Nakukanoottikuvan synty

Nakukanoottikuvan synty.

Joku kirjoitti sfnet.melonta -keskustelupalstalle, että Meloja -lehti on suuntautunut pelkästään kajakkeihin. Salaliitto! En uskonut salaliittoon, vaan tuli mieleeni, että kukaan ei vaan ole kirjoittanut inkkarijuttuja Melojaan.

Pitkät lehtijutut ovat suuritöisiä, mutta kysyin Melojan päätoimittajalta, Ilkka Pitkäseltä, että kelpaisiko pieni kanoottikuva ja kuvateksti. Kelpasihan se. Nakukanootti syntyi.

Tein Nakukanootteja tasan 50 kappaletta runsaan kymmenen vuoden aikana. Se oli sopiva hetki lopettaa. Moni kuvista on edelleen ajankohtainen tai ainakin kuvaa omaa aikaansa, niin ajattelin julkaista näitä uudelleen tänne blogiin.

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

Mieluummin kuivat vaatteet päällä kuin repussa.

Olen kuivapukujen äänenkannattaja, oli harrastus vesillä mikä tahansa.
Tämän molskahduksen jälkeen jopa pääni oli kuiva.
Pukuun kuuluva erillinen neopren-huppu toimi hyvin.
Kuva Timo Ripatti

Henryn kanootti juuttuu puroon poikittain. Palaan rantaan mennäkseni auttamaan. Astun kanootista lumiselle mättäälle. Kun ponnistan itseni pois kanootista, mätäs pettää ja vajoan nivusia myöten soistuneeseen rantaan. Hämmästyn, kun en kastunutkaan. Minulla on ensimmäistä kertaa Ursuitin välikuivapuku päällä.

Kanoottiliike Welhonpesä myi minulle ensimmäisen välikuivapukuni. ”Viranomaiset käyttää näitä, kun ne ajaa moottorikelkalla soilla kelirikkoaikaan. Jos kelkkamies sattuu plutaamaan, tarkenee välikuivapuvun ansiosta palata kotiin. Eikä ajaessa tule hiki, kun voi säätää vaatetusta puvun päälle.” Sanoo Welhonpesän Juhani Holmi

No, siinä sen kuulin. Vaatetusta voi säätää kelin mukaan, eikä minun tarvitse riisua välikuivapukua sen vuoksi. Ja jos plutaa, pysyy kroppa ja alimmat vaatteet kuivana.

Varusteet, kun jokiveden lämpötila on vajaat kymmenen astetta ja ilma kuutisentoista astetta.
Snakeriver, Yukon.

Kuivapuku vähentää
retkivaatteiden tarvetta.

Koska puku pitää minut kuivana, en tarvitse varavaatteita kastumisen vuoksi. Pitkilläkin retkillä minulla on vain kaksi vaatekertaa. Toinen vaatekerta on melontaan ja toinen leiriin. Villa on tähän käyttöön hyvä. Kun alusvaatteita tuulettaa yön yli, voi ne taas aamulla vetäistä päälle. Heh, joo, tietysti alimpana on alushousut, joita vaihdan ja pesen tarpeen mukaan.

Melonnan ohjaajille ja kouluttajille kuivapuku taitaa jo olla itsestäänselvyys. Kun vedän ryhmää, tiedän, että kuivapuvun ansiosta toimintakykyni säilyy pitkään, jos ryhmässä menee jotain pieleen. Silti välikuivapuku on samanlainen turvaväline kuin melontaliivit. Molemmat varusteet puen aina päälle, mutta ne tulevat tarpeeseen hyvin harvoin. Olen niin tottunut välikuivapukuun, että joskus, kun lähden vesille ilman pukua, on epävarma olo. Jotain puuttuu.

Välikuivapuku opetti minut
pukeutumaan melontakelin mukaan

Kuivapuvun kanssa ei pidä seistä
soralla. Hiekkaa ei saa päästää
hiertämään pukua jalan alta.
Lähdössä melomaan
Suomenlahden poikki Tallinnaan,
varmaan olin vähän hermona.

Pari kertaa minulle on käynyt niin, että olen aamulla kylmissäni pukenut kuivapuvun alle liikaa vaatteita. Meloessa tuli kuuma ja alusvaatteet kastuivat hiestä läpimäräksi. Kun reitti kääntyi vastatuuleen, tuli kylmä. Oli pakko mennä rantaan ja vaihtaa kuivat vaatteet kuivapuvun alle. Opin aika nopeasti pukeutumaan oikein. Kuivapuvun alle sen verran vaatetta, että ei tule vilu, jos joutuu veteen. Tavallisesti käytän merinovillaisia pitkiä kalsareita ja pitkähihaista aluspaitaa. Puvun päälle puen ilman lämpötilan ja melonnan raskauden mukaisen vaatetuksen, jota voin tarpeen tullen säätää.

Merivesi on aina sen verran viileää, että kuivapuvusta on tullut minulle vakiovaate aina meloessa paitsi ehkä ihan keskikesällä. Kesällä melon vain kevyet kuorivaatteet välipuvun suojana, joskus en peitä yläosaa mitenkään. Melon 500-1000 kilometriä vuodessa, Ursuitin välikuivapuku kestää minulla noin viisi vuotta. Kun puku alkaa vuotaa tai tulee muita kulumia, lähetän puvun Ursuitille huoltoon. Huollon jälkeen puku on kuin uusi.

Kuivapuvusta kannattaa pitää huolta. Huuhtelen sen makealla vedellä, varsinkin jos olen kastellut sen merivedessä. Mansetteihin laitan talkkia ja vetoketjuihin silikonia. Säilytän puvun henkarissa vetoketjut suljettuna ja hihat niin, että mansettien sisäpuoli on päällepäin.

Koulutustilanteissa oppilailla ei välttämättä ole kuivapukuja, mutta heillä on vaihtovaatteet.
Kouluttaja puuhaa koko päivän samoissa kamppeissa.

Kuivapuku on minulle välttämätön
työkalu melonnan koulutuksissa

Syyskuussa Cherbourgissa oli vielä lämmin,
ja todella huomasin, kuinka kevytkin tuuli viilensi pukua.

Osallistuin Euro Paddle Pass –tapaamiseen Ranskassa. Omalla kohdallani ohjelmassa oli EPP 3 Avokanootti kokeeseen tutustuminen ja kokeen osioiden kokeilu yhdessä muiden ohjaajien kanssa. Kolmonen tehdään virtaavassa vedessä ja se sisältää erilaisia pelastustekniikoita, joten veteen joutuu useammankin kerran.

Tingin Ursuitilta ja Welhonpesältä Ursuitin uutuuden Gemino Venturen. Puku on kaksiosainen, aktiiviseen vesillä liikkumiseen suunniteltu kuivapuku, jota pidetään kaiken muun vaatetuksen päällä. Geminon ylä- ja alaosat yhdistetään vyötärön ympäri kulkevalla vetoketjulla. Koska puku on kasiosainen, on materiaalit voitu valita vapaammin. Housut ovat tukevat ja mm. polvista ja takamuksesta vahvistettu. Yläosa on taas kevyt, anorakkimainen ja hyvin hengittävä.

Välikuivapuvun jälkeen täysi kuivapuku tuntuu tavallaan vieläkin yksinkertaisemmalta asulta.
Silti taitaa käydä niin, että retkillä ne ovat molemmat matkassa.

Kuivapuku on minulle uusi tuttavuus
välikuivapuvun sijaan

Kuivapuku toimi EPP-melonnoissa loistavasti. Se päällä oli helppo puljata ja kahlata vedessä. Kun tulin takaisin kanoottiin, ei ollut samaa märkien vaatteiden tunnetta kuin välikuivapuvun kanssa. Kuivapuku päällimmäisenä on märkään puuhaan aito työkalu, enemmän kuin turvaväline.

Olen nyt kokeillut kuivapukua pitkin syksyä ja alkutalvea. Aloitin vuoden 2016 melontakauden seitsemän asteen pakkasessa ja kohtalaisessa pohjoistuulessa. Olin pukenut Geminon alle reilusti vaatetta, silti jaksoin hyvin meloa. Ei tullut hiki, vaan oli aika normi olo.

Kuva otettiin kameralla, joka valottaa kahdeksan ruutua sekunnissa.
Kaaduin laiturilta selkä edellä noin senttiseen jäähän. Kypärä oli tarpeen.
Kiitos kuvasta valokuvaaja Timo Ripatille.

Kokeilin pukua myös pamauttamalla jäästä läpi. Kokeessa minulla ei ollut melontaliivejä, pelkkä puku, neopreeni päähine, kypärä ja Geminon huppu vielä päällimmäisenä. Vaikka jää oli ohutta, niin kypärä oli tarpeen. En ollut juurikaan päästänyt puvusta liikoja ilmoja pois, joten se kellutti ihan kohtuudella ja pääsin helposti uimalla nousemaan takaisin jäälle ja laiturille.

Kuivapuku on melko hintava investointi, silti se on ehdottomasti hintansa väärti. Kun lähden vesille puku palkitsee joka kerta mielenrauhana. Retkimelonnan turvaksi avokanoottimelojalle riittää välikuivapuku. Melontaurani alussa minulla oli erikseen kuivasäkki, jossa oli pukeutumisjärjestyksessä koko vaihtovaatekerta. Kun avasin säkin, ensimmäisenä oli tietysti froteepyyhe. Silti pidän kuivat vaatteet mieluummin päälläni kuin repussa.

Kuivapuvun pelastavat ominaisuudet
on kokeiltu avannossa kovalla pakkasella

Olen testannut erilaisia Ursuitin kuivapukuja Tuusulanjärvellä avannossa.
Pakkasta oli -20 astetta. Parhaimmillaan tarkenimme puljata vedessä tunnin.

 Mukana oli muutama retkiluistelija, jotka puvun ansiosta pystyivät
harjoittelemaan jäälle kiipeämistä useampaan kertaan. Lopulta he tulivat jäälle
kuin hylkeet ikään. Leike Keski-Uusimaa -lehdestä.

En voi sanoa olevani turvavälinefriikki. Mutta jos on olemassa väline, joka tekee minusta turvallisemman vesillä liikkujan, hankin sen varmasti. Sekä kuivapuku että välikuivapuku ovat helppo pukea päälle ja mukavat käyttää.

Ursuit-poseeraus Tallinnan Kalmasaunan vilvoitusaltaassa.

Teimme suomalaisen melonnan historiaa:
ensimmäinen kerta, kun avokanootilla on melottu Suomenlahden poikki.

Saunan vahtimestari kurkisti ovesta juuri kun poseerasimme kuvaan.
Hänen ilmeensä oli paljon kertova, hän luuli jo kaiken nähneensä.
Janne Janhunen (iso mies) ja Jaakko Mäkikylä.

Suosittelen vilpittömästi, olit sitten
meloja, kalastaja, pilkkijä tai retkiluistelija,
hanki itsellesi kuivapuku.

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

Hyvä elämys kiertämään – melanveto kerralla.

Kävin melomassa Helsingin invalidien yhdistyksen, HIYn, jäsenten kanssa heidän liikuntapäivänään. Melonta palautti mieleen muita vastaavia tilaisuuksia, joissa olen saanut olla mukana.

Suojaisa ranta oli otollinen näille melonnoille.

Eräs HIYläinen kysyi, voiko yksikätinen meloa. Lupasin opetella yksikätisen tekniikan ensi kerraksi.

On helppo elvistellä kanssamelojille, kun on väistellyt kauhukoskia ja ollut kasvotusten karhun kanssa. On paljon vaikeampi elvistellä, kun ei ole tehnyt kuolemaa halveksuvia sankaritekoja, vaan on melottanut ihmisiä hyvälle mielelle.

Kaiken takana on nainen. Melkein. Melonta- ja soutuliitto lähestyi Hevossaaren hamppareita ja kysyi, voimmeko mennä melottamaan Helsingin invalidien yhdistyksen, HIYn, jäseniä heidän liikuntapäivänään. Vaimoni Riitta on yhdistyksen jäsen ja puhui minut ympäri.

Olin osa päivän ohjelmaa. Hui!

Jännitti. Yhtään en tiennyt minkälaisia ihmisiä tulen melottamaan. Käsipuolia, jalkapuolia, jollain voi olla ominaisuutena epävakaa tasapaino.

Otin Hamppareiden Nahanin, joka pysyy pystyssä, vaikka kyytiin tulisi pyörätuolia käyttävä meloja. Ei haittaa.

Kerrankin piti olla todellinen turvasuunnitelma. En voinut edellyttää osallistujilta uimataitoa. Into lähteä vesille oli ainoa vaatimus. Yhdistyksellä oli omasta takaa eri kokoisia pelastusliivejä, siis nimenomaan kunnolla kelluttavia ja oikein päin kääntäviä.

Päivä meni hyvin, kesäinen melonta oli jokaiselle melojalle elämys. Mutta ennen kaikkea päivä oli elämys minulle. Ja ilman muuta olin ylpeä, että olen sen luokan guru, että kaikki meni hyvin.

Näillä pojilla oli kaikki kunnossa, he olivat mukana HIYläisen isoäitinsä kanssa.
Melonta oli pojille elämys: metsästimme pitkään veden pinnalla purjehtivaa höyhentä,
jota tuuli kuljetti edellämme.

 Loppuiko tämä tähän?

Päivän jälkeen tuli mieleen muutama vastaava melonta, jossa olen ollut mukana. Helsingin melojien edesmennyt puheenjohtaja, Markku Soikkeli houkutteli minut mukaan melottamaan Omaiset Huumetyön Tukena ry:n porukoita. Tarkoitus oli, että melotuksesta olisi tullut Helsingin melojissa perinne.

Espoon Eskimoissa olin mukana melottamassa autistiperheiden lapsia ja taisi siellä olla mukana useampi vanhempikin.

Avokanoottiyhdistys vei vesille Pienperheyhdistyksen jäseniä Vuosaaressa. Jos melonta oli lapsille elämys, niin kyllä se oli meille vetäjillekin. Hauskaa oli.

Tässä vielä yksi tyytyväinen elämysmeloja.
Sukulaispoika ekaa kertaa kanootissa.
Tykkäsi, meloi koko ajan, ei kysynyt kertaakaan,
joko ollaan perillä.

Hyvä kiertämään.

Nyt, kun melontaseurojen hallitukset rustaavat ensi kauden toimintasuunnitelmia, toivon, että jokainen seura ottaa ohjelmaan yhden tällaisen todellisen hyvän mileen melonnan.

Toivon, että nämä melonnat muodostuvat ekan kerran jälkeen perinteeksi jokaisessa melontaseurassa. Pannaan hyvä elämys kiertämään, se on yllättävän jännää melontaa.

Lasten kanssa on hyvä olla liikkeellä, kun
päivä on lämmin. Lapsen pieni kroppa ei pysty
varastoimaan lämpöä yhtä hyvin kuin aikuisen.

Vaikka näissä kuvissa ollaan liikkeellä avokanootilla, niin yhtä hyvin tällaiset melotukset voi tehdä kajakkikaksikolla. Oleellista on, että melojalla käytössä on kokoonsa nähden oikean kokoiset pelastusliivit. Helposti moni ajattelee, että lapsi osaa uida. Jos hän joutuu yllättäen veteen, voi olla, että uimataito unohtuu.

Leppoisia melontojen suunnitteluja itse kullekin säädylle. Toivotan ma.

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

Siperiassa Hantien luona sukuloimassa.

Meille tarjottiin pakkasenraikkaita
puolukoita kello viisi aamulla
Hanti Mansian hallinnollisen pääkaupungin
Hanti Mansijskin lentokentällä.
Lento oli tunnin myöhässä Hanti-
Mansiassa vallinneen myrskyn vuoksi.
Tuloaulassa oli hantityttöjen lisäksi
televisiokuvaaja, joka haastatteli
porukkamme venäjänkielentaisoisia
virolaisia Marttia ja Tiinaa.
Mart oli korvaamaton tulkki
meille ummikoille koko reissun ajan.
Martti hallitsi sekä kielen, että
osasi selittää kulttuurin kuvioita.

Matkani Uralille Hanti Mansiskiin, Ethno Sport –tapahtumaan melomaan haapioilla kilpaa Hantien ja Mansien kanssa oli vaikuttava kokemus kaikkineen. 

Olen nyt miettinyt kuukauden, kuinka kertoisin matkastani, jotta sinäkin lukija kokisit vähän samaa kuin minä koin: matkan jonnekin hyvin kauas. Melonta ei ole aiemmin tarjonnut minulle tällaista elämystä.

Jutun lopussa on pari videota.

Täydellinen haapion kuvaus löytyy
Lennart Meren kirjasta Hopean valkea, Gummerus 1983. 

Tämä kirja oli vaikea löytää, siksi en katso olevan suuri rikos, kun kopioin pätkiä haapio-osuudesta  tähän blogiini, jotta sinäkin voisit sen lukea. Meri käyttää Hanteista vanhaa nimitystä Otsjakit.

Museossa oleva haapio ja mela olivat tasan samanlaisia, joilla kilpailimme. Kuvan haapio vaikuttaa leveämmältä kuin ne veneet, joilla me meloimme. Saimme kokeilla tuntumaa haapioon ennen varsinaista kisaa. Meloin muutaman metrin ja käännyin saman tien takaisin rantaan. Olin tasavarma, etten pysyisi haapiolla pystyssä kilpailun 500 metrin spurttia, jossa oli vielä yksi tiukka käännös. Siinä mieli myllersi, kun ajattelin eri vaihtoehtoja selvitä kisasta kunnialla.

 ”Suomalais-ugrilaisten kalastajaheimojen vanhin venetyyppi on haapio. Kuten nimikin jo sanoo, se valmistettiin haavasta. Haapa on pehmeää puuta, jota on helppo piiluta. 

Hanti-Mansian osavaltion lippu. Lunta, metsää, joutsen. 

Suomen sukuinen. Venäläinen heraldiikka on aina ollut
taitavaa ja runsasta. Patriotismi ja kansallinen 

ylpeys näkyy.

.

Vuoden 1970 elokuussa onnistuin näkemään ja filmaamaan Obin ja Jenisein vedenjakajalla ostjakkilaisen veneentekijän Aleksei Lazjamovin kovertamassa haapiota. Lazjamov oli valinnut haapiokseen 35 cm paksun haavan. Tuollaisen puun kaatamiseen kului kivikaudella lähes kaksi tuntia. Eikä tämä ole oletusta. Arkeologit ovat sen kivikirveen avulla todistaneet. 

Ensiksi haapapölkylle annettiin veneen muoto, tehtiin terävä kokka ja useimmiten myös perä. Sen jälkeen puu koverrettiin sisältä. Siihen käytettiin vuorotellen tulta ja kirvestä. Mutta kolmekymmentäviisisenttinen haapio olisi niin kapea, ettei ihminen siihen mahtuisi. Entisaikojen kalastaja keksi nerokkaan keinon, jota käytetään puuteollisuudessa edelleenkin. 

Lazjamov liotti venettä pari päivää vedessä ja veti sen sitten rantaan nuotion ääreen. Hän kuumensi venettä nuotion loisteessa käännellen sitä varovasti, kunnes siitä nousi paksu höyry. Kuumennettu puu antoi periksi ja taipui. Hän taivutti reunat levälleen ja työnsi niiden väliin neljä–viisi vahvaa pienaa, etteivät reunat jäähtyessään palautuisi yhteen.  Tämän hän toisti monesti. Hän sijoitti välipuiksi yhä suurempia puita ja lopulta hän sai 35 cm:n levyisestä haapapölkystä huomattavasti leveämmän veneen. 

Sama kiikkerä haapio oli käytössä sekä yksikkö- että kaksikkomelonnoissa. Matalalaitainen haapio haukkasi kisan tiimellyksessä helposti vettä ja moni kisaaja upposi omaan peräaaltoonsa. Toinen ominaisuus tuli esiin, kun vauhtia oli paljon: rungot eivät olleet symmetriset, vaan vauhdissa vene alkoi yhtäkkiä kurvata jonnekin aivan muualle, kuin mihin meloja halusi sen menevän.

Tällaisella herneenpalkomaisella veneellä soutaminen yhdellä melalla vaatii erityistä tasapainoaistia. Kun vuosia sitten yritin ensimmäistä kertaa meloja haapiolla kauniin ja nopeavirtaisen Nyynajoen yli, olin hetkessä joen pohjassa. Muistan yhä kivien välissä häilyvät vesikasvit, salaperäiset ja vihertävät, ja hopeisen joenpeilin pääni yllä. Otsjakit nauravatkin, että haapiolla matkaajan on syytä todella pitää kieli keskellä suuta.

 Suomalais-ugrilaisten tuhatvuotinen vaellus länteen tapahtui suurten virtojen sivujokia myöten ilmeisesti juuri tällaisella haapiolla.

Jokien kulku on Euraasiassa yleensä pituuspiirien suuntaista, pohjoisesta etelääntai päinvastoin. Tietenkin sivujoet tulevat yläjuoksuilla aika lähelle toisiaan, mutta vedenjakajat täytyi ylittää maata pitkin. 

Otsjakkien haapio on tähän suurenmoisesti sopeutunut: veneen keulaan sidotaan köysi kuljettaessa joelta toiselle ja haapiota vedetään kuin kelkkaa perässä. Kalastaja-metsästäjän muonavarat ja muu omaisuus mahtuu haapioon.

Aikojen kuluessa tulivat tutuksi sopivimmat ylityspaikat, telataipaleet, joita alettiin kutsua nimellä lohisti, myös lükati (lohistada merkitsee virossa ’raahata perässään’, lükata merkitsee ’työntämistä’) (Suomessakin on monta vetotaival-paikannimeä jäänteenä vedenjakajan ylityskohdasta.) Ne esittivät Pohjois-Euroopan historiassa tärkeää osaa, ja myöhemmin monet kaupungit ovat saaneet niistä alkunsa, jopa nimensäkin. Sana lohisti, venäjäksi volok on tunnistettavasti säilynyt Vyšni Volotšjokin nimessä. Kaupunki sijaitsee Valdain ylängöllä. Aikoinaan tämä seutu oli yksi monista yhdistävistä väylistä Volgan ja Itämeren vesistöjen välillä.

Ehkä pitäisi vielä kertaalleen korostaa, että haavan kaatamiseen kivikirveellä kului lähes kaksi tuntia raskasta työtä. Vene oli suuri omaisuus. Sen vesillelasku oli juhlallinen tapahtuma, jota kehysti maagidsten toimintojen sarja. Kuohuviinipullon lyöminen valtamerijättiläisen teräskeulaan on nuoremman kivikauden uhrimenojen kaukaista kaikua. Vene oli yhteisen ja raskaan ponnistuksen tulos, vene oli elättäjä. Veneellä oli kalastajan myöhemmässäkin elämässä juhlahetkinä keskeinen osa. 

Museon seinällä alla tavallinen mela ja ylempi on Lennart Meren mainitsema koristeellinen ja käden taitoa vaativa häämela. Meloissa oli suhteettoman suuri lapa, joka muodosti kulman melan varren kanssa. Minulle ei selvinnyt, oliko tämä tehokkaan kulmamelan esimuoto. Kädensija on erillinen kapale, joka on kiinitetty puutapilla melan varteen. Kisapaikan melat olivat pääosin käsin veistettyjä. Joissain meloissa lavassa näkyi kulmahiomakoneen laikan jälkiä.

Otsjakit koversivat häihin erityisen häämelan, jonka valmistamiseen kului luultavasti yhtä paljon aikaa kuin uuden veneen veistämiseen. Olisi naivia nähdä tässä vain kauneuden kaipuuta. Työvoimaa on kaikissa yhteiskunnissa, myös aivan alkeellisissa, pidetty suurena omaisuutena. Pitsikaiverteisen ja puurenkailla koristetun, kirkkaaksi maalatun häämelan piti tuonaikaisten käsitysten mukaisesti jotenkin ”maksaa itsensä takaisin”.

Tajuan että tämä on inhottava ajatus, mutta taiteella on yhteiskunnassa suunnilleen samanlainen sääteltvä osa kuin vitamiineillä fysiologiassa. Ilman vitamiineja ei ole elämää, eikä ilman taidetta ole ihmistä. Taide on välttämättömyys. 

Taide on kulttuurin geeni, joka tuottaa itse itseään ja kasvattaa näin kulttuuria, ainoaa ilmapiiriä, jossa ihmisen sielu voi hengittää. Eksyin kauas aiheesta. Haluan vain sanoa, ettäö meidän laivakulttuurimme vanhimpia tekijöitä tulee etsiä suomalais-ugrilaisesta ajasta, jolloin me emme vielä olleet ehtineet Itämeren rannalle tai olimme vasta sinne tulossa.

Puunrungosta koverrettu haapio osoittautui merellä kelvottomaksi. Mutta haapion sivuja saattoi varpelaiteilla kohottaa. Laudat ommeltiin nahkanyörillä tai muulla sopivalla materiaalilla haapioon.

 

Kierros Hanti-Masiyskin kansojen museossa kuului ohjelmaamme. Meidät haettiin hotellilta, tehtiin kaupunkikierros ja lopuksi meidät kierrätettiin museossa oppaan kanssa. Museon haapio neulottuine lisälaitoineen vaikuttaa juuri sellaiselta kuin Lennart Meri kirjoittaa. Nahkahihnalla ja tuohella vahvistettua melaa en kisapaikalla nähnyt. Museo antoi vielä läksiäislahjaksi DVD:n ja postikorttikansion, jossa oli kuvia museon kokoelmista.

Amnjan kylässä käytti 79-vuotias otsjakki, veneentekijä Nikita Jernyhov ompeluun setrin ryöpättyjä juuria. Jotta lisälaidat kiinnittyisivät varmemmin alukseen, asetettiin veneen sisään kaaret ja ommeltiin nekin parraslaitoihin kiinni. Viimeksi mestari veisti kaarien ja sivulautojen väliin puukiilat, jotka jäykistivät rungon. Liukumisen estämiseksi oli kiilat voideltu kalanrasvallla, otsjakin kielessä voi."
 

Tähän päätty Lennart Meren kirjan sitaatti.

Osallistuin helsinkiläisen melojan, Kikka Salmen kanssa Suomalais-Ugrilaisten kansojen haapiomelontakilpailuun Siperian Hanti-Mansiyskissa. Tapahtuman järjesti Ethnosport -organisaatio yhteistyössä Lukoilin kanssa.

Hanti-laulajat, jotka esiintyivät tapahtuman iltatilaisuuksissa, olivat myös loistavia haapiomelojia. Hakalaitainen koriste toistui sekä miesten että naisten asuissa. Tuli mieleen Amerikan intiaanien helmikoristeet. Kova arki pitkän talven pakkasissa varmaan vaatii mieleltä näin herkkää koristelya ja kirkkaita värejä.

Graniitti Lenin ohjasi meidät suomalaisen oloisessa metsässä Hantien uhripaikalle. Ennen kisapäivää oli ohjelmassa kultturipäivä. Heti aamusta meidät vietiin noin tunnin ajomatkan päähän kaupungista metsään, jossa vielä kuljimme kohtuu matkan pitkospuita pitkin. Olimme matkalla hantien perinteiseen porouhriin.

Uhripaikalla viriteltiin nuotiota. Haapa oli myös polttopuuna. Vaikka tulet tehtiin ruuanlaittoa varten, oli se myös jonkinmoinen uhrituli. Kaksi shamaania uhrasi nuotioon kolikoita. Kansallispuvun kuvio vaikuttaa pelkistetyltä poronsarvokuviolta. Nuotion äärellä huomasin, että hanteille tulen ääressä eläminen oli tuttua. Useampi ihminen osallstui tulen tekoon ja keittämisen valmisteluun. Neuvoja ei juurikaan jaeltu, vaan jokainen tiesi tehtävänsä.

Hyvin venäläinen kattaus: vaikka ollaan keskellä korpea, niin pöytäliina pitää olla. Tähän olen törmännyt aiemminkin melontareissuillani. Kattaus on tärkeää, vaikka tarjolla olisi vain leipää ja votkaa.

Tällä alueella ei kasvateta poroja. Uhriporo lennätettin tänne elävänä helikopterilla 800 kilometrin päästä. Poro lopetettiin perinteisin menoin, jossa eläin ensin rauhoitettiin joikaamalla. Poro lyötiin tajuttomaksi yhdellä kirveen hamaran iskulla. Sen jälkeen se pistettiin niin, että veri kerääntyi vatsaonteloon, josta se otettiin talteen. Kolme miestä paloitteli poron runsaassa vartissa lihakauppakuntoon. Poron pään sisään laitettin kolikoita se shamaanit veivät pään uhrilehtoon, jossa se ripustettin puuhun. Tarjolla oli tuoretta
poronverta ja kyytipojaksi votkaa. Me suomalaiset tyydyimme votkaan. Hantit söivät joitain sisäelimiä suoraan teuraslämpöisenä. Lihoja ja sydän heitettiin keittokattilaan.

Kansallispukuinen hanti-rouva tarjoaa Kikalle leipää. Herttaiseen olemukseen kätkeytyy voimakas lauluääni. Hän lauloi meille iltajuhlassa. Hän on kahden pienen pojan äiti ja loistava meloja. Uhritilaisuus kaikkkineen oli ystävällinen, vieraanvarainen ja harras. Uhrin tarkoituksena oli tuoda meille kaikille ja meidän perheillemme hyvää oloa ja turvallista tulevaisuutta.

Uhriporon lihat kypsytettiin keittämällä isossa kattilassa nuotiotulella. Jokainen leikkasi lihapalasta
mieluisensa annoksen. Liha töpättiin suolakippoon ja syötiiin leivän kanssa. Palanpainikkeeksi join votkaa.
En tiedä, mitä osaa porosta söin, mutta liha oli maukasta ja mureaa.

Pöytä laitettiin aina koreaksi, oltiin sitten metsässä tai hotellin Vip-kabinetissa. Illalla hoteöllilla meidät kutsuttiin kabinettiin, jossa oli sekä Ethno Sportin että Lukoilin edustajat. Lisäksi oli hantien johtajia. Mielenkiintoista oli, että miehet esiteltiin ja käteltiin, naiset vain käteltiin. Tarjolla oli erillaisia graavattuja kaloja, raikasta puolukkamehua, vihanneksia, dippikastikkeita ja votkaa maljapuheineen. Maljoja ja toveruutta loputtomasti. Puolen yön aikaan kaksi pomomiestä lähti tupakalle, silloin me Kikan kanssa nousimme, kiitimme ja kättelimme itsemme ulos kabinetista. Meillä oli kisapäivä seuraavana päivänä. Virolainen Martti kertoi juhlien jatkuneen kello neljään aamulla.

Kisapäivän illan juhlapöytä. Iltajuhla oli kaikille kilpailijoille, heidän perheilleen ja lapsilleen. Naisilla oli upeita kansallispukuja ja moni paikallinen halusi keskustella kanssamme. Hyvin tulimme toimeen, vaikka aina ei löytynyt kuin muutama yhteinen sana ja hymy. Moni halusi kanssamme samaan kuvaan. Kun menee tarpeeksi kauas, alkaa ollla julkkis.

Kilpailupäivänä oli kisa-alueella sielläkin päättäjäispöytä koreana. Nälässä ei tarvinnut reissussa olla. Mustat mukit on teemukeja. Ystävällisen palvvelun tasoa kuvaa hyvin tapahtuma aikaisemmin päivällä. Olimme Kikan kanssa menossa jonoon, jossa oli kilpailijoille tarjolla ruokaa. Tuskin olimme päässeet jonoon, kun luoksemme tuli mies, joka vinkkasi meidät mukaansa. meidät ohjattiin kisa-alueen reunalla olevaan valkoiseen telttaan. Teltassa istui pomomiehiä pöydän ääressä. Tervehdimme ja meidät istuteettiin pöydän ääreen ja kohta meille tuotiin syötävää ja juotavaa. koska kisasuorituksemme oli vielä edessä, saimme hyvän syyn kieltäytyä yhteisestä voitkaryypystä.

Kisa-alue, jossa haapiomestaruudet ratkottiin. Järvi on entinen Irtys-joen mutka, joka on leikkautunut joen meanderoinnin vuoksi irti pääuomasta. Satdion oli noin tunnin ajomatkan päässä hotelliltamme. Kisatunnelma oli uskomaton. Katsomo kirkui ja kannusti melojia jokaisen suorituksen aikana. Kisa-aluella, meni mihin tahansa telttaan, niin aina toivotettiin tervetulleeksi ja tarjottiin ainakin pannusta lämmintä teetä hymyn kera.

Meillä oli omat englanninkielen taitoiset kisaemännät, jotka olivat koko ajan mukanamme ja auttoivat. Kun istuimme Kikan kanssa katsomossa, tulivat tytöt luoksemme ja kysyivät, saisivatko he keskustella kanssamme. He halusivat harjoitella englannin kieltä. Kyselimme paikallisista oloista. Alakoululaisten ei tarvitse mennä kouluun, jos on yli 25 astetta pakkasta. Lukiolaisille raja on -30. Talvea kestää vähän pidempään kuin meillä ja kesän lämpötila vaihtelee viileästä parhaimmillaan 30 asteen helteisiin. Kisaviikonloppuna ilman lämpötila olli 5-9 astetta ja vesi kylmää.

Suomen lippu seurasi meitä, missä liikuimmekaan kisa-alueella.

Ethnosport -tapahtuma korostaa mm. puolueettomuutta. Kisakentällä liehutettiin yhtä ylpeänä kaikkien osallistujien lippuja. Amerikasta oli kutsuttu intiaanien edustaja ja Australiasta maorien edustaja. Ethnosport -kisoja järjestetään eri puolilla maailmaa ja lajit vaihtelevat voimamieskisoista vaikkapa tähän meidän suomalais-ugrilaisten kansojen haapiomelontaan.

Hanti-Mansian kuvernööri Natalja Komarova avasi kisat. Kisan sponsori Lukoil edusti itseään maltillisesta ja tavallaan taka-alalla. Toisaalta sen ymmärtää, koska öljy- ja kaasuteollisuus on aheuttanut näillä seuduilla paljon luonnontuhoja. Siksi yritykset haluavat olla hyvissä väleissä paikallisväestön kanssa. Tältä Siperian alueelta tulee suurin osa Venäjän öljystä ja maakaasusta. Hanti-Mansiysk on tavallaan Venäjän Dallas. Öljyraha näkyi kaupungin julkisissa rakennuksissa ja mm. ampumahiihtostadion oli todella edustava. Nykyinen Venäjän tiukka taloustilanne on alkanut vaikuttaa myös täällä.

Meitä vieraita kuvattiin ahkerasti. Haapiokisat olivat vilpittömästi iso tapahtuma. Osa kuvaajista oli tietysti paikallisia, mutta oli myös kuvaajia ja haastattelijoita Moskovasta.

Hantien metsästysnuolia. Keskellä oleva nuoli, jonka kärjen alapuolella on väkäsiä, toimii niin, että jos nuoli ei osu saaliiseen kunnolla, niin joku koukuista voi silti tarttua ja kääntää vauhdilla iskeytyneen nuolen kärjen saaliin sisään. Sulitus on varmistettu ohuella langalla. Oletan, että jonkinmoista liimaa on myös käytetty sulkien kiinnittämiseen.

Ennen haapiokisojen aloitusta shamaani kävi ampumassa pahat henget pois kisapaikalta.

Saimme kokeilla perinteistä jousella ampumista. Oli jousessa potkua. Nuolen täydessä vedossa arvaan tehon olevan liki samaa tasoa suomalaisten perinnejousten kanssa. Kyllä noilla jousilla miesporukka hirven kaataa.

Kisakalustoa. Melat olivat yllättävän suuria pienikokoisille Hanti-melojille. Meille ei selvinnyt koon tarkoitus.
Yläpään kahvasta ei juurikaan pidetty kiinni. Tuli mieleen, että se voisi olla jonkinmoinen koukku, jolla on helppo noukkia pyydyksiä vedestä. Parempi selitys voisi olla, että muoto on lähinnä rehvakas, hieno mela ottaa yliotteen vastustajasta.

Haapion paikkausta. Terva vanhin voitehista.

Siniliivinen kaveri keskellä voitti oman luokkansa. Melan taipumasta näkee, että voima välittyy veteen.
Myöhemmin ostin häneltä itselleni hänen veistämänsä melan. Kaksikkona melojat itse meittivät mihin pienojen väliin he asettuvat parhaan trimmin aikaansaamiseksi. Maalattu haapio, joka muutenkin tuntui voittajaveneeltä, oli valinnut etupainoisen trimmin. Viisas valinta, koska haapiot upposivat kisan aikana helposti, kun haapion matala perä painui joko oman kanootin peräaaltoon tai naapurin aiheuttamaan aaltoon.

Kisasimme yhteisellä numerolla 47. Osallistuimme luokkiin Haapio naiset yli xx vuotta, Haapio miehet yli 55 vuotta ja Haapio mix -kaksikkona yhdellä haapiolla. Kyllä jännitti.

Kikka keskittyy. Emme juurikaan päässet harjoittelemaan haapioilla.
Sen verran meloimme, että havaitsimme ne pirun kiikkeriksi. Oltiin ihan hermona.

Miehet lähtivät rannasta ryntäämällä, naiset tönäistiin liikkeelle. Kikka saa minulta starttivauhdin.

Kikka tulee vauhdilla maaliin. Loistosuoritus todella kiikkerällä kanootilla. Taustalla turvaveneet pelastavat Kikan luokan epäonnisia. Haapioita upposi kisan tiimellyksessä melkein joka lähdöllä. Taistelutahto oli kova.

Kuva valehtelee, meno ei ollut reipasta, tutisin melkein koko matkan. Pelkäsin haapion menevän nurin. Ensin ajattelin, että teen komean syösyn heti lähdössä ja melon täysillä, kunnes alus uppoaa altani. Silti toimin varmanpäälle. Meloin alkumatkan miltei koko ajan melatukea pitäen. Vasta viimeisen käännöksen jälkeen rauhoituin ja tulin nautiskelleen maaliin katsellen ja kuunnellen katsomon kannustusta.

Maaliintulo kaksikkosarjassa. Pystyssä pysyttiin. On hienoa kuulla, kun katsomo hurraa meille. Alan ymmärtää kilpamelojia: keskittyminen, pyrähdys täysillä, katsomo huutaa, maali. Ja sitten se on ohi. Haapiot 500 m, sekakaksikko, Kikka ja Jaakko, Suomi.

Kisakalusto vähän vaihteli, olivat keveitä ja lujaa niillä melottiin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä haapion tekeminen. Reissun jälkeen on mielessä alkanut kyteä ajatus, että voitaisiin porukalla kokeilla haapion tekoa. jpos kiinnostaa, minuun voi ottaa yhteyttä.

Sain Evgeny Redginiltä hanti-melan. Hän esittelee kirjoitustaan, jonka hän kirjoitti lahjoittamaansa melaan.
Redgin on ampumahiihdon olympiavoittaja vm. 1992. Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jossa hän kilpaili.

Lahjamela ja ostamani mela seikkailivat kanssani lopulta Suomeen. Lennolla Hanti-Mansiyskistä Moskovaan melat matkasivat sidottuna business-luokan nahkatuoliin. Meillä oli Moskovassa kiireinen sekä kentän että lentoyhtiön vaihto, joten en olisi saanut meloja mukaan, jos ne olisi meneet ruumaan. Hantimelat businessluokassa! Venäjällä kaikki on mahdollista.

Tässä video, jossa katselen vieraanvaraisten isäntiemme kulttuuriin kuuluvaa porouhria. HD:nä se näkyy Vimeossa. Klikkaa vaan alapalkin harmaanolevaa HD-kohtaa.

Ethno Sport in Khanty Mansisjk 2015 - Culture Day from Jaakko Makikyla on Vimeo.
Old Hanti tradition mixed with today's elements.

Tässä kisapäivän menoa.

HD:nä se näkyy Vimeossa. Klikkaa vaan alapalkin harmaana olevaa HD-kohtaa.

Ethno Sport in Khanty Mansisjk 2015 - Race Day from Jaakko Makikyla on Vimeo.
Raceing with traditional Hanti-Mansi dug-out canoes.

Lisää Hanteista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Hantit

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.