Off Road Paddler: 2019

2019/12/19

Marraskuun melonta Liettuassa - Dipolio Issukis 2019

Varustautumista, melontaa ja turismia.
Kauden viimeinen
numero rinnassa melonta.

Story in English here >>>

Hermoilu, pelkääminen ja
etukäteen suunnittelu kuuluvat melontaani.

Mitä vähemmän tiedän kohteesta, sitä vauhdikkaammin mielikuvitukseni laukkaa. Herään yöllä ja mietin. Karhu tulee leiriin, kiivaassa virrassa mela lipsahtaa kädestä. Avaan kuivapussini ja ruuat ovat kastuneet pilalle. Mielikuvitus laukkaa. Olisin huono formulakuski. Kuvittelisin kolarin radan joka mutkaan. Ajaisin jarru pohjassa. Olen huono häviäjä itselleni, siitä nautin.

Melontani haavat ja suola ovat melonnat kelloa vastaan.

Olen paha vastustaja. Haluan joka kerta voittaa itseni. Kun olen etukäteen tutustunut olosuhteisiin ja tehnyt itselleni melontasuunnitelman, niin siinä koitan pysyä. Jos melonta ei toteudu suunnitelman mukaan, olen hävinnyt. Sijoitukseni muihin melojiin on yhdentekevä. Olen huono häviäjä itselleni, mutta ei minusta oikein ole muita voittamaankaan.

Voitin arpajaisissa viime kevään GAUJAXXL –melonnan yhteydessä osallistumisen Dipolio Issukis –melontaan Liettuaan Neris-joelle.

Ensin luulen, että kyse on juoksumaratonista ja olen jo luovuttamassa arpajaispalkinnon uudelleen kiertoon. Minulle vakuutetaan että Dipolio Issukis on melonta. Melotaan Liettuassa 170 kilometriä Neris-jokea Vilnasta Kaunasiin.

No en minä sellaisesta voi kieltäytyä. Olen juuri melonut pari vuorokautta ja 310 kilometriä kunnialla maaliin. ”Peace of cake” ajattelen.

Myöhemmin ymmärrän, että melonta on marraskuussa, lähtö on auringon laskettua ja perillä pitää olla seuraavana päivänä 23 tuntia lähdöstä. Keulamoottorini Sampo on menossa tuohon aikaan olkapääleikkaukseen. Joudun lähtemään yksin. Luokkani on C1. Neris-joki voi olla jäässä.

Toinen Gauja-veteraani, Timo Kivelä, K1, haluaa myös lähteä melomaan Liettuaan ja hänen Gaujalla hyvin toiminut huoltonsa lupaa tulla mukaan. Oliko minulla oikeasti arpaonnea, aika näyttää.

Foto Tuomas Tuomi

Tarvitsen nopeamman kanootin.

Minulla on kevytkulkuinen Northstar Trillium, johon olen kovasti tykästynyt. Olen melonut sillä näitä pitkiä matkoja, mutta vain alle sadan kilometrin melontoja. Trilliumissa jaksan istua ja meloa yhteen soittoon tuntikausia. Sillä matka taittuu kevyesti.

Pieniä laskutoimituksia Baltian melonnoista. Tässä ei ole huomioitu virran vaikutusta nopeuteen. Virta auttaa vähän vesitilanteesta riippuen 1-3 km/t

Turi-Tori, 78 km, 15 tuntia, miniminopeus 5,2 km/t
Vöhandumaraton, 100 km, 24 tuntia, miniminopeus 4,2 km/t
Gauja XXL, 310 km, 52 tuntia, miniminopeus 6 km/t
Dipolio-Issukis, 170 km, 23 tuntia, miniminopeus 7,4 km/t

Mutta nyt tarvitsen lisää marssivauhtia. Matka 170 km pitää meloa 7,4 kilometrin keskinopeudella. Aikaraja on 23 tuntia. Jos kanootti ja virta auttavat kilometrin tunnissa lisää, niin huiliaikaa tulee melkein 3,5 tuntia. Jaksan istua kanootissa yhtä soittoa 3-4 tuntia, sitten on pidettävä tauko. Seitsemän kolmen tunnin melontaa ja väleihin puolen tunnin tauot on mahdollinen suorituksen aikataulu.

Menen Welhonpesään koputtelemaan kanootteja. Siellä on hyllyssä vanha tuttu Northstar Magic. Minulla on ollut Bell Magic kymmenisen vuotta sitten. Hankin sen kanootikseni Suomen rannikon melontaan. Ennen rannikon melontaa Jouduin sillä syksyisellä retkellä Hangon länsipuolella puuskaiseen myrskyyn. Koin, että Magic on rannikon melontaan liian kiikkerä. Puuskaisessa tuulessa energia menee pystyssä pysymiseen. Myin Magickin ja ostin tilalle Bell Northstarin, kevytkulkuisen kaksikon, josta teetin merikelpoisen soolon. Northstarilla meloin rannikon ongelmitta. Nyt tarvitsen nopeutta ja teen Magicistä kaupat.

Bell-kanoottien valmistaja Ted Bell myi kymmenisen vuotta sitten Bell-kanoottien valmistuksen yritykselle, joka ei sitten saanutkaan kanoottien tuotantoa kunnolla käyntiin. Kun Ted Bell vapautui kilpailukiellosta, hän alkoi tehdä samoja tuttuja kanootteja Northstar -tuotemerkillä.

Foto Tuomas Tuomi

Northstar Magic.

On jännittävää mennä Magicillä uudelleen vesille yli kymmenen vuoden eron jälkeen. Kanootti on paljon parempi kuin muistin. Toisaalta oma melontani on varmaan sekin kehittynyt. Magic kulkee kevyesti ja kovaa. Trilliumiin verrattuna saan hyvinkin puoli kilometriä tunnissa lisää marssivauhtia.

Melaan lisää tehoa.

Tuplamutkamelani tuntuu jäävän Magicin vauhdissa jälkeen. En saa nostettua omaa tahtiani vastaamaan Magicin nopeutta. Teen johtopäätöksen, että tarvitsen hieman isompilapaisen melan. Toisaalta en halua luopua ZJ-melan ergonometrisestä tuplamutkamuodosta. Welhonpesän vintiltä löytyy kilpamelojien suosikin, Bracan, irtolapoja, joista löydän sopivan. Se on hieman pidempi ja kapeampi kuin ZJ-paddlen lapa.

Mielenkiintoista on, että useiden olympialaisten virallisen melavalmistajan Bracan tehdas on Kaunasissa, jonne Dipiolio Issukis päättyy.

Valoa pimeyteen.

Viime keväänä Gaujalla pimeässä ja sumussa kaipasimme tehokkaampaa valoa kanootin keulaan. Selaan nettiä ja löydän jopa kauko-ohjattavia valaisimia, mutta vähän epäilen tekniikan toimivuutta märässä ja kylmässä. Tyydyn siroon, vesitiiviiseen valonheittimeen. Valaisimessa on hela, jolla sen saa kiinnitettyä samanlaiseen kiskoon kuin kivääreissä, johon kiikaritähtäin kiinnitetään. Teen alumiinikiskosta kanootin keulaan helan, johon saan valaisimen tukevasti kiinni.

Pimeällä melonnan harjoittelua.

Dipolio Issukis on käytännössä pimeän melonta. Lähtö on auringon laskun aikaan ja tunti sen jälkeen on pimeä. Aurinko nousee 12 tunnin kuluttua. Vantaanjoki on kohtalaisen hyvä paikka harjoitella pimeän melontaa. Helsingissä on niin paljon valosaastetta, että pilkkopimeää ei tule.

Kesällä on ihan normaalia lähteä iltamelonnalle kuuden-seitsemän aikaan. Nyt tuntuu oudolta lähteä pimeälle merelle.

Ostan muusikoiden käyttämän nuottivalon, klipisin, jossa kahden sarven päässä on punaiset ledit. Pimeässä valo on yllättävän kirkas ja gps:ää on hyvä seurata tuossa valossa. Näissä pitkän matkan melonnoissa tasaan nopeuttani gepsin avulla. Siksi on hyvä nähdä numerot koko ajan. En ole niin urheilullinen, että käyttäisin sykemittaria.

Keulavalo toimii hyvin. Ei se niin kirkas ole, että sillä näkisi vedenalaisia kiviä, mutta muuten se auttaa kyllä.

Mietin myös vaatetusta.

Meloessa tulee aina hiki ja pikkuhiljaa yläkropan alusvaatteet kostuvat ja menettävät kykyään eristää lämpöä. Kun matka on pitkä, energia ei tahdo riittää sekä melomiseen että lämpöön.

Varaan itselleni kolmet yläkropan alusvaatteet. Ohut tekninen paita ja sen päällä merinovillainen aluspaita ja vielä lisäksi toinen, tukevampi fleece.

Huomaan, että lämpö karkaa käsivarsista. Teetän eräällä tuttavallani lukunutun tyyppisen villaisen asun kirpputorilta ostetusta ohuesta villapidasta. Siinä on hihat ja lapaluiden päällä selkäkappale, joka pitää hihat paikoillaan. Se osoittatuu hyvin hyödyliseksi vaatteeksi. Lämpö ei enää karkaa käsivarsista.

Ja tietysti päällimmäisenä on Ursuitin Venture –kuivapuku. Kokeilen myös välikuivapukua ja jos ei sada, niin välikuivapuku on vaatetuksen suhteen joustavampi kuin Venture. Minulla on molemmat asut matkassa.

Taukoja varten minulla on untuvatoppis.

Hanskoja on useita. Sileää meloessa hanskat eivät juuri kastu. Käytän hyvin öljyttyjä nahkahansikkaita. Kylmän tullen minulla on vielä kahdet neopren-hanskat. Niillä olen tarjennut.

Jalassa minulla on isot neopren tossut. Isot siksi, että voin pitää jaloissa useamman sukan ja vielä tulee kuivapuvun sukka. Silti pitää olla tilaa heilutella varpaita.

Otsalamppuja on matkassa muutama ja niihin litiumpattereita. Kännykkää varten on pari virtalähdettä.

Käy mielessä, että pitääkö kokeilla kaatumista ja pelastautumista, kun on melonut useamman tunnin kylmässä. Huh, päätän, etten kaadu.

Seuraan usean sääennustajan kautta Neris-joen säätä. Aika pitkään ennuste lupaa sateetonta, kevyttä myötätuulta ja vuodenaikaan nähden lämmintä. Onneksi ennusteet pitivät paikkansa.

Vilna on kaukana,
Dipolio-Issukis vielä kauempana.

Marraskuussa on hankala saada tuttua huoltoauton kuljettajaksi. Sovimme Timon kanssa, että kokeilemme melonnan huoltoa yhdellä autolla. Timo ja hänen huoltonsa, Hanna Peltonen ja Vesa Mutalahti vievät autosta kolme paikkaa ja varusteet lopun tilan. Saan omat varusteet ja kanootin Timon kyytiin. Kahdentoista tunnin istunto täpötäydessä autossa ei houkuttele. Päätän herraskaisesti lentää Vilnaan ja takaisin. Timo saa autokyydissä takapenkin omaan käyttöönsä.

Kilpailun järjestäjän kanssa on jatkuvasti ongelmia tiedonkulun kanssa. On kieli- ja varmaan kulttuurimuurikin. Kilpailulla ei ole nettisivuja, vaan viestintää käydään Facebookissa. Pääasiassa tapahtumasta kerrotaan Liettuaksi. Joudun kääntämään kilpailun säännöt Googlella Liettua > Englanti > Suomi. Kääntäjä toimi kyllä yllättävän hyvin.

Koetan saada tietoja Neris-joesta jopa Liettuan valtion hydrologian laitokselta. Siellä on täysi hiljaisuus. Jossain vaiheessa järjestäjä ilmoittaa, että joen vesitilanne on 0-10 asteikolla 5. Nerisjoki on siis puolillaan. Jos kevättulva on se kymmenen, niin viisi olisi hyvää virtaamaa. Muuta tietoa emme sitten joesta saakaan. Ilmoittautumisemme sentään kuitataan vastaanotetuiksi.

Olen aiemmissa vastaavissa melonnoissa Baltiassa ajellut etukäteen katselemaan joen olosuhteita. Nyt olen sen verran hermona, että päätän vuokrata auton ja ajella katselemaan jokea.

Tutkin Neris-jokea käsikopelolla.

Lentoni tulee torstaina 14.11. Vilnaan tunnin myöhässä ja ehdin ennen pimeän tuloa käydä katsomassa vain kolme ensimmäistä huoltopaikkaa. Joki vaikuttaa helpolta, se virtaa hyvin ja on samanlaisen oloinen 33, 50 ja 70 kilometrin kohdalla. Kuuden aikaan tulee täysi pimeys.

Yhtään ongelmakohtaa en näe. Yhden kohisevan nivan kuulen. Ääni ei ole kosken kohinaa, vaan lähinnä pitkä, kivinen sahi laulaa pimeässä. Joen virtaama näyttää pysyvän vakiona ensimmäiset sata kilometriä. Virtaama on reipas, noin kolme kilometriä tunnissa.

Uskon edelleen, että yhteinen huoltoauto Timolle ja minulle riittää. Toisaalta minulle mahtuu kanoottiin kaikki tarvittava kerralla mukaan, joten voin hätätilassa meloa ilman huoltoa.

Nähtyäni joen, päätän torstai-iltana, että en melo kuin ensimmäisen 28 kilometrin osuuden. Syitä on loppujen lopuksi useita, mutta tärkein syy on, että en saa motivoitua itseäni yölliseen seikkailuun tuntemattomalle joelle vieraassa maassa. Olen saanut joesta ja sen oloista liian vähän tietoa, että tuntisin oloni varmaksi. Joki on täällä ensi vuonnakin.

Jälkiviisaana voin todeta, että Timon ja minun ero kasvoi joella sen verran isoksi, että huolto ei olisi ehtinyt ajella edes takaisin välillämme. Neris-jokea seuraa nopea valtatie miltei koko matkan Vilnan ja Kaunasin välillä, mutta loppumatkat valtatieltä jokivarteen ovat erittäin hitaita kärrypolkuja. Navigointia jokivarren pusikoissa auttaa Googlen off-line satelliittikartta. Oeimme molemmat jakaneet Googlemapsiin sijaintimme huollolle, mutta joella veden tasolla kännykän yhteys takkuilee.

Marraskuussa ja pimeässä oma huolto, josta saa taukopaikalla lämmintä ruokaa ja juomaa, kuivia vaatteita sekä henkistä kannustusta, on ehdoton.

Vilna.

Olen sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin rajatusti Neuvostoliiton asioita. Koulussa ei kerrottu Baltian maista mitään. Minulla ei ollut Vilnasta minkäänlaista käsitystä. No se on Helsingin kokoinen Liettuan pääkaupunki. Kaupunki on 700 vuotta vanha ja vaikuttaa perinteikkäältä eurooppalaiselta kaupungilta. Liikenne on ruuhkaista ja tulee tunne paljon isommasta kaupungista.

Ruuhkassa on silti helppo ajaa ja vaikka meno on välillä hurjaa, autoilijat ovat huomaavaisia ja kohteliaita. Torvensoittoa en kuullut.

Hotellini on ihan keskustassa ja hyviä ruokaravintoloita löytyy kävelymatkan päässä hotellilta. Keskustassa aterioiden hinnat ovat Suomen luokkaa. Alkoholi on halvempaa. Laatu ja palvelu kaikkineen on parempaa kuin Helsingissä.

Neris-joki.

Melonnan piti alkaa kaupungin keskustasta, mutta juuri siinä kohtaa on iso joen penkkojen kunnostustyömaa. 170 kilometrin lähtö siirtyi kuutisen kilometriä ylävirtaan keskustan ulkopuolelle. Tieto tästä ilmestyi Facebokkiin perjantaina 15.11. jolloin 230 kilometrin melojat olivat jo liikkeellä.

Illan tankkaus.

Kävelymatkan päässä hotellista löytyy italialaistyyppinen ravintola. En ole tainnut tankata melontaa varten koskaan näin hienossa ravintolassa. Kaksi pientä pikaria ovat kokin terveisiä. Toinen, tonnikalacarpaccio, tulee alkupalaksi ennen keittoa ja toinen, tiramisu, tulee jälkiruuaksi. Pääruoka, pasta on oikeastaan koko ketjun heikoin lenkki, vähän kuivakkaa minun makuuni. Vaikka pasta kuvassa näyttää pieneltä annokselta, niin lautasen koko hämää.

Eväiden hankinta.

Vilnan keskustassa en hahmottanut ruokakauppaa, jonne voisin mennä autolla. Ajoan keskustan ulkopuolelle hyvin venäläisen oloiseen lähiöön. Sieltä löytyy marketti, johon saan auton parkkiin. Vähän epäilen, että löydänkö mitään tällaisesta nukkumalähiön kaupasta. Hämmästykseni on suuri, kun pääsen kauppaan sisään. Valikoima pärjäisi koska tahansa Stockmannin Herkulle. Keski-Eurooppalainen meininki.

Foto ja video Hanna Peltonen

Oma melontani.

Minulla oli kaikenlaisia kremppoja pitkin syksyä, joten melonnat jäivät vähäisiksi. Panostin sitäkin huolellisemmin muuhun valmistautumiseen. Kilpailujärjestäjän huono tiedottaminen oli minulle suuri ongelma. Olen tottunut hankkimaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman tiedon, kun olen lähdössä vaativaan melontaan. Nyt ole todella epävarma siitä, mihin olen menossa. Timo on toisaalta harjoitellut koko syksyn ja hänellä on tavoite onnistuneen perillepääsyn lisäksi sijoittua hyvin. Minulle näissä tapahtumissa riittää pääsy kunnialla perille. Nyt en ole ollenkaan varma itsestäni saati melonnastani.

En yritä meloa läpi yön koko matkaa, vaan melon vain ensimmäisen etapin, noin 33 kilometriä. Kerron suunnitelmani huollolle ja he tulevat hakemaan minut ensimmäiseltä aikatarkastusasemalta. He ottavat kanootin katolle ja muut varusteet autoon sekä tuovat minut takaisin hotellille Vilnaan.

Olen tyytyväinen päätökseeni. Nyt minulla ei ole mitään syytä hermoilla, vaan voin nauttia hienosta melonnasta pitkin historiallista jokea.

Päätän jopa, että kokemukseni joella olisi täydellinen, niin en dokumentoi melontaani muuta kuin GPS-jäljellä. En videoi, en kuvaa, enkä ota selfieitä. Päätös on vapauttava ja melonta kaikkineen nautinnollinen.

Sahi korvakuulolta.

Viime kevään GaujaXXL oli rankka kokemus. Nyt Neris-joella oli hienoa huomata, että olen oppinut melomaan kylmässä ja pimeässä. Vaikka en melonut kuin runsaat kome tuntia, niin meloin sen täysivauhtisesti. Olisin kaiken lisäksi voinut meloa ilman valonheitintä Vilnan läpi ja aika pitkään sen jälkeen. Taivas oli paksussa pilvessä ja kaupungin valot valaisivat pilvet. Musta metsän silhuetti näkyi vaaleita pilviä vasten ja pilvet heijastavat veden pinnan vaaleaksi jossa pyörteet näkyvät hyvin. Pintakiviä tai kaatuneita puita ei osunut kohdalle.

Yksi uusi oppi on pitkän sahin ohittaminen korvakuulolta. Sahin kiviä tai kuohuja en näe, mutta kun joen molemmilta rannoilta kuuluu kohinaa, niin melon ääntä väistellen sahin läpi osumatta kiviin. Tässä vaiheessa käytän puista saukonhäntämelaa, jolla etenen äänettömästi. Melan pitkä lapa myös varoittaa, jos ajaudun matalaan veteen.

Kun joen varressa ei näy valoja kiintopisteiksi, alan odottaa hallusinaatioita. Niitä ei tule, eikä pimeä muutenkaan haittaa tasapainon pitoa kanootissa. Uskon, että tähän auttaa, kun välillä katselen kauas valonheittimen keilaan ja hämärään maisemaan ja välillä taas teräivöitän katseeni punaisten led-valojen valaisemaan gepsiini. Uskon, että tämä silmäjumppa pitää aivojen kuvanmuodostuksen pirteänä ja aivoille ei jää aikaa viritellä hallusinaatioita. Sovellan myös tänä syksynä Fögöltä, Joha Forsströmiltä saamaani vinkkiä, että polviasennossa tasapaino ei synny jaloista, vaan että tietää istuvansa häntäluun päällä. Loistava mielikuva.

Huollon mukana pimeässä.

Pääsen Timon huollon kyytiin. He eivät ehdi heittää minua hotellille, vaan lähden heidän mukaansa Timoa vastaan. Joen rantaan menee kärrypolku, joka välillä katoaa pusikkoon. Tunnelma pimeällä rannalla on hieno.

Pattereita, lihalientä ja mustikkakeittoa.

Timo ilmestyy pimeältä joelta. Hänen valonsa ovat aika hiipuneet ja teippaan hänelle oman valonheittimeni. Annan myös termoskannullisen lämmintä lihalientä ja litran vahvaa mustikkakeittoa. Timo vaihtaa kuivat vaatteet päälle ja ottaa pienet torkut autossa. Hyvästelemme hänet pimeälle joelle. En kadehdi.

Tässä välissä huolto vie minut hotellille. Oli hieno nähdä taukopaikka ja olen tyytyväinen, että päätin meloa vain yhden osuuden.

Turistina Vilnassa.

Napoleon määritteli Vilnan Pohjois-Euroopan Jerusalemiksi. Vilna on perinteikäs juutalaiskaupunki. Parhaimmillaan kaupungissa oli toista sataa synagoogaa. Hitler ja myöhemmin Stalin tuhosivat juutalaiset Vilnasta.

Vilnan KGB-museo.

Pasifisti minussa ei arvosta pahoja tekoja. KGB-näyttely on vähän kuin Ilmajoen museo Suomessa. Pistooleja, jonkun silmälasit, paljon mustavalkoisia valokuvia sotilaspukuisista miehistä, pieniä kuvia ja minulle liian pitkiä kuvatekstejä.

Alakerrassa on sellejä, jotka muistuttivat nuoruuteni Sofiankadun juoppoputkia. Vieläkin Suomessa puhutaan paljuselleistä. Vesihuuhdeltu kyykkypaska-bidee-selli näyttää tässä ympäristössä upseeriluksukselta.

Museomies minussa kaipaa dramaattista alkua ja lopuksi kyyneliä. Siitä huolimatta katsojia on paljon, lähinnä totisia nuoria. Tulihan käytyä

Vilna MO, modernin taiteen museo.

Hirveen pitkä kävely, kun vielä eksyin muutaman kerran. Talo on jonkun arkkitehdin "nyt mä pääsen näyttään nerouteni”-työ.

Näyttely minun silmääni on lähinnä tasoa Taideakatemian kolmannen vuosikurssin kevätnäyttely. Puola ja Viro ovat jo kaukana neuvostoajan traumoista, täällä siinä piehtaroidaan antaumuksella. Tätä taidetta on kokemassa melkein sama nuorten pariskuntien porukka kuin KGB-museossa. Pitkään ja hartaasti katselevat.

Uber.

Kävelyn uuvuttamana googlaan bussia takaisin hotellille. Google tarjoaa Uberiä. Lataan ja tilaan. Ja minusta tulee laakista Uberisti. Ennakkoluulot häipyivät ekaan kyytiin.

Kerron kännykässä mistä mihin, Uber kertoo, kuka tulee, mitä maksaa ja montako minuuttia joudun odottamaan (6 min).

Kyyti on parempi kuin mikään aiemman elämäni taksi. Mukaan lukien oma urani taksissa. Puhumatonta, rauhallista kyytiä siistissä Passatissa, jossa vaimea musiikki soi. Perillä heippa kuskille ja hotelliin.

Uber kysyy tähtiä ja kommenttia kuskille. Annan viisi ja olisin antanut 3 euron kyydin lisäksi riksaa, mutta siinä vaiheessa Uber ilmoittaa, että on onglema, tippaus ei toimi.

Illallisravintola.

Nyt, kun olen Ubermaani, niin laajennan Vilnan ravintolatarjontaa kävelymatkan ulkopuolelle. Google ehdottaa Verandaa, paikka sopii perheille ja on elävää jazz-musiikkia. Sinne!

Uber tulee ja vie. Jumalainen Uber-kokemus uudelleen. Kyyti, jossa ei tarvitse olla kontaktissa paikallisiin. Mua elloo tinkiä ja maksaa.

Veranda on nolon hieno tarpeisiini ja vielä ystävällinen. Kunnon ammattiravintola, jossa kömpelössä, vähän muita asiakkaita korkeammalla olevassa baarijakkarapöydässä on varattu-lappu. Hovi valittelee, että paikka on täynnä, mutta tuo varattu pöytä on vielä vapaa. (Osaava ravintola varaa huonoimmat pöydät satunnaisille tulijoille. Ne on yleensä paikkoja, joita he eivät kehtaa antaa etukäteen varaaville asiakkaille. Hyvä ajatus.) Mulle tietysti kelpaa. Eikä pöytä ole edes vessan vieressä. Maisema on baariin ja pianistiin.

Juomat hoituvat upeasti. Negroni alkudrinkiksi, hyvää paikallista kevyttä olutta ja jälkiruokakahvin, Kleine Brownerin kanssa Chuchillin portviiniä.

Tonnikalacarpaccio tuntuu tällä hetkellä olleen tuoretta sekin (Ruokamyrkytyksen itämisaika on noin kuusi tuntia). Jumalaisen makuista, pahoittelut mahdollisille delfiiniuhreille. Maistui eettisesti kalastetulta.

Enrecote on karvan verran yli mediumin, mutta tulisella soosilla saan sen alas viimeistä lihanikaraa myöden.

Veranda on hieno paikka katsoa kännykästä Formuloiden aika-ajoja. Öh, vähän hävetti.

Melomalla pääsee kummallisiin paikkoihin.

Harvoin olen valmistautunut näin perusteellisesti millekään retkelleni. Ja lopputulos on aivan jotain muuta. Valmistautuminen oli hyvin opettavaista. Kun on kylmä ja pitkä matka, kaiken pitää olla kunnossa. Se, että keskeytin, ei harmita. Reissu oli hieno kaikkineen.

Timon huoltoporukka hoitaa Suomeen kanootin ja melontakamat. Ja illalla kännykkkään valmiiksi nakuteltu Uber vie hyvissä ajoin kentälle.

Tulokset:

Dipole Challenge PLUS 230km
1. Ilze Balode K1W (LV) 20:19
2. Edgars Purvinš K1M (LV) 20:23
3. Andris Stavro K1M (LV) 22:39
4. Timo Kivelä K1M (FIN) 27:53
5. Arūnas Maciulevičius (LT) KP2-5:00

K2all

6.Linda Tetsman + Anette Baum K2W (EE) 22:23
7.Meelis Valgeväli + Eero Valgeväli K2M (EE) KP4 11:23

Dipolio iššukis klasika 170 km
Dipole Challenge classic 170km

1. Arnoldas Latvenas K1M (LT ) 16:35
2. Vilimas Varanavicius K1M (LT) 18:39
3. Jokbas Girdvainis K1M (LT) 20:52
4. Wieslaw Koc K1M (PL) 20:56
5. Vytenis Butkevicius K1M (LT) 23:46
6. Sigitas Žutautas K1M (LT) KP4 16:16
7. Jaakko Mäkikylä C1M (FIN) KP1 3:22

K2all

8. Hillar Irves + Raul Lepasild K2M (EE) 18:22
9. Vygantas Kleinauskas + Valentinas Žala K2M (LT) 19:25
10. Migl Žegleviciute + Juras Tovtkevicius K2MIX (LT) 21:08
11. Inga Aukštuolyte + Edita Krušinskiene K2W (LT) 21:48

Good luck in your next races!

Liettua on 14. maa, jossa olen melonut. Nyt purjehditut ja melotut maat on tasoissa.
En näitä kerää tietoisesti, kunhan huomasin.

Linkki Garminiin https://connect.garmin.com/modern/activity/4268987585#

Infolinkkejä.

Kanoottini: Northstar Magic, Welhonpesä
Mela: Braca Outrigger -lapa, Welhonpesä ja tuplamutkamela, ZJ-paddle, löytyy Welhonpesästä

Säätiedot: Windy ja norjalainen Yr - näihin löytyy hyvät, ilmaiset appsit

Hotellini Vilnassa: Congress Hotel https://www.congress.lt/
Torstai-illan ravintola: Da Antonio http://www.antonio.lt/index.php?k=EN
Perjantain ruokakauppa: IKI, https://goo.gl/maps/XfNsp8gtAECYts1y6
Lauantai-illan ravintola: Veranda
Auton vuokrasin hotellin kautta, kun tulin auto odotti ja palautus hoitui jättämällä avaimet hotellin respaan.
Maksullinen pysäköintipaikka oli hotellin pihalla.

Mo taidemuseo, https://mo.lt/en/
KGB-museo (Kansanmurhan uhrien museo), http://genocid.lt/muziejus/en/

Baltian melontoja 2020.

Viro, Turi-Tori 11.4. 2020 https://tyritori.ee/
Viro, Vöhandumaraton 18.4. 2020 https://www.vohandumaraton.ee/en/
Latvia, Gauja XXL 1.-3.5. 2020 http://gaujaxxl.lv/en/
Liettua, Dipolio Issukis, 13.-14.11. 2020 https://www.facebook.com/dipolio.issukis/

Baltian melontojen 2019 blogijutut.

Linkki Turi-Tori 2019 -melontaan

Linkki Vöhandumaraton 2019 -melontaan

Linkki Gauja XXL -melontaan

Varmista, että saat seuraavat tarinat tuoreena,

tilaa tästä feedi:

To get the next parts of this story, get a feed from here:

Story in English here >>>

Off-Road -melonnan äänenkannattaja

2019/10/13

Kokemus ja raaka voima – 3

Link to English Summary >>>

"Aurinko nousee kolmen tunnin kuluttua."

Nelikulmaiset majavan silmät kiiluvat pimeydessä. Keulamelojani Sampo sytyttää otsavalon ja suuntaa valokeilan joen penkalle. Nyt erotamme rannalla teltan nelikulmaiset heijastintarrat. Pysähdymme. Rannasta alkaa kuulua kiroilua selvällä suomella.

Kilpakumppanimme Timo on saanut tarpeekseen pimeydestä, läpinäkymättömästä sumusta ja virtaan romahtaneista joen penkoista. Jos siellä kaatuu, on mahdotonta kiivetä rantaan, manaa Timo.

Timo on melonut kajakillaan runsaat kolmekymmentä tuntia yhteen menoon. Hän päätti, että nyt on tärkeintä päästä elävänä pois joelta. Timo rantautui ensimmäiseen mahdolliseen kohtaan, pystytti teltan ja päätti odottaa päivänvaloa sekä sumun hälvenemistä. Onko teillä lämmintä makuupussia? Timo kysyy. Ei, meillä on vaan ohuet kesäpussit, vastaan.

Timo kertoo meille, miksi on leiriytynyt. Melonta yksin pimeässä kylmällä joella sumun keskellä ei ole tervejärkisen perheenisän puuhaa. Pystytettyään teltan hän on kylmissään kääriytynyt pieneen, pojaltaan lainaamaansa kesämakuupussiin ja työntänyt jalat Ortliebin kuivasäkkiin. Kuuntelemme Timon puhetta, mutta emme ymmärrä sitä. Tuttu kaveri kiroilee ja sanailee hauskasti rannassa. Kolmen tunnin kuluttua aurinko nousee, huikkaan kannustuksen Timolle. Heilautamme kättä ja katoamme sumuun.

Virhe! Emämunaus!

Näin ei saa kaveria jättää!

Meidän olisi pitänyt tarkistaa ja varmistaa, että Timo tietää, mitä on tekemässä.

Meidän olisi pitänyt huolehtia, että hänellä on riittävät varusteet selvitä kylmästä yöstä.

Olisimme ilman muuta voineet antaa toisen makuupusseistamme ja avaruuspeiton ensiapulaukusta lisälämmikkeeksi.

Meillä olisi myös ollut tarjota lämmintä teetä.

Ja jos oikein huonolta olisi näyttänyt, olisimme virittäneet Sampon kanssa Timolle kunnon nuotion.

Miksi meillä oli joella kesävarusteet, vaikka tiesimme, että yöt ovat kylmiä? No tietysti yritimme pitää kanoottimme mahdollisimman kevyenä. Makuupussit oli silti huono grammanfiilaus kohde. Kesäpussin ja kolmen vuodenajan pussin painoero on korkeintaan kilon. Meillä oli vettä matkassa useita litroja, ja kertakaakaan ei vesi loppunut ennen huoltotaukoa. Nämä on vaan näitä henkimaailman juttuja, jotka on opeteltava käytännössä.

Emme tehneet mitään näistä.

Aivomme ymmärsivät vain, että pitää meloa.

Olemme meloneet yli vuorokauden, Sampo samoilla silmillä, minä 42 minuutin unilla teltassa ja muutamalla torkulla kanootissa. Ajatus ystävän auttamiseen ei yksinkertaisesti siirry aivoihin.

Voin hyvin kuvitella, kuinka vuorikiipeilijät hapen puutteesta ja väsyneinä voivat tunteettomasti harpata kuolevan kiipeilijäkaverin yli kohti vuoren huippua. Emme kumpikaan voineet etukäteen kuvitella, kuinka rankan suorituksen Gauja-joki tällä kertaa tarjosi.

Olemme jälkeenpäin puhuneet tästä kohtaamisesta Timon kanssa ja nyt olemme kaikki kolme sitä mieltä, että tämä virhe ei kohdallamme toistu. Ilman muuta pitää pysähtyä ja selvittää tilanne, ennen kuin jatkaa matkaa. Oli vaikka kuinka väsynyt.

Meloimme Sampon kanssa
vuosi sitten tätä samaa jokea.

Silloin keväinen Gaujan henki oli leppoisa ja ystävällinen.

Sää oli lämmin ja Gauja virtasi vauhdikkaasti. Nukuimme molempina öinä useamman tunnin huoltajamme Erkki Lampénin pystyttämässä teltassa vatsa pullollaan hänen lämmittämäänsä apetta.

Vuosi sitten minulta loppui usko maaliin ehtimiseen ja keskeytimme 200 kilometrin kohdalla. Kun meloo vajaassa kahdessa vuorokaudessa 200 kilometriä, on se keskeytyksestä huolimatta hyvä suoritus. Se on pakko myöntää. Keskeyttäminen oli minulle helppo päätös hyväksyä. Olimme leikkimässä. Leikin saa ja voi keskeyttää.

Kirvelikö päätös? Kirveli vähän samalla tavalla kuin huippu-urheilussa hopea harmittaa, mutta aika kiillottaa sen. Sampoa kirveli kunnolla, hän jopa ehdotti, että jatketaan matkaa niin, että Sampo meloo ja minä nukun jonkun aikaa kanootissa. Hyvä ajatus, mutta pysyin kannassani.

Päätimme, että tämä saatu oppi ja kokemus käytetään hyväksi ja lähdetään vuoden kuluttua uudelleen. Kokemamme perusteella oletimme, että suurempia ongelmia ei tule. Päästään perille, kun nukutaan vähemmän ja melotaan enemmän.

Jokainen melanveto ennen Gaujaa on tarpeen
ja sekään ei aina riitä.
Kaluston pitää myös olla kunnossa.

Sampo pitää huolta kunnostaan ympäri vuoden. Nyt hänellä on lentopallosta saatu nivelsidevamma solisluussa. Se vähentää mahdollisuutta kuntoilla, mutta kun jäät alkavat lähteä, huomaamme, että vamma ei juuri haittaa melontaa.

Olemme vesillä heti kun on sulaa vettä. Hiomme yhteistä tekniikkaamme paremmaksi. Olemme melkein saman painoisia, joten kokeilemme vaihtaa melontapaikkoja. Ajatus on, että Gaujalla voimme välillä edetä niin, että toinen ottaa nokoset kanootin pohjalla ja toinen meloo perämelojan paikalta.

Lyhennämme meloja saadaksemme nopeutettua tahtia. Pohdimme syömisiä ja taukojen rytmityksiä.

Vesihiomme kanootin pohjan himmeäksi. Pohjan naarmujen muoto pehmenee ja mattapinta luistaa vedessä paremmin. Tämä on varmasti enemmän psyykkistä varustautumista kuin oikeasti merkittävää nopeuden kannalta.

Nostamme istuimia vielä vähän. Kiinnitys niin lähelle parrasta, kuin suinkin. Näin polviasennossa polven kulma on loivempi ja veri kiertää jaloissa paremmin.

Hankimme tehokkaan otsalampun ja siihen riittävästi (litium) paristoja. Ideoimme toisen otsalampun kiinnityksen kanootin keulaan niin, että valo tulee mahdollisimman matalalta.

Seuraamme Gaujan säätietoja ja vesitilannetta. Hermoilemme.

Välipalojen ja juotavan mitoitus alkaa osua kohdalleen. Melontalämpötilaan sopiva vaatetus on hienosäädetty.

Melontatahti alkaa rauhoittua sellaiseksi, että tuntee jaksavansa meloa vaikka kuinka kauan.

Huolto on Gaujalla oltava,
muuten ei mistään tule mitään.

Vastoinkäymisiä valmistautumisessa tulee. Kaksi mahdollista huoltajaa joutuvat perumaan lähtönsä.

Laitamme laajan haun sosiaaliseen mediaan. Onni potkaisee meitä ja Paavo Juntunen Tuusmelojista ilmoittautuu huoltajaksi. Paavo on kokenut meloja ja on osallistunut itsekin erilaisiin vaativiin kisoihin. Kaiken lisäksi Paavo halusi lähteä tutulla omalla autollaan, joka on minun Hyundaita tilavampi ja mukavampi.

Onko kaikki tehtävissä oleva tehty?

Gauja XXL on ollut meillä mielissä viime vuoden keskeyttämisestä lähtien. Turi-Tori ja Vöhandumaraton ovat olleet meille harjoitusta Gaujaa varten.

Vöhandumaraton oli ensimmäisillä kerroilla etukäteen hermoilua ja melonta tuntemattomaan. Viime kerrat se jo ollut varman päälle suoritus. Gaujalle ei voi lähteä varman päälle. Yhteinen tavoitteemme on meloa perjantai-illan kello seitsemästä sunnuntaihin puoleen yöhön. Jos kaikki menee hyvin, olemme silloin maalissa.

Kuiva joki karsii osallistujia

Olemme seuranneet säätiedotuksia ja Gauja-joen vedenkorkeutta. Vettä on vähän ja sateet näyttävät tulevan liian myöhään nostaakseen veden pintaa. Ennuste lupaa sadetta vasta melontaviikonlopuksi. Melonnan ajaksi on luvassa myös yöpakkasia.

Joessa on yli puoli metriä vähemmän vettä kuin vuosi sitten. Silloinkin koskipaikoissa oli kiviä pinnassa. Vähän veden vuoksi muutama kilpameloja luovuttaa. He eivät halua lähteä rikkomaan kilpakanoottejaan kivisiin koskiin. Meidän tarkoituksemme on edetä koskipaikat rauhallisesti ja toisaalta meillä on alla tukeva retkikanootti.

Olemme luottavaisin mielin liikkeellä.

Meillä on asiantunteva huolto, olemme valmistaneet ja pakastaneet lämpimät ateriat etukäteen Suomessa. Huolto-Paavo lämmittää ateriat valmiiksi. Sampo on tehnyt kanarisottoa ja minulla on jauhelihapastaa. Sampolla kerta-annos on reilu puoli kiloa, minulla runsaat 300 grammaa.

Välipaloina on meillä kaikkea mahdollista, jossa on yli 200 kilokaloria: metwurstia, juustoja, pullaa, suklaata, sipsejä. Koskaan ei voi tietää, mitä juuri sillä hetkellä haluaa syödä.

Termoskannuihin Paavo keittää tukevaa mustaa teetä, jossa on reilusti hunajaa. Juomana on vesipulloja, joihin olemme liuottaneet mm. magnesiumia. Rytmi on juomaa puolen tunnin välein ja haukkapala kerran tunnissa. Rantataukoja pidämme vain muutamia. Pisimmillään istuimme kanootissa lauantai-sunnuntai välisenä yönä seitsemän tuntia putkeen.

Gauja XXL on kummallinen tapahtuma.

Kun ilmoittauduimme, tiesimme, että olemme kova pari melojina. Meillä oli tavoite päästä perille. Siitä huolimatta emme voi tietää pääsemmekö perille. Siitä jää pitkät jäljet mieleen.

Lähtijät ovat oman melontatyylinsä huippuja, sitä ei kukaan voi kiistää. Joki haastaa jokaisen, joka on riittävän rohkea lähteäkseen. Järjestäjät palkitsevat jokaisen lähtijän pienellä muistoesineellä. Lähtijä on palkintonsa ansainnut.

Maaliintulo tai loppuaika ovat toissijaisia bonuksia. Tällä kertaa joelle lähti viisitoista joukkuetta, parikymmentä melojaa. Suomesta meidän lisäksemme on Virva Vuorenpää ja Timo Kivelä, molemmat melovat K1 –luokassa. Lisäksi ilman muuta on mainittava huolto. Meillä oli Paavo Juntunen Tuusmelojista.

Tiedämme jo lähtiessä, että olemme luokkamme C2 Men, kanoottikaksikko miehet, ainoa osallistuja.

Jos pääsemme ajoissa maaliin, voitamme luokkamme.

Gauja repii kanootteja ja melojia palasiksi.

Alkumatkan kosket osuvat pimeään aikaan. Öisen usvan olemme kokeneet jo edellisvuonna. Yöpakkaseen emme ymmärtäneet varustautua. Olemme ennenkin meloneet jäätävissä oloissa, mutta tuntikausien kylmyys nujertaa.

Gaujan henki ei palkitse, se paiskoo meitä melojia kivillä. Taivaalta sataa, salamoi ja puhaltaa. Yöksi laskeutuu läpinäkymätön sumu. Virtapaikkojen kivet puskevat pimeässä melojia nurin ja raapivat kanootteja puhki. Pakkanen kuorruttaa varusteemme jäähän.

Lauantain pakollinen puolen tunnin tauko osuu meille puolen päivän kohdalle. Huolto-Paavolla on ruoka ja teltta valmiina. Saan nukkua 42 minuuttia. Sampo nuorempana ei nuku, vaan loikoilee ja venyttelee.

Lauantaiyönä Gauja sammuttaa valot.

Ruokatauolla Valmieirassa joelle nousee tiivis sumu. Otsavalo heijastuu takaisin sumusta eikä siitä ole apua. Sampo ehdottaa, että melotaan vaan pimeässä eteenpäin. Ajatus tuntuu hurjalta, mutta ei oikein ole parempaakaan ehdotusta. Yläpuolellamme kajastaa kirkas taivas ja koitamme siitä hahmottaa melontasuunnan joella. Kun sumusta tulee ranta vastaan, katson kännykkääni lataamastani Google offline-kartasta, mihin suuntaan joki kääntyy. Muutaman kerran teemme täysjarrutuksen. Luulemme nähneemme ajopuuröykkiön sojottavan suoraan kohti.

Timon lisäksi emme kohtaa muita melojia. Jossain vaiheessa kuulemme kaukaa junan äänen. Haparoimme eteenpäin suurelta osin kuulon varassa. Keskitymme sujauttamaan melan veteen äänettömästi ja silti tehokkaasti. Hiilikuituiset tuplamutkamelamme toimivat tässä loistavasti. Minä olen nukahtaa istualleni. Useamman kerran Sampo jatkaa melontaa edestä ja minä otan torkut poski GPS:ää vasten. Ongelma on, että kun lakkaan melomasta, alan palella. Silti torkut piristävät.

"Vieläkö toi koivutukki seuraa meitä?" Sampo kysyy ja jatkaa hetken päästä, "Varo, taas tulee ajelehtiva särkkä." Minä valitan, että joki on muuttunut ylämäeksi. En kehtaa sanoa, että hiekkasärkät muuttuvat näyteikkunaksi täynnä kolmiulotteisia postikortteja ja majavan läiskäyttämä vesirengas saa hetkessä päälleen siistejä acryylilaatikoita, joita näin tulomatkalla uudessa Viron kansallismuseossa Tartossa.

Etenemme pitkiä jaksoja puhumatta toisillemme, kuuntelemme, mitä edestä on tulossa. Edessäni melova Sampo muuttuu välillä joksikin toiseksi henkilöksi. Koen kuin unessa, että minulla on joku muu meloja kanootin keulassa. Kun puhumme, hän muuttuu Sampoksi. Tämä persoonien vaihtuminen tuntuu silti kuuluvan asiaan.

En ole koskaan käyttänyt hallusinogeenejä, mutta nyt ymmärrän niiden viehätyksen. GaujaXXL:n säännöissä ei ole varoitusta harha-aistimuksista. Ne on hienoja, mutta samalla pelottavia.

Jos olisin ollut yksin yöllä tällä sumuisella joella. Olisin Timon tapaan mennyt rantaan, pystyttänyt teltan ja palellut kesäpussissani auringon nousua odottaen. Ja kun olisin vihdoin yhyttänyt huolto-Paavon, olisi lopettanut siihen paikkaan ja tuntenut itseni tervejärkikseksi melojaksi.

Sumu hidastaa. Päivä ei koita.
Joki ei lopu koskaan.

Sumusta ja pimeydestä huolimatta etenemme välillä reippaasti. Sitten taas pitää haparoida, kun emme ole varmoja, mihin suuntaan joki jatkuu. Kun edessä kuuluu kohinaa, emme näe, minkälainen koski kivineen odottaa meitä. Vaihtoehdot ovat kantaa, jarrutella tai jatkaa tuurilla. Luotamme retkikanoottiimme ja jatkamme tuurilla. Virta ohjaa meitä yllättävän hyvin kivien ohi.

Auringon noustua näemme joenvarressa aidosti, emme harhana, hylätyn kilpakajakin, jonka kyljessä on teipattuna lappu OK! Joku on lähtenyt kävellen kotiin.

Tavoitteemme on olla seuraavalla taukopaikalla kello kolme yöllä mutta haparointi joella venyttää saapumisemme kuuteen aamulla. Olemme meloneet yhdellä istumalla seitsemän tuntia.

Paavolla on teltta valmiina. Riisumme vaatteitamme ja alamme molemmat täristä kylmästä. En muista koskaan kokeneeni tällaista kylmän aiheuttamaa, hallitsematonta vapinaa. Katselemme Sampon kanssa tutisevia toisiamme ja on pakko nauraa: hytisevät sankarimelojat. Ryömin kolmen vuodenajan makuupussiini, se tuntuu kylmältä. Nukahdamme silti heti.

Herätys ja lähtö eteenpäin on kello puoli seitsemän. Paavo tarjoaa meille hunajalla terästettyä mustaa teetä. Sovimme Paavon kanssa, että pidämme lounastauon Siguldassa. Olo tuntuu levänneeltä ja lähdemme joelle. Vasta nyt tajuamme unemme pituuden, nukuimme 20 minuuttia!

Joen tämä osuus virtaa hyvin ja on samalla mykistävän hieno maisemaltaan. Joki virtaa vauhdikkaasti syvässä kurussa. Ympärillä kohoaa vanhoja, yli viisikymmentä metriä korkeita kuusia.

Lähetän Paavolle tekstiviestin, että olemme Siguldan sillan luona neljän tunnin kuluttua. Olemme meloneet viestini jälkeen pari tuntia kun edessämme on Siguldan silta. Hämmennyn, mutta onneksi Paavo tuntuu tietävän paremmin missä me menemme ja mitä kello on. Kun tulemme rantaan, ateriamme ovat valmiita. Syömme, ryömimme kanoottiin ja lähdemme – melomaan.

Foto: Paavo Juntunen.

Tämä onnistuu!

Pidämme rantatauon. Katselen GPS:n lukemia. Olemme aamun jälkeen edenneet reilusti yli seitsemän kilometriä tunnissa. Loppumatkalle riittää keskinopeudeksi viisi ja puoli. Ensimmäistä kertaa tunnen, että tulemme onnistumaan. Sanon Sampolle, että jumalauta, tämä onnistuu!

Melomme ja melomme ja melomme.

Gaujan suisto ei tunnu loppuvan koskaan. Juutumme muutaman kerran turhauttavasti hiekkasärkkiin. Sampo geologina alkaa tulkita särkkien syntyä ja kohta osaamme välttää salakavalat särkkien kärjet.

Etenemme mekaanisesti meloen tyynessä illassa. Gaujan suisto ei lopu koskaan. Ja sitten, tuossa vasemmalla on GaujaXXL lippu ja maali.

Foto: Elza Pukite

Se on ohi.

Maalissa olemme vähän ennen iltakymmentä. Meidät otetaan vastaan ystävällisesti hymyillen, halaten ja onnitellen. Kummankaan jalat eivät tunnu kantavan, kun astumme kanootista kovalle maalle.

Rannassa on lämmittävä nuotio ja saunakin on tarjolla. Luokkavoittajina meidät palkitaan oluttuopeilla, pikkolopulloilla kuohuviiniä sekä hienoilla t-paidoilla, joita saavat vain voittajat. Selässä lukee ”I Am Winner of Gauja XXL”. Huh, niin ollaan!

T-paita antaa niin pörheän olon,
että hävettää pukea se päälle.

Ihmettelen, että missä muut ovat. Olen varma, että moni kova luu on tullut maaliin ennen meitä ja lähtenyt kotiin. Olo on sen verran sekapäinen, ettei tule kyseltyä tarkemmin.

Myöhemmin selviää, että olemme koko tämänkertaisen Gauja XXL -melonnan toinen joukkue maalissa ja se onkin jo sitten kovempi juttu.

Lopulta maaliin tulee viisi joukkuetta viidestätoista lähteneestä. K1-luokan voittaa Timo Kivelä. Edellis-vuonna maaliin päässyt Virva Vuorenpää joutuu keskeyttämään 190 kilometrin paikkeilla.

Kevään saldo

Gauja XXL 48:53:45, Huh. Sampo nukkui 20 minuuttia, minä 62 minuuttia plus jokunen lyhyt torkku kanootissa.
Keskinopeuksia (liikkeellä): GaujaXXL 310 km – 6,34 (7,3) km/h,
Vöhandumaraton 100 km – 6,89 (7,5) km/h
Turi-Tori 78 km – 7,6 (8,4) km/h

Gauja XXL huoltajan näkökulmasta
Paavo Juntunen kirjasi tuntojaan.

Olin itse suunnitellut osallistuvani Gauja XXL melontaan jo vuonna 2019, mutta onnettomien sattumien summana olin vielä toipilaana kilpailun koittaessa. Mieli halusi Gaujalle mutta kroppa ei pystynyt, niin oli tavallaan onnenpotku, että huoltojoukoille oli tarvetta enkä epäröinyt hetkeäkään lähtemistä.

Olen kokenut monenlaisia ultramatkan kilpailuita osallistujan näkökulmasta joten minulla oli aika hyvä kuva siitä millaisia zombeja saan holhota seuraavat 50 tuntia ja kuinka homma hoituu sujuvasti. Taukopaikoilla odotellessa sain seurata muiden joukkueiden tekemisiä josta yritin tietysti imuroida kaiken opin tulevaisuutta varten.

Gauja XXL ei ole pelkästään melontakilpailu. Se on kestävyyskilpailu. Sekä mielen että kropan pitää toimia lähdöstä maaliin. Jaakon ja Sampon joukkueessa kohtasi mielestäni hyvin kokemus ja raaka voima. Nämä kun yhdistettiin periksi antamattomaan mielenlaatuun niin sillä se homma taputeltiin maaliin.

Kokemuksen merkitys korostui vuonna 2019 siinä, että se joka osasi lukea jokea tuli maaliin ehjän aluksen kanssa. Moni jäi matkan varrelle. Yhden Virolaisen kaksikon korjasin aikani kuluksi sillan alla Siguldan kylässä jonne odottelin Jaakkoa ja Sampoa ruokailemaan.

Siguldassa olin hetken hieman huolissani huollettavistani. Oli kuin hidastettua elokuvaa olisi katsonut. Puhe oli kohtuullisen järkevää vaikka selvästi huomasi kuinka viestiyhteys aivojen ja suun välillä kärsi pahoista viiveistä. Vesille lähtö oli myös hauskaa seurattavaa… hetken näytti siltä, että kumpikin nukahtaa kesken kanootin vesille laiton. Kyllä se siitä sitten taas lähti homma käyntiin kun oli melat kädessä ja matkanteko jatkui kevyen virran auttamana.

Oli aivan mahtavaa seurata kuinka jokainen tapahtumaan osallistunut sai ylittää itsensä monella eri tavalla viikonlopun aikana.

Sen verran kokemus muutti alkuperäistä suunnitelmaa vuoden 2020 osallistumisen osalta että yksiköiden sijaan tulemme naisystäväni kanssa kaksikolla. Yölliset sumut vieraalla joella on haastavia kenelle tahansa joten ainakin ensimmäinen kerta mennään turvallisemmin yhdessä.

Kanoottimme Northstar Polaris kesti hyvin.

Norhstar polaris on sama malli, jolla meloin 2007 solona Suomen rannikon. Silloin sen nimi oli Bell Northstar. Koemeloimme Sampon kanssa vuosi sitten useamman kanootin ja lopulta valinta osui Polarikseen. Vasta myöhemmin huomasin, että malli on sama kuin rannikon melonnan Bell.

Polariksella on nyt normaalien retkimelontojen lisäksi melottu näitä maratonmelontoja runsaat seitsemänsataa kilometriä. Keulassa ja perässä on muutama pieni kolhu, josta pinnoitus on irronnut. Tänä vuonna kaikki pitkät matkat olivat kivisiä. Viime vuonna oli vettä kaikkialla enemmän.

ZJ -tuplamutkamelat toimivat loistavasti.

Kummallekaan meistä ei tullut rakon rakkoa. Sen lisäksi melojen tuplamutka-muoto varmistaa pitkillä matkoilla, ettei alakäsi nouse liian ylös ja ote melasta muutu vieläkin väsyttäväksi.

Samoilla vaatteilla koko matka.

Sampolla on Ursuitin välikuivapuku ja minulla on Ursuit Venture.

Meillä on ollut nämä samat kuivapuvut molempina vuosina ja hyvin ovat toimineet. Yöllä, kun oli kylmä käytimme Ursuitin neoprensormikkaita.

Neopren on siitä kummallinen, että ensin hanska tuntuu kylmältä palelevaan käteen, mutta aika nopeasti käsine alkaa lämmittää. Ote hiilikuitumelaan oli ongelmaton sekin.

Alusvaatteina oli eripaksuisia Devoldin merinovillaisia alusasuja.

Nämä ovat pieniä yksityiskohtia, joiden avulla jaksaa meloa.

Olen nyt turvallisesti kotona.

Menen kohta lämpöiseen sänkyyn vaimoni Riitan viereen. Gauja XXL myllää päässäni. Tuli liikaa kokemuksia liian tiiviissä paketissa.

Olen puhunut melonnan jälkeen Virvan, Timon ja Sampon kanssa kokemastamme. Olemme kaikki samaa mieltä, että tuli enemmän kaikkea kuin mitä mieli jaksaa sulattaa.

Saimme Sampon kanssa bonuspalkintona osallistumisen Liettuassa marraskuussa melottavaan vuorokauden ja 180 kilometrin jokimelontaan. Osallistummeko? Emme ole varmoja, mutta vahva ehkä tai päättäväinen Kai on nyt mielessä.