsyivät hetkessä ja maistuivat. Lihana oli pekonia, päälle cafe normal.Illan ratoksi kannoimme kanootin lähelle Snakeriveriä. Kulki hyvin hartioillamme. Ylämäet olivat aika haastavia. Kyllä ohut ilma haittaa, vaikka joku kiipeilijätuttu sanoi, että ei tunnu missään alle 2 kilometrissä.
On hyvä mieli. Tänään on alkanut tapahtua teltassa lymyilyn sijaan. Teltassa on ihana hiljaisuus. Sade ei ropise. Vielä vähän Gulakia ja natimaan. 21:58 Päivän eläimet: riekko, majava ja kotka.
Tsik-tsik gained back our campground. The arctic ground squirrel was named "tsik-tsik" by the Inupiat Eskimos on account of a call this little rodent makes when it is alarmed.
Onneksi kannoimme kanootin ja yhden mun säkin eilen. Luulimme illalla jättäneemme kanootin lähelle rantaa, mutta aamupäivällä kannoimme sitä vielä kilometrin. Kantomatka Duo Lakesin leiristä on 2,3 km ja maaston korkeus vaihtelee noin 14 metriä ylös alas.Rinteen kiipeäminen kivistä polkua pitkin on raskasta. Kun samalla kantaa painavaa varustesäkkiä, alkaa nähdä mustia palloja. Tavaramme etenevät polkua pitkin noin 0,5 km/t.
Aamupäivällä heitämme yhden kevyen keikan ja etsimme samalla lopullisen vesillepääsypaikan. Se on joen pääuoma laakson itäreunalla. Viimeinen kilometri on vanhaa joen uomaa, välillä mukulakiveä, välillä pehmeää mutaa ja osin puroa.
Takaisin leirissä syömme paistettuja perunoita ja pekonia. Sen päälle otamme reilut kahden tunnin ettoset.
Loput leiristä telttoineen lähtee liikkeelle neljän maissa. Siirtelemme nyssyjä muutaman sata metriä kerralla. Saa huilata, kun palaa hakemaan seuraavaa kuormaa. Laurilla on kaksi kuormaa ja minulla kolme vähän kevyempää nyssäkkää, mutta joudun kävelemään ja kiipeämään enemmän.
Nyt teltta on Snake Riverin joen rannassa ja sen kohina kuuluu telttaan. Ollaan ihan poikki. Klo 22:09. Nati. No Gulak.
Kaksitoista kilometriä koskea, tulimme alaspäin runsaat kuusi metriä kilometrillä. Paljon kiviä, koski lähinnä I-II -luokkaa. Vähän tulee vettä kanoottiin, mutta ei ongelmaksi asti. Parhaimmillaan gepsi näytti nopeudeksi 18 km/t, keskinopeus 13. Meno pysähtyy hankalaan kanjoniin, jonka viisi mutkaa on pakko kävellä katsomaan.
Kanjonissa pääsee rantautumaan koskien välillä.
Jos olisimme kahdella kanootilla matkassa, olisi mahdollista kokeilla kanjonin läpilaskua kerralla, ei ne kosket niin pahoja ole, kakkosia ja joku kohta kolmonen. Nyt ei kokeilla.
Iltapalaksi on pasta carbonaraa, maistuu.
Nyt on jo pystyynkuivaneita kuusia, joista saamme kunnon nuotion. Ei tarvitse tuskailla tuoreiden vaivaiskoivujen kanssa. Temme leiriin kasan puita seuraavalle tulijalle.
Lähtö joelle jännittää aina, viimeyönä heräilin tämän tästä miettimään erilaisia kauhukuvia tulevasta. Nyt olo on rauhalisempi. 485 kilometriä on vielä edessä. Nukkumaan. (vähän ensin Gulakia) 22:07
Snakeriver First Canyon 2nd bend from Jaakko Makikyla on Vimeo.
Aamu kanjonissa käy eniten hermonpäälle. Fyysinen rasitus on vähäistä, mutta useassa kohtaa pitää meloa millintarkasti. Kanjonin jälkeen on jatkuvaa ykkösen-kakkosen koskea, paljon kiviä ja kovavauhtinen virta. Loppupäivän melomme Snakeriverille tyypillistä palmikkoa, jossa joki virtaa useassa uomassa. Palmikkoa on hauska meloa, virta vie, riittää kun ohjailee.
Leiriksi löytyy matala mukulakivisärkkä. Maa on kuivaa, mutta kivistä. Taitamme pihlajanoksia, niistä tulee oiva pehmike teltan alle. Kuivia ajopuita löytyy myös. Olemme jo metsä (kuusi) vyöhykkeellä ja polttopuita on, lähinnä virran mukaansatempaamia ajopuita juurakoineen.
Joki vaikuttaa täydemmältä kuin ihan ylhäällä. Melomme vesiruuhkassa.
Ilta on liki pilvetön.Päivän eläimet karibu, tietysti komeasarvinen ja ihan uskomattomia valkoisia dall -lampaita, jotka liikkuvat liki pystysuoralla kallioseinämällä. Niitä oli kymmeniä.
Ai-niin, vielä nähtiin korkealla lentävä potkurikone - ei vesitaso. Lensi korkealla länteen ja tuli noin tunnin päästä takaisin. Tuskin huomasivat meitä.
Milkyriver canyon. Worth stopping. Waterlevel was just right. One foot more water & this would have been No-Parking canyon.
Ollaan väsyneitä. Päästään ylös vasta kymmenen jälkeen.
Menemme telttaan ja julistimme vapaapäivän. Sade kuitenkin lakkaa ja lähdemme liikkeelle.
Olemme varautuneet Milkyriverin kanjoniin yhtenä hankalana paikkana. Kanjonissa näkyy hyvissä ajoin helppo rantautumispaikka ja koko kanjoni on helposti melottavissa.
Pysähdymme kanjoniin ja kuvaamme valkoisen jokiveden sekoittumista Snakeriverin turkoosiin veteen.
Päivän matkaksi tulee 20 km, kun löydämme hyvän leiripaikan. Komeat maisemat ja teltalle kuiva, pehmeä mättäikkö.
Teemme tulilla iltakahvit ja otamme muutaman hapankorpun. Turisemme nuotiolla inkkareista, jousiammunnasta, Laurin kelloseppä-isästä Forssassa, telttojen tekemisestä, Hylje-haalareista. Vaimoista ja ylipäätään siitä, että naiset on niin viisaita. Ilman heitä näitä reissuja ei syntyisi. Ai-niin, Lauri vielä kertoo olleensa lapsena Robin Hood. Hän kulki Forssan metsissä siskon vihreissä trikoissa ja kerniliinasta leikatussa Robin Hood -kaulurissa.
Sadekuuro ajaa meidät telttaan lataamaan akkuja, kirjaimellisesti. Ripustan aurinkokennon sisälle teltan kattoon.
Koitan valokuvata vuoriston vaihtelevaa valaistusta ja ilmettä. Jylhää. Puita on vuorten rinteillä harvakseltaan kuin Kristian Krokforsin tauluissa.
Teltassa miellyttävä 22 astetta, Yöksi tietysti viilenee. 438 km jäljellä, leirin korkeus 818 m. Vielä illan Gulak. Nati 2208.
TheBigCanyon IMGP4857 from Jaakko Makikyla on Vimeo.
The middle of the Big Canyon. Carrying gear & canoe using left side is not a big deal as long as you have about 45 meters of rope to rig to the slope for climbing.
Tulimme isolle kanjonille, joka on tällä vedellä ohitettava maitse. Päivän saldo 15 km.
Aamu alkoi hitaasti. Sataa ja kylmyys ottaa päähän. Vetkuttelemme aikamme, mutta lopulta lähdemme. Virta on todella vauhdikasta 10-13 km/t.
Odotamme isoa kanjonia ja epäilyttävän mutkan kohdalla menemme maihin ja kiipeämme töyräälle tähystämään.
Yhden turhan hälytyksen jälkeen näemme kanjonin. Olemme vaan rantautuneet joen väärälle puolelle.
Teemme huolella melontasuunnitelman, jonka avulla pääsisimme rantautumaan ennen kanjonia joen vasemmalle rannalle. Yortys onnistuu, mutta melominen poikkivirtaan kiivaassa vedessä on jännää. Turhia toleransseja ei jää.
 |
| Kanoottimme oikealla keskellä. Our canoe on the middle right |
Lauri tekee maukkaan kinkkurisoton.
Nyt teltassa - ei kuulu sateen ropinaa. Taustalla pauhaa kanjonin koski kuin iso teollisuuslaitos.
385 togo, 663 m. 2213 Nati + Gulak.
P.S. Söin risoton Riitan minulle pakkaamilla puikoilla. Lauri tyytyi lusikkaan.
We name our climbing Snakeriver Chilkoot Pass after the famous gold-rush climbing.Nimeämme nousun Snakeriver Chilkoot Passiksi kuuluisan kultaryntäyksen kanjonin mukaan.
Päivä alkaa jatkuvalla sateella. Vasta iltapäivällä päästään siirtämään loppuja tavaroita. Ensin viemme kanootin.
Kanoottia ja leiriä lukuunottamatta tavarat ovat kanjonin toisella puolella. Teimme neljä reissua. Ensin köyden avulla jyrkkää sorarinnettä 45 metriä ylös (Laurin 25-metrinen köysi ja minun 20-metrinen heittoliina). Sen jälkeen nyppylän yli ensin loivaa polkua ja sitten jyrkempää töyrästä joen rantaan.
Jyrkkään nousuun on paras kolmen pysähdyksen taktiikka, muuten loppuu henki. Takaisinkävely hoituu sekin kolmella huililla. Istumme mättäällä ja katselemme komeaa vuoristomaisemaa.
Kuvasimme kukkia ja höhliä maaoravia, jotka sirkuttivat meille. Itseasiassa varoittivat kavereitaan meidän läsnäolosta.Kanjonin jälkeen virta jatkuu vauhdikkaana, putoamme edelleen, nyt 5 m/km. Vajaan päivän saldoksi tulee 30 km.385 km to go.
Iltapalaksi teemme minestrone-pussikeittoa, johon lisäämme pari kuksallista makaronia.
Nyt hyvissä ajoin nukkumaan, kello tulee juuri 21.
Torstaiaamu 19.7. — Heräsin puoliviiden aikaan, kun sadepisarat napsahtelivat teltan kattoon. Pomppasin ylös ja hain teltan katolla yön olleen aurinkokennon. Kävin samalla aamupissalla ja takaisin makuupussiin.
Nyt kello on yksitoista ja kohtalainen sateenropina on jatkunut tuntikausia. Yleensä sade on lakannut puoleenpäivään mennessä, mutta tämä tuntuu taukoamattomalta. No, odotellaan.
Torstaipäivä 19.7. — Päästään liikkeelle reilusti iltapäivän puolella. Ihmetellään matkaoppanamme olevan blogin printissä sanaa Ledge. Lauri muisti, että mun puhelimessa on englanti-suuomi –sanakirja. Löytyi, ledge on hylly. Arvelemme, että joessa on jonkinmoinen kynnys. Yhden kanjonin läpi tulemme, mutta ledgestä ei ole tietoa. Piti olla 137 km kohdalla.
Sen sijaan 140 kilometrin kohdalla meitä katselee jokitörmällä kohtalaisen kokoinen harmaakarhu, grizzly.
Se nousee takajaloilleen nähdäkseen meidät paremmin. Se lähtee seuraamaan meitä rantaa pitkin. Onneksi virta vie meitä vauhdilla eteenpäin.
Maltamme pysähtyä vasta 145:n kohdalla ja teemme paikalle leirin.
Laurin puuhatessa ruokaa kävelen jokivartta alaspäin. Muutaman sadan metrin päässä näyttää olevan se Ledge: rannalta veteen työntyvä kallionkieleke, joka muodostaa pienen putouksen. Matalalla vedellä varmaan mainittava, mutta nyt isolla vedellä emme olisi ehkä huomanneet sitä lainkaan. Kerron Laurille, että näin ledgen, eikä siitä ole meille harmia.
Joki alkaa muuttua rauhallisemmaksi, silti tänään oli isoja aaltoja ja useita hankalia kivikkoja. Parhaimmillaan joki toi meitä alaspäin 16,8 km/t. Nytkin telttaan kuuluu kosken kohina ja välillä kolahtelua, kun kivet pyörivät virrassa. Olemme juuri vuoriston rajalla, tästä eteenpäin alkaa maisema tasata.
Pakko myöntää, että jännää ja jopa hermostuttavaa on ollut, kun lasketaan isoa vettä sokkona ja vauhdilla. No, hienoa tämä on.
Eka kerta, ettei tullut vuoristolle tyypillistä alkuillan rankkasadetta. Hyvä sekin.
23:26 Nati, Gulak. 355 km / 513 m togo, 5 m /km.
Perjantaiaamu 20.7.
Aamusateen pisarat teltan kattoon voisi laskea. Pieni ripaus, jonka navakka etelätuuli kuivaa hetkessä. Etelätuuli puhaltaa vuorilta tänne laaksoon. Teltan sivutaskussa ollut kelloni näyttää 22 astetta. Eka lämmin aamu.Laurikin herää ja toivoo sammalpohjaa nukkualustaksi. Nämä kivikot ja ohut alusta eivät tunnu tekevän hyvää rasittuneelle kropalle. Oli minullakin illala nivelet kipeänä keskiviikon ja torstain kiipeilyistä.
Perjantai 20.7.
Pisin päivä tähän mennessä, 37 km. Joen piti rauhoittua, kun olemme jo reilusti vuoriston ulkopuolella, mutta kattia kans.Vettä on paljon ja se viilettää aivan liian lujaa. Pystysuorien kallioiden mutkiin muodostuu ruotsinlaivan potkuriviran kaltaisia isoja pystypyörteitä (boils). Vesi kiehuu ja nousee jopa puoli metriä ympäröivän veden yläpuolelle. Silti pyörteeseen on pakko meloa. Kallion vieressä kuohaa vielä hurjemmin. Yleensä puolen kierroksen jälkeen saamme kanootin raivoisalla melonnalla pois pyörteestä.
Muutama kilometri lähtömme jälkeen tulee vastaamme yllättäen se paljon puhuttu Ledge. Joki kapenee ehkä kymmeneen metriin, vasemmalla on liki yli koko joen ulottuva kynnys, jossa vesi möyryää hurjana. Oikeassa rannassa pieni lohkareinen kallio. Kummallekaan rannalle ennen kuohaa ei pysty rantautumaan.
Meillä ei ole mitään mahdollisuutta pysähtyä. Ohjaan ihan oikeaan rantaan, nopeutemme on yli 14 km/t.
”Ajan kalliolle!” huudan Laurille. Tähtään oikean rannan parin lohkareen väliin. Uskon nopeutemme ja liike-energiamme riittävän, että nousemme kokonaan kalliolle ja pysähdymme. Totaali paniikkiratkaisu – kuohaan emme saa joutua.
Kivien kohdalla Lauri vääntää keulan takaisin virtaan. Liu-umme ulommaisen kiven päälle, se pudottaa nopeuttamme ja livahdamme hallitusti ledgen ohi. Tilaa manööverille on tasan kanootin leveys.
Ledgen jälkeen on pitkä rivi parimetrisiä seisovia aaltoja. Viiletämme niistäkin rantaa hipoen ohi.
Oli reissun täpärin tilanne.
Iltapäivällä ajan huolimattomasti kahden virran yhtymäkohtaan ja tässä voi rehellisesti sanoa, että vakaa kanoottimme pelastaa tilanteen. Horjahdamme, mutta virta ei silti nappaa pahasti kanoottiin.
Päivän finaali on ukkonen, jota pidämme tarppiin kääriytyneenä noin tunnin. Melomme ukkosen jälkeen vielä jokusen kilometrin, ennenkuin löytyy leiri.
Ilta on selkeä. Syömme minestronekeittoa, jota terästämme parilla kuksallisella makaronia ja puolella purkilla Corned Beefiä.
Teltassa viritämme Laurin selän suojaksi paksumman makuupussini. Tarkenen jo kevyemmällä kesäpussilla.
Huomenna pidämme lepopäivän. Parempi jatkaa matkaa hyvin levänneenä.
Meni vähän myöhään. 00:02 Nati + Gulak. 318 km / 357 m togo, pudotus 4,2 m/km
Lauantaiaamu 21.7.
Tuntuu hyvältä herätä, kun aurinko lämmittää telttaa. Sininen taivas. Panen aurinkokennon teltan katolle katselemaan taivaalle.
Laurin kanssa jutellaan suomensukuiset kansat, Aunuksen retki, jossa olivat mukana Laurin isä ja Arvo-enoni. Ajaudutaan sitten poliittisesti jakautuneisiin urheiluseuroihin, Nuoriin Kotkiin, Pioneereihin ja Partiolaisiin. Kerroin siviilipalvelusajastani Valtion väestönsuojelukoulussa.
Lauantai 21.7.
Olen juuri painamassa Sannan leirissä –nappulaa, kun Lauri sanoo ”karhu”.
Tosiaan, nuori harmaakarhu tallustaa päättäväisen näköisenä leiriämme kohden. Kun nousemme Laurin kassa seisomaan ja älähdämme, karhu tulee toisiin ajatuksiin ja pötkii pusikkoon.
Emme pidä lepopäivää, emme jää yöksi samalle saarelle uteliaan nallen kanssa.
Vettä on valtavasti ja se virtaa lujaa. Väistelemme joen pohjaan juuttuneita, kuohaavia ajopuita ja niiden juurakoita.
Joen palmikko-osuuksilla on välillä vaikea arpoa, mihin suuntaan joki jatkaa menoaan. Gepsi näyttää parhaimmillaan yli 17 km/t nopeuksia ja paikoin virtaa nostaa aaltoa vain, koska vesi ei mahdu sileänä alas. Mieleen tulee ajatus, että nyt mennään rantaan ja odotetaan, että vesi laskee tolkullisiin lukemiin. Onneksi lopupäivästä meno alkaa helpottua joen uomien levetessä ja kaltevuuden laskiessa.
Löydämme sopivan pienen saarekkeen ja teemme siihen leirin. Ollaan rannassa hyvissä ajoin viiden maissa. Olemme molemmat väsyneitä sekä fyysisesti että henkisesti. Silti on hyvä fiilis, alkaa tuntua siltä, että loppumatka on jo helpompaa.
Huomenna pidämme lepopäivän, jos karhut sen meille suovat.
21:34 Nati + Gulak. 284 km / 231 m togo, pudotus 3,7 m/km
P.S. Jäi kertomatta, että karhun näkeminen sai minut avaamaan ostamani karhusprayn kaupan paketista. Olin ajatellut, että selvitään Laurin spraylla ja jos en joudu avaamaan omaani, voisin yrittää myydä sen takaisin kauppiaalle. Huh – jos karju olisi tullut seurakseni aamukakalle, ei minulla olis ollut tarjolla kuin hajustamattomia baby-kosteuspyyhkeitä. Nyt mennään pusikkoon karhuspray vyöllä kuin skoobari ikään. (translitteroijan kommentti: karhuepisodi unohtui nopeasti ja samoin karhuspray. Meillä molemmilla oli spray käyttövalmiina teltassa kun menimme nukkumaan, ei sitä muuten pidetty mukana.)
Sunnuntaiaamu – 22.7.
Hyvin nukuttiin. Karhut eivät herättäneet vaan ystävämme Ropina. Loikoillaan teltassa ja odotellaan aamusateen hiipumista.
Aamun juttuja: Dixie-line, ranskalaisten voyagerien Wintercity, Caesar´s Land – tarina Hudson Bay Companysta. Eskimoiden nahanparkitseminen pureskelemalla. Pehmeä kuutinnahka on hyvä ihoa vasten. Luonnonsuojelijat, WWF, salametsästäjät Suomessa. Kotkansulat ja joutsenensulat.
Sunnuntai 22.7.
Karhut antavat olla ja saamme pitää lepopäivää. Päivä menee mm. puuhatessa aurinkokennon kanssa – lataus tuntuu tehottomalta. Saan sen verran virtaa kameroiden akkuihin, että voin kuvata joitan varusteitamme tositoimissa.
Suomen ja A:n liput nostettiin salkoon. Annan jokiveden lämmetä Ortliebin mustasa leilissä. Otan haalean suihkun ja nyt on mukava ja puhtoinen olo.
Lauri keitti peruna/porkkanasopan. Siitä riittää hyvin kahdelle miehelle kaksi ateriaa.Tarjosimme eilen Suomi-viinaa karhulle ja kun ei kelvannut, otimme omaan käyttöön. Kiitos siitä Pekalle. Tietysti vähän taikauskoisena ropsaisemme Otsollekin ryypyn.
Iltasade ajaa meidät telttaan hieman ennen kymmentä.
2203 Nati, sateen ropistessa Gulak.
Tänään ei edetty, tilanne 284 km / 231 m togo, pudotus 3,7 m/km
Happy birthday Jaakko! from Jaakko Makikyla on Vimeo.
My 63:rd birthday! I hoped that the rest of the journey is rainfree.
Maanantaiaamu 23.7.
Kauhukuvasade: sataa ja vesi nousee niin, että varustesäkit lähtevät ajelehtimaan virran mukana. Ruokatynnyri kolistelee perästä. Sitten vesi alkaa kuohata teltan ympärillä ja pitää rynätä pelastamaan mitä voi. Tällainen sade piti illalla hereillä reilun tunnin. Herkeämätöntä, kiivasta ropinaa. Oli helpotus, kun vihdoin tuli hiljaisuus ja pääsin uneen.
Nyt juuri alkoi aamusade. Täpärästi ehdin käydä pissalla ja tsekkaamassa, että joen pinta on edelleen laskenut päivittäisistä sadekuuroista huolimatta. Vielä pienet nokoset sateen ropinassa. Hauska alku syntymäpäivälleni. Saisipa lahjaksi kuivan loppumatkan
Eikö meillä ole sadekampeita? On tietysti, mutta ne on lähinnä suojaamaan meitä meloessa pärskeiltä ja pikkukuuroilta. Ei ole hyvä kastua, jos ei ole pakko. Emme halua vilustua. Kirjoitti aamutuimaan Jakko 63 v.
Maanantai 23.7.
Joki on jo rauhoittunut huomattavasti, vaikka vettä on edelleen paljon. Rinteissä näkyy sateen aiheuttamia maanvyöryjä. Isoja puita on tullut ryminällä alas jokeen. Jokeen juuttuneet ajpopuut ovatkin olleet väistelyn suurin tarve virrassa.Nopeutemme on edelleen hyvä, mutta hieman pudonnut hiljentyneen virtaaman myötä. Nyt jaksaa meloa, eikä tarvitse joka manööverissä tsempata täysillä virtaa vasten.
Joen- ja virranlukutaito on reissun aikana kehittynyt vastaamaan joen erityispiirteisiin.Tänään onnistuimme ennakoimaan ja väistämään voimakkaan akanvirtapyörteen.
Illalla taas tuuli nappasi telttamme ja Lauri juoksi sen kiinni. Nyt karkulainenon sidottu tukevasti kiviin. Samoin kanootin päällä on kolme isoa kiveä painona.
Päivän eläimet, neljä korppia, ilmes, hirvi ja vasa sekä pari sorsapoikuetta. Iltapalana papuja & corned beef.
On puoliyö, nati + Gulak. 284 km / 231 m togo, pudotus 3,7 m/km
P.S. Vaihdoin Sannaan uudet patterit. Ensimmäiset patterit ovat riittäneet matkan alusta tähän saakka.
Honestly: we are tough guys. We made it with flying colours! The Snake.
Tiistai 24.7.
Peelriver vähän ohi Taco Barista, mistä vesitaso yleensä hakee Snakeriverin melojat pois.
Ihana hiljaisuus. Ei kuulukosken kohinaa, sade ei ropise teltan kattoon eikä tuuli paukuta teltan liepeitä.
Viimeyö oli mahdoton, illalla alkanut, vihaisesti puuskaileva tuuli kiusasi aamuun saakka.
On sen verran tukeva aamiainen, että jaksamme meloa koko päivän muutamalla välipalanäkkärillä ja purkillisella säilykepersikoita. Edes nyt illalla emme tehneet lämmintä ruokaa.
Melomme pari ensimmäistä tuntia puuskaiseen vastatuuleen. Päivä on lämmin ja meno on sen verran raskasta, että olemme valmiit jäämään vielä yhdeksi yöksi Snakeriverin puolelle.
En pidä ajatuksesta, että menisi vielä yksi yö miettiessä, minkälainen hornankattila Snake ja Peelriverin kohtaaminen on näin isolla vedellä. En edes tiedä tarkkaa kilometrimäärää risteykseen.
Peel tulee vastaan kuin varkain. Ison töyrään takana joki vaan levenee ja virrat kohtaavat toisensa rauhallisesti. Tuul i tyntyy ja melomme lämpimässä aurinkloisessa illassa mahtavaa Peeliä ihaillen.
Toisella yrittämällä löytyy leiri, johon jäämme kahdeksi yöksi. Olemme aikataulusta hieman edellä, joten pitää malttaa levätä, kun joen vaativin osuus on ilmiselvästi takana.
Tällä vedellä Snakeriver oli oikeasti vaarallinen. Kosket eivät olleet pahoja, mutta virran nopeus ja iso vesimäärä tekivät melonnasta haasteen. Monin paikoin vesi oli niin korkealla, että kumpikin uoman molemmat rannat olivat jopa kilometrien matkalla mahdottomia rantautua. Alun 265 kilometrin matkalla joki virtasi tavalla tai toisella kuin koski.
Yhdellä kanootilla liikuessa ei ollut varaa virheisiin. Jos olisimme kaatuneet, se olisi ollut katastrofi. Joen koko 300 kilometrin matkalle gepsi näyttää liikkeelläolon keskinopeudeksi 10,2 kilometriä tunnissa. Se sisältää myös kantomatkat Duo Lakesista (0,5 km/t) ja Ison kanjonin ohituksen, jossa 300 metrin matkaan kului päivä.
Luontokokemuksiin tulee uusi lisä, suden jäljet Snakeriverin viimeisellä taukopaikalla.
23.31 täydessä erämaan hiljaisuudessa. Nati + Gulak. 200 km / 99 m togo, pudotus 0,9 m/km
Even on the Peel (about 1 mile down from the Taco Bar) we are careful with our canoe. We pull it close to the camp & tie it up.
Keskiviikkoaamu 25.7.
Aurinko – sen lämpö herättää seitsemän maissa. Avaan teltan luukkuja. Kevyt tuuli vilvoittaa ja uni jatkuu.
Täydellinen hiljaisuus. Mitä nyt paarmat pörrää teltan hyttysverkon takana.
Lauri on tehny tulet ja lämmittänyt vettä aamupuuroa (yäk!) varten. Pakko mennä puurolle, vaikka vatsa toimii muutenkin.
Vesi joessa näyttää nousevan. Olemme aika matalassa rannassa. Toivotaan, ettei joki aja meitä Jaakonpäivän kunniaksi evakkoon.
Setvin äsken karttojamme. Tarkemmista kartoista puuttuu 50 kilomterin osuus Peeljokea. Tuskin eksymme.
Keskiviikko 25.7.
Lepopäivä tekee hyvää. Kun ainoa tekeminen on melonta, niin leiripuuhastelu pakottaa rentoutumaan.
Välillä istumme Laurin kanssa pitkään puhumatta. Omissa ajatuksissamme. Varmaan molemmat miettivät kulunutta kahta viikkoa.
Saan sentään pestyä yöpaitana pitämäni ohuen fleecen, pitkähihaisen Muston aluspaidan ja yhdet kalsarit. Helteinen aurinko ja kevyt tuuli kuivattaa pyykin hetkessä. Pakkaan kuivapuvun pois. Vesi ja ilma ovat läpöisiä, en tarvitse kuivapukua sileää Peeljokea meloessa.
Vilskettä: Vesitaso tuli lännen suunnasta, kiersi leirimme yli ja laskeutui ylävirran puolelle hakemaan jonkun porukan pois. Kiikaroimme konetta, ei ollut käyttämämme Black Sheepin väreissä. Pontooniin sidottu kanootti on keltainen. Tai ehkä siinä on kaksi kanoottia sisäkkäin, emme näe niin tarkasti.
Syömme kahdesti porkkana-peruna-pussisipulikeittoa. Nyt on perunat ja porkkanat syöty. Laitan aamuksi papuja turpoamaan. Pavut ja Corned Beef on tymäkkä aamiainen. Jaksaa meloa.
Illalla muistan vielä heittää Laurin toivomuksesta lämpöisen Jaakonpäivän kiven. Heitän kaksi. Toisen heiton filmasin ja toisesta molskahduksesta otin stillkuvan.
Päivän puheenaiheena on melonta. Kuinka eri ihmisille sillä on niin erilainen merkitys. Lajin pahimmaksi edustajaksi nimesimme muutaman naisen ja ämmämäisen miehen, jotka haluavat turvallisuuteen vedoten jokaisen harrastavan tätä lajia juuri oikealla tavalla. Heidän tavallaan.
Illan ohjelma on ampiaistanssi pyyhkeillä huiskien teltan ympärillä. Jostain syystä kolme meluisaa pörriäistä haluaa välttämättä sisä- ja ulkoteltan väliin pörräämään. Ne osaavat tulla välikköön vaikka ihan maan rajasta teltan liepeen alta. Sen jälkeen ne pörräävät hullun lailla teltan topissa ikäänkuin paniikissa ulospääsyä etsien. Emme kumpikaan ymmärrä ampiaissen logiikkaa.
Vielä vesitasosta. Tai oikeammin porukasta, joka lähti kotiin.Arvelemme heidän meloneen jonkun toisen Peel-joen sivuhaaran. Jos he olisivat lähteneet Dua Lakesilta meidän jälkeemme, he tuskin olisivat meloneet näin nopeasti alas. Tuli mieleen, että toivottavasti lentäjä tai melojat kertovat Kanoepeoplelle, että näkivät leirimme. Ja vielä parempi, jos sana kiirii Suomeen.
Viikon päästä keskiviikkoaamuna meillä on treffit noutoauton kanssa Dempster highwayn lossilla. Jos säät suosii, loppumatka ei ole ongelma. Emme toivo pohjoistuulta.
Teltan sivulokerossa kelloni lämpömittari näyttää 32 astetta celsiusta! Mulla on vielä aurinkokenno ja Riitan kamera latuuksissa teltan aktolla. Nappaan ne ois ja sitten nukkumaan.
Nati 21.52 Gulak – 200 km / 99 m togo
Torstaina 26.7.
Vilskettä: aamulla hurahti leirin ohi vihreä Oldtown Tripper solomelojan kuljettamana. Huiskuttelimme puolin ja toisin(*
Hieno sää siivittää meidät matkaan jo puoleltapäivin. Vettä, isoa vettä riittää ja vauhti on entisenlainen. Joki putoaa noin metrinkilometrillä ja nopeus koukkii edelleen kympin päälle.
Urakoimme viisi tunnin sessiota ja melontojen väliin puolen tunnin maatauolla kahvia, voileipää, persikka purkki ja paahdettuja maapähkinöitä. Laurilla on vähän ongelmia puutuvien nilkkojen kanssa. Hän virittää säärien alle taripilla topatun kuivapussin .
Teemme leirin, kun gepsi näyttää päivän saaliiksi 62 kilometriä. Reissun paras etenemispäivä.
Ilta näyttää sen verran hienolta, eteme viritä tarppia. Pääsemme näin puoli tuntia aikaisemmin ruuanlaittoon ja myös aikaisemmin nukkumaan. Corned beef pasta ja nescafe on illan menu.Ihailemme hiljaista maisemaa ja matalalta paistavan auringon valaisemaa jokea.
Joki on nyt iso. Paikoitelle leveyttä on hyvin puoli kilometriä. Yli satametriset hiekkatörmät valuvat suoraan jokeen. Törmät ovat kilometrien pituisia. Välillä näkyy hurjien maanyöryjen arpia penkoissa.
Toivomme huomiseksi samanlaista päivää, tai mieluummin koko loppumatkaksi.
Meillä on varaa pitää yksi sadepäivä, mutta jos tulee kovaa pohjoistuulta on eteneminen työlästä suojattomalla joella.
Tämä oli hyvä Peelin avaus. Olemme molemmat tyytyväisiä.
Nati 23.05 Gulak 138 km / 46 m togo
---
*) Tapasimme soolomelojan myöhemmin päivällä. Hän on kanadalais-tanskalainen eränkävijä. Meitä hieman nuorempi, kookas ja raamikas kulkija. Oli lähtenyt Elliot Lakelta (1150 m) 6.7. Tullut- Hart ja Peel-jokia. Peelillä on isoja koskia ja pahamaineinen Aberdeen Canyon, kymmenisen kilometriä pitkä kantotaival. Matkaajalla oli mukanaan jonkinmoinen kärry kanootin kuljettamiseen maitse.
Perjantaina 27.7
Helle ja kevyt myötäinen etelätuuli jatkuu. Joki auttaa matkantekoa edelleen. Saamme jokaisella viiden tunin sessiolla melottua 12 kilometriä. Runsaan 400 kilometrin kohdalla näemme ensimmäisen ihmisasumuksen. Intiaanien vaatimaton metsästyskämppä. Emme mene maihin. Vähän myöhemmin on toinen, karttaankin merkitty kämppä, Cabin. Kolme yhden huoneen keskeneräisen näköistä mökkipahasta ja hirveästi hyttysiä. Rannassa on mustakarhun jäljet. Lajin tunnistaa lyhyistä etukäpälän kynsistä. Valkopääkotkapariskunta lähti edestämme lentoon.
Joella olen kuin Mississipijokilaivan kapteeni kun metsästän etenemistä auttavaa päävirtaa liki sileästä virrasta. Vähän tulee erimielisyyttäkin, kun keulamies haluaa okaista mutkissa, vaikka juuri aamulla olin todistanut, että päävirtaa kannattaa noudattaa. Muistutin keulamiestä, että olen täällä a) ekaa kertaa ja b) haluan nauttia etenemisestä omalla tavallani. Meni perille.
Leiripaikka löytyy täpärästi 62 kilometrin kohdalta. Niemi, jossa vähän tuulee. Teltalle ei vaan tahdo löytyä ihan vaateria paikkaa, mutta on sentään päät ylhäällä. Välipalat alkavat käydä vähiin. Avataan viimeinen lihapurkki, puoli purkkia keittokinkkua illan risoton höysteeksi. Loput syödään huomenissa.
Läps! Rannasta lähti aimo molskahduksella meihin kyllästynyt majava. Muutoin on hiljaista. Ei paarmoja ulkoteltan katossa. Jokikin on ihan hiljaa.
Vettä on edelleen paljon, mutta suunta on laskeva. Onneksi vettä on paljon, niin rantojen mutainen osuus on lyhyt. Kokeilen jokiveden soudattamista harsopyyhkeeni läpi. Toimii osin: pyyhe muuttuu mudasta ruskeaksi, mutta vesi pysyy silti sameana.
Nati 23.40 auringon paahtamat punanaamat menevät nukkumaan + Gulak 76 km / 17 m togo
P.s. kaksi kärpästä: sidoimme kanootin telttaan kiinni, koska lähimmät puut ovat korkealla törmän päällä. Jos kanootti lähtee, lähtee telttakin.
Thank you Peel to let us paddle you.
Lauantaiaamu 28.7.
Taivas ei pudonnut niskaamme. Yläpuolellamme joen törmällä on iso kallistunut kuusi, jonka joenpuoleinen juurakko on tyhjän päällä. Ainoa siedettävä teltanpaikka on juuri puun alapuolella.
Sihtailimme illalla, että mihin kuusi kaatu. Toisaalta olemme nähneet paljon vstaavia kallistuneita kuusia, mutta emme ole kertaakaan nähneet puun kaatuvan jokeen.Satoja kilometerejä joenrantaa ja juuri tähän pitää panna teltta.
Yöllä maha tuntui kummalliselta. Oletettavasti runsaasta saviveden juomisesta kuumalla joella. Tuulee yläjuoksun suunnalta. Meille myötäinen. Muuten pilvipoutaa, 19 astetta celsiusta, näyttää Suunnon kello. Kirjoittelen tätä aamusateen kostuttamaa Devoldin aluspaitaa (päälläni) kuivaten.
Lauantai 28.7.
Edelleen hieno melontakeli ei edes niin hiostava kuin eilen.
Teimme taas viisi tunnin settiä. Viimeinen taisi venyä yli kahteen tuntiin: ensin ajettiin matalaan umpiperään, tuli runsaan kilometrin paluumelonta. Laskeva vesi paljasti rantaan saakka ulottuvan mutakielekkeen, joka piti kiertää.
Onneksi emme juuttuneet mutaan. Veden koko ajan laskiessa olisi vapaaseen veteen pääsy tahmeassa mudassa ollut vaikeaa. Laskeva vesi paljastaa myös joen ranoilla usean metrin levyisiä pehmeitä mutarantoja. Niiden yli on liki mahdotonta kulkea saati saada varusteet ja kanootti yöksi kovalle maalle.
Melomme pitkään, ennenkuin löydämme kovan rannan ja edes välttävän paikan teltalle. Nukumme kohtalaisessa rinteessä, sentään päät ylärinteen puolella. Leiri numero 13 on nimensä mukainen. Mutta kyllä tässä yhden – viimeisen – jokiyön nukkuu.
Keitämme iltanuotiolla termoskannuun kuumaa vettä, ettei aamulla tarvitse tehdä tulia. Ruoka on riittänyt pienellä säännöstelyllä. Lähinnä herkut on loppu. Pari liha- ja muutama hedelmäsäilyke olisi voinut vielä olla matkassa. Viimeiset litaryypyt sentään saadaan. Nyt on pullot tyhjät.
Toivottavasti kaksi kuraista melojaa saa huomenna jostain kortteerin.
Nati 00.44 Nati + Gulak 22 km / 14 m togo
Ps. kaikkiaan on nyt melottu 475 km.
The end of 500 km paddle from the Mackenzie Mountains to the Dempster Highway ferry
I had two cans of Kokanee, which I saved to Dempster Highway.
Sunnuntaiaamu 29.7.
Heräsin 9:30. Yöllä tuntui kaltevalla pinnalla maatessa, ettei uni tule, mutta silti olo tuntuu levänneeltä. Vino makuualusta piti yöllä valppaana. Vähän kuin koko tämä retki.Matkaa on 30 kilometriä jäljellä. Edelleen hieno tyyni kesäaamu.
Ainakin Peelin osalta voi sanoa, että joki antoi meidän meloa sen. Isolla joella jokainen vastatuulipäivä olisi varmasti lisännyt päivällä tai päivillä Peeliin käytettyä matka-aikaa.
Kahtena ensimmäisenä päivänä virta auttoi 5-7 km/t. Virta tuplasi matkavauhdin. Kun virtaus hiipui, oli hyvää onnea, että vastatuuli pysyi poissa.
Eilen illalla leirin löytymisen hankaluus ei toisaalta olut iso juttu, etenimme silti koko ajan kohti pämäärää.
Sunnuntai 29.7.
Oli hieno ja helteinen päivä. Raskas. Joki on varmaan kilometrin levyinen ja jokainen näkyvä osuus kestää ja kestää meloa. Seuraava mutka ei millään lähene ja kun se vihdoin on kohdalla, alkaa uuvutttavan pitkä kaarre ennen seuraavaa suoraa. Virta nostaa välillä nopeuden kymppiin, mutta sitten taas lipsahdamme matalaan, seisovaan veteen. Elämänmerkkeinä näkyy neljä vaatimatonta mökkiä.
Vastaan tulee moottorivene. Juomatauolla sama vene tulee takaisin ja ajaa rantaan juttelemmaan kanssamme. Ystävällisen oloinen ahavoitunut ntiaani ajaa venettä, kyydissä kaksi herttaista intiaaninaista. Mies on itse tehnyt veneen, laatikkomallinen tasapohjainen isohko, noin kuusimetrinen avoin vanerivene. Pitkä, loiva keula helpottaa rantautumista mutaisella joella.
Lopulta näemme lossin. Dempster highway. Rantaudumme ensin ennen lossia ja kyselemme ranalla olevilta kalastajilta leiripaikkaa. ”Anywhere” vastaa enimmäinen kaveri. Suosittelee silti melomaan alavirtaan lossin ohi. On kuulemma rauhallisempi paikka. Liikenne lossilla on jatkuvaa. Kuorma-autoja, rekkoja ja hervottoman isoja 4-veto pic-up truckeja, joissa kaikissa näyttää olevan pidennetty matkustamo.
Rantaudumme satakunta metriä lossin alapuolelle. Olen säästänyt kaksi olutta. Juommen ne rantautumisen kunniaksi. Joella tapaamamme intiaaniporukka tulee vielä autolla moikaamaan meitä.
Etukäteen mainostettu leirintäalue on kilometrin päässä rannasta ja kuulemma suihkut eivät toimi. Fort McPhersonin ainoassa hotellissa on yksi vapaa huone, 200 CAD/yö, liian kallis meille. Jatkamme telttailua tälläkertaa liikenteen ja lossin hurinaa kuunnellen. Turvallisia ääniä molemmat.
21:35 (Yukonin aikaa, vaihdoimme toiseen aikavyöhykkeeseen, mutta elämme silti Yukonin ajasssa.) Toivottavasti omaiset Suomessa ovathelpottuneita, kun tulimme perille kaksi päivää etuajassa. Kännykkä ei toimi eikä radiostakaan kuulu mitään. Liftaamme huomenna kaupunkiin ja koitan sieltä soittaa Riitalle.
22:00 Nati + Gulak 0 km / 7
P.s. Iltapalaksi kiehautin pussikeiton makaronilla höystettynä. Jälkiruuaksi puolen nyrkin kokoinen pala kuumassa lötsähtänyttä edamia. Eväät käy vähiin. Hyttyset on rantapusikossa äkäisiä, onneksi teltassa saamme olla niiltä rauhassa.
Kyllä tämä reissu kaikkineen on ollut siihen käytetyn ajan ja puuhan väärti. Kiitos Peelille, että saimme sen meloa. Snakeriverille kanssa kiitos, vaikka kovin joki pyristeli vastaan.
Huh, yksi Snake River Expedition 2012 -seikkailun osa on kunnialla takana.
Maanantaiaamu 30.7.
Uni maittoi. Sain illalla lukea pitkään ja odottaa unta. Mieli myllää. Sovittiin huhtikuussa KanoePeoplen kanssa, että elokuun 1. päivä klo 8 tavataan Dempster Highwayn lossilla. Olemme kaikkien mutkien, lumimyrskyn, karhujen ja pitkien koskien jälkeen kaksi päivää etuajassa perillä. Vaikea siinä on kierroksia yhtäkkiä laskea.
Herään maansiirtokoneiden kolisteluun, kello on kahdeksan. Lokit mekastavat kovasti ja väliin tulee vähän varista ja korppia. Eilen oli niin kuuma, että näin läähättävän korpin - ei ole helppoa mustalla linnulla.
Totun koneiden kolisteluun ja nukahdan uudelleen. Heräilen ja nukahtelen, näen jonkun unenpätkän.
Kello on 10:30 Yukonin aikaa, olemme North West Territoryn puolella ja eri aikavyöhykkeellä, täällä kello on 11:30.
Taisin keksiä, miksi kännyni ei toimi: verkko ei ole 3G. Ostan kylältä prepaidin ja kokeilen sillä.
Lauri on nukkua tuhistanut 12 tuntia. Hänellä ärtyi eilen hiestä ja melonnasta hankautunut kainalo. Toivottavasti on nyt parempi. Herätän Laurin (10:48).
Maanantai 30.7.
Peel joen lauttarannan pusikko on meluisa, rauhaton slummiryteikkö. Haluamme muuttaa leirintäalueelle. Pakataan tavarat kasseihin ja kassit näkösuojaan telttaan. Otan mukaan paperit, rahat, muistikortit, päiväkirjan, kamerat ja Sannan.
Ajateltiin kävellä noin kilometri leirintäalueelle, tsekata paikka ja saada kyyti Fort McPhersoniin.
Olemme tuskin nousseet teitä pitkin jokitörmälle, kun edestäpäin tulee maasturi, joka jättää vanhan intiaanipariskunnan tien varteen ja ajaa luoksemme. Kuski, ystävällisen näköinen vanhempi intiaani kysyy, minne matka? Saamme kyydin Fort McPhersoniin.
Lauri alkaa punkea pickupin takapenkille etupenkin selkänojan takaa, niinkuin kaksiovisissa autoissa on tapana. Kuljettaja ihmettelee hetken ja sanoo sitten, että Lauri voi avata takaoven, niin pääsee helpommin penkille. Vähän meitä nolottaa – ei olla ennen tällaiseen järkälemäiseen maasturiin kiivetty. Kuljettajassa on jotain suomalaista: vaihdetaan kuulumiset, sen jälkeen istutaan hiljaa ja annetaan matkan kulua. Ei tartte smalltalkia. On ihanaa vilvoitella ilmastoidussa autossa. Eka kertaa kuuluisaa Dempster Highwayta.
Fort McPherson - paikallisten Gwichin-intiaanien kielellä Teet’lit Zheh, jokisuu – on kymmenisen kilometriä lossilta. Jäämme kyydistä kylän pääkadun alussa olevan Co-op –kaupparakennuksen luona. Annan kuskille kympin.
Rakennuksen seinässä on kyltti Restaurant – sinne! Pettymys, se oli sipsi-limu –kioski, jossa väkevin tarjottava oli kahvi. Mennään talon toisen päädyn oikeaan kauppaan. Saadaan aamiaiseksi limua, jäätelöt ja hedelmäsalaatit. Syödään aamiainen varjossa kaupan invarampilla istuskellen.
Kävelemme kylän pääkadun toiseen päähän. Ei mitään. Siis mitä ei mitään? Ei baaria, ei ravintolaa, ei oluttupaa, ei majataloa, ei hotellia. Kirkko, sairaala, kunnantalo, vanhustentalo, ratsupoliisi, teltta- ja t-paitakauppa. Asuintaloja. Huoltoasema kaupan pihalla. Legendaarinen outpost Fort McPherson on kilometrin pituisen soratien molemmin puolin olevia matalia taloja.
Täällä ei myydä pre-paid –kortteja, koska kännyköitä ei ole. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on netti ja puhelin. Ei vaan ole puhelinkioskeja eikä nettikahviloita. Umpiperä.
Löydämme sentään Save the Peel –ympäristöhankkeen toimiston ja aiemmin jokirannassa tapaamamme Gillin. Hän lupaa tulla illemmalla auttamaan meitä siirtämään autolla kanootin ja tavaramme leirintäalueelle. Saamme toimistossa kahvit, istumme viileässä toimistossa ja katselemme ihmisten puuhailua. Panen merkille, että ulkokengät jätetään oven pieleen. Täällä on sen verran kuraiset oltavat, että tapa on hyvä.
Teemme vielä yhden Snackbar –yrityksen: talon seinässä on kyltti Snagar. Kiipeämme raput ylös ja riisumme kengät eteiseen. Avaan oven ja menen sisään. Näyttää ihan kodilta, mutta jatkan matkaa baaritiskiä muistuttavaan avokeittiöön. Takaani sohvalta suoristautuu kaveri, joka kysyy huonolla englannilla, että mitä hittoa. Molemminpuolisen hämmennyksen vallassa huomaan tulleeni miehen kotiin. Ulkoseinän kyltti on jäänyt esille edellisen viikonlopun kyläjuhlista. Mitään snagaria ei ole. Poistumme noloina ja pettyneinä. Tuli sentään nähtyä yksi kylän keskustan koti sisältä.
Kävellään kirkolle ja mennään hautuumaalle, siellä liehuu Kanadan lippu. Hautuumaalla on neljän ratsupoliisin haudat. He olivat eksyneet matkalla Dawsoniin ja yrittäessän palata takaisin Fort McPhersoniin, paleltuivat kuoliaiksi Peel-joen rannalle vajaan päivämatkan päähän.
Mad Trapperin talo tai oikeammin kolo on kylän toinen nähtävyys.
Löydämme pääkadun lopusta toisen kaupan. Teemme sieltä ruokaostokset ja paikallinen taksi, naispuolinen intiaani, ajaa meidät takaisin leiriimme. Tilaamme häneltä kyydin seuraavaksi päiväksi camping-alueelta kylille.
Nokostelemme ja seitsemältä illalla pakkaamme teltan odottamaan Gilliä ja kyytiä. Menemme rantaan katselmaan lintujen puuhia. Näemme nahistelevien lokkien ja korppien lisäksi maakotkan. Olemme juuri saaneet tavarat ja kanootin Gillin autoon, kun rannasta kävelee paikalle Gillin mies, se kanadantanskalainen, jonka tapasimme vajaa viikko sitten Peeljoella.
Mies on paljon puheliaampi ja ystävällisempi kuin joella. Hän kertoi osuneensa moneen meidän leiri- tai taukopaikkaan. Tunnisti rantamudasta kenkiemme jäljet.
No nyt ollaan teltassa camping-alueella. Laurilla on retkenjälkeisbulimia. Hän söi rasvaista, palvattua sikaa niin, että oksensi. Minä tyydyin keitettyyn riisiin, jossa oli höysteenä purkkitaskurapua, valkosipulia ja purkkiherkkusieniä, pysyi sisällä. Tuoretavarana Lauri söi tomaatin ja yhdessä tuhottiin vihreä kurkku. Vatsa tosiaan haluaa lisää ruokaa, vaikka emme enää kuluta energiaa melonnan malliin.
Niin, ja eka kerta pönttökakalla. Pelkkä ulkohuusi, mutta siisti ja juuri maalattu. Uhmaan vielä hyttysiä ja kipaisen ulos teltasta hakemaan purkin jogurttia – bulimiaa mullakin. Toivottavasti näen suihkusta edes unta.
Nati + Gulak (Leiri 15 - 2340 Yukon time)
31. maaliskuuta 2013
Meidän Snake Riverimme.
The waterlevel was quite high, flow in the Peel River was 2500-4500 cu/m/s.
If you plan to paddle the Snake River,
go to this link for some GPS-points & info, that should help you.
 |
| Camp 7/10-12 Latitude: 64.500546° N Longitude: 132.100596° W We had a snowstorm & rain for 2 days which we mostly slept in the tent & got rid of the jet-lag. |
Video - The First Canyon.
Video - The Big Canyon