2013/11/12

Meloja päättää vasta keväällä

Avokanoottiyhdistyksen syystapaamisessa oli niin monta makua kuin oli melojaa.

Mitä kanootteja tilaisi ensi kevääksi?

Kun kauppias tilaa kanootin jenkeistä, pitää dollarit olla valmistajan tilillä, ennenkuin tavara pannaan konttiin. Huh - jokainen hyllyssä näkemäni ihanuus on kauppiaan ostama.

Kumpi on helpompaa? Kauppiaan arvata, millä kanootilla haluat meloa ensi kesänä tai sinun päättää jo nyt, minkä kanootin haluat seuraavaksi? Minulla on ollut runsaan tusinan verran kanootteja, jokaisen olen ostanut koemelomatta. Lukuunottamatta yhtä C-koskaria, olen jokaisella kanootillani melonut yli 1000 kilometriä, parhaimmilla yli 3000 kilometriä.

Kokemus auttaa kanootin valinnassa mittojen, materiaalin, valokuvian ja muiden mahdollisten tietojen perusteella. Toisaalta, kun olen aina ostanus merkkikanootteja, on n eollut helppo myydä eteenpäin. Hyvin on hintakin niissä säilynyt.

Kirjoitan tämän blogikirjoituksen, että osaisimme arvostaa niitä yrittäjiä, jotka ottavat riskin meidän puolestamme. Hyvä lukija, jos olet ensi kesänä aikeissa hypätä uuteen kanoottiin tai kajakkiin, mene juttelemaan siitä kauppiaasi kanssa. Sinä saat, mitä haluat ja minkä värisenä haluat ja kauppias saa yhden tyytyväisen asiakkaan lisää.


Tässä jokunen suositeltava kanoottimerkki ja sen suomalainen maahantuoja. Aakkosjärjestyksessä, ettei tule itkua jonkun suosimisesta.
Bellejä ei enää tule maahan, mutta Welhonpesältä voit kysellä.
Eräkettu Nokialla ja Hiking kauppaa Esquifeitä.
Bear & Water Helsingin itäpuolella edustaa Mad Rivereitä.
Mohawkeja myy Welhonpesä Klaukkalassa.
North West Importin Klaus Espoossa myy näitä
North West Import myy koottavat Pakboatit
Kanadalaisia Swift-kanootteja myy Welhonpesä, edelleen Klaukkalassa.

WeNoNahit myy North West Importin Klaus edelleen Espoossa.
paddling.net on paikka, josta löydät arvioita useista rapakon takana valmistettavista kanooteista


Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

2013/09/18

Herrojen eväät

Tomaatti on hyvä energiapatukka. Siitä saa nestettä ja energiaa.

Maatalon poikana olen tottunut syömään kotiruokaa. Myös retkellä. En omista retkikeitintä, omistan Turbostoven. Turbostove on polttopuilla toimiva, alun perin kehitysmaakäyttöön suunniteltu puupihi polttopönttö.

Kun herään, ei ruoka heti maita. Teen kaikessa rauhassa tulet, keitän kahvit, paistan pekonia - jo alkaa ruoka jo maittaa.

Päivällä pidän useita taukoja, jolloin syön pienen välipalan. Vatsa ei tule liian täyteen ja pystyy melomaan.

Illalla ateria on ohjelmanumero. Ruoka tehdään hartaasti ja sitä on paljon. Ja jälkiruuaksi kunnon kahvit. Jos ollaan isomalla porukalla, tehdään ja syödään ruoka yhdessä.

Minulla on matkassa yhden kuksan espressokeitin. Kokoteräksisenä sen voi panna suoraan tuleen. Ja tietysti matkassa pitää olla viskikuksa, jonka sisus on hopeaa, jotta voi ihastella juoman väriä.

Ihan en saa painoa pysymään. Pitkillä reissuilla painosta lähtee 5-10 kiloa. Normipaino minulla on 85 kg / 182 cm.

Olen retkeillessä dieseli. Jaksan pitkiäkin päivämatkoja, kunhan en mene liian lujaa. Melonta on tekniikkalaji. Miten etenen, se onkin jo toinen juttu.



Käytän tuoreita perusvihanneksia tai mitä nyt matkan varrelta vaan löytyy.

Kovassa muovikorissa ruuat ei mene lyttyyn ja kaikki on helposti käsillä.

En ole puurojen ystävä. Pekoniaamiainen on minulla retkivakio.

Illalla ylijääneet puikulat ryydittävät pekoniaamiaisen. kananmunat näyttävät olleen loppu.

Pienessä Opan retkipannussa valmistuu sopivasti yhden hengen ruoka.

Pekoni on loppu. Mutta metwurstia on vielä jäljellä.
Kehitysmaalieteni kuljetuspussi toimii ruokailualustana, ettei housut pala tai nokeennu.

Sillileipiä, paistettua sipulia ja keitettyjä puikuloita.

Termoskannussa on lämmintä lihalientä. Leipiä on hauska napostella pieninä palasina.
Jälkiruuaksi pala suklaata, kuksasta kahvi ja taas jaksan meloa.


Lounasrasiaan pakkaan välipalan, niin ei tarvitse nostaa kanootista koko keittiötä.

Espressokeitin istuu napakasti Turbostoven reunalle.

Desilitran pikkukuksan olen itse paivertanut koivunpahkasta.
Viskikuksa on Jongunjoen Nurmijävellä asuvan kuksamestarin pieni leppäkuksa,
johon teetin hopeisen sisuksen ystävälläni, kultaseppä Keijo Raitasella.

Die kleine bauner - espresso paksulla kermahatulla.

Lempilikööriäni, väkevää  ja sokerista Liivimaa balsamia. Juomalla ei ole mitään tekemistä Riga Balsamin kanssa. 

Yhden kattilan keittössä ruoka syntyy talkoilla. Julle pilputtaa.
Iso paellapannu on on talkookeittiön sydän.
Ruoka muhii avotulella Jongunjoen Valaman kämpän tulipaikalla.

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

2013/08/11

Tule takaisin melomalla, älä helikopterilla


Melo kuuden portin takana.

Foto Janne Janhunen
Kokeneet melojat ovat joutuneet pulaan aivan liian usein tänä kesänä. Vanhaa koiraa on turha opettaa, mutta joku nuori rakki voi saada tästä jutusta pidennystä melojan uraansa.

Vankilan ja Amerikan oppeja 
Katselin televisiosta dokumenttia amerikkalaisesta huipputurvallisesta vankilasta [Maximun Security Correctional Facility]. Vankilan suunnittelussa lähtökohtana on, että vanki on koko ajan kuuden esteen päässä vapaasta maailmasta. Esteet ovat panssariovia, paksuja laseja, teräsaitaa, betonia, piikkilankaa sekä erilaisia liiketunnistimia. Miten tämä liittyy melojaan?

Melojalla on hyvä olla moniportainen henkilökohtainen turvajärjestelmä. Turvallinen paluu melontaretkeltä alkaa ennen lähtöä jo kotona. Mieti, minkälainen melonta on tulossa ja pakkaa rauhassa juuri tähän melontaan tarvittavat varusteet mukaan. Mitä tarvitsen iltamelonnalla? Mitä tarvitsen kahden viikon retkelle? Pitkille retkille on hyvä tehdä lista, niin tärkeät varusteet tulevat mukaan eivätkä jää keittiön pöydälle. Ja muista akut, virtaa
pitää olla kännykässä ja gepsissä. Kylmässä akkujen ja paristojen teho heikkenee.



Mitä voin tehdä etukäteen, jotta retki olisi turvallinen?
Sään tarkkailusta pitää tehdä melojan toinen luonto. Ei riitä, että juuri ennen lähtöä katsot kännystä, paljonko tuulee, koska sataa tai mikä on joen virtaama. Opettele sen verran sään omakohtaista havainnointia, että tunnistat perussäätyypit ja tiedät kuinka ne voivat muuttua ja mihin suuntaan. Virtaamatietoja seuraamalla näet, onko vettä tulossa lisää vai onko se vähenemässä. Paikallistuntemus on myös avuksi. Pane muistiin tutun joen virtaamatietoja. Tiedät, minkälaista vettä on tiedossa, jos virtaama on 5 tai 50 kuutiota sekunnissa. Ja aikaisin keväällä tarkkaile jäätilannetta.

Kun olet vesillä, karkunaru estää melan karkailun, varamela otetaan, kun päämela pettää, kun melonta muuttuu pelastautumiseksi, apuun tulee eskimo, re-entry & roll tai kaveri reskuttaa. Jos nämä keinot pettävät, melontaliivit kelluttavat, kuivapuku pitää lämpöisenä ja hyvällä tuurilla ajelehditaan rantaan. Hätäraketti, merivartiosto tai muut merenkulkijat ovat jo raskaamman luokan keinoja, jotka on hyvä jättää omissa suunnitelmissa jokereiksi,
joita käytetään vasta kun kaikki muut keinot on käytetty.


Menen vielä hetkeksi vankilaan:

miksi niin viisas rosvo joutuu vankilaan, että hänen pakenemistaan pitää estää huimilla avaruusteknologian järjestelmillä? Miksi viisas meloja joutuu pulaan, jossa hän tarvitsee monipuolista turvajärjestelmää? Oikea vastaus lienee molemmille, että omaa harkinta petti. Ei rosvo joudu vankilaan siksi, että pakoautosta puheksi rengas ja poliisi sai kiinni. Rosvo joutuu vankilaan, koska hän toimi harkitsemattomasti, rikkoi lakia. Ei meloja joudu merivartioston helikopteriin siksi, että mela lipesi, aalto yllätti tai kartta näytti väärin. 

Melojalla on suuri riski joutua onnettomuuteen, kun oma harkinta pettää ja meloja hakeutuu väärään paikkaan väärään aikaan.

Kylmä vesi hukuttaa.
ACA:n [American Canoe Association] Paddler-lehdessä oli mythbusting-artikkeli hypotermiasta. Hypotermia ei tapa viidessä minuutissa. Hypotermian määritelmän mukaisesti kehon sisälämpötilan pitää laskea 35 asteeseen, ennen kuin kyseessä on hypotermia. Artikkelin mukaan 0-asteisessa vedessä voi selvitä hengissä jopa tunnin. Estonian onnettomuudessa viimeiset eloonjääneet löydettiin 10-asteisesta merestä 7,5 tuntia aluksen uppoamisen jälkeen.

Kylmässä meloessa kasvot ja kädet jäähtyvät. Kun jo kylmettynyt meloja joutuu veteen, käsien ja kasvojen lihakset jäykistyvät entisestään. Uiminen on hankalaa, kanoottiin kiipeäminen vaikeutuu, pelastavaan naruun tarttuminen kohmeisin käsin ei onnistu. Kasvojen lihakset eivät aina ehdi sulkea suuta ja vettä pääsee haittaamaan hengitystä. Tällaisissa oloissa ihminen hukkuu nopeammin kuin kuolee hypotermiaan.

Pidä nenä pinnalla.
Jos joudut veteen pitää sinulla olla liivit, jotka aallokossakin kelluttavat pään riittävän korkealla. CE-hyväksytyt 50 N liivit eivät estä hukkumasta kylmässä ja aallokon pärskeissä. CE-vaatimukset perustuvat tyynen veden kellutuskokeisiin. Heikoimillaan liivit kannattavat vedessä olijan pään painon. Kun nostaa kädet vedestä, painuu suu ja nenä veden alle. Kun valitset itsellesi liivit, ovat argumentteina käyttömukavuus, helppo puettavuus, paljon taskuja jne. Harva uskaltaa miettiä sen oleellisen, että liivin pitää estää hukkumasta. Perusliiveissä on eroja, 50 newtoniin hyväksytyt liivit kelluttavat eri tavalla. Liiveissä on voi pahimmillaan olla 45 newtonin noste. Samassa 50 N luokassa on liivejä, joiden noste on 70-100 newtonia. Lisäkellutus ei juurikaan tunnu meloessa, mutta kun joudut veteen huomaat eron.

 

Kuva: Antero Kajava

Minun kuusi porrastani

1
Tarkka tieto tulevasta reitistä, olosuhteista ja säästä. 
Suhtaudun melontaan ammattimaisesti: teen aina suunnitelman. Suunnitelman myötä tulen kirjanneeksi edes mielessäni, minne melon, koska lähden, koska palaan, millä kalustolla melon ja kenen kanssa liikun. Kun suunnitelman joku osa muuttuu, vaikuttaa se muihinkin osiin ja tehty suunnitelma pakottaa miettimään tilanteen uudelleen. Näin toimien saan riskikartoituksen kaupanpäälle.


Yksi arvaamaton muuttuja on sää. Olen aina seurannut säätä ja sen kehitystä tarkasti, kun melon merellä. Illalla leirisaarta etsiessä mietin, kuinka pääsen seuraavana aamuna jatkamaan matkaa. Kuinka pääsen jonnekin, ei ole niin tärkeä kysymys, vaan kuinka pääsen pois.

2
Varamela.
Inkkarissa varamela on tärkeä. Navakassa tuulessa kanootin isoa tuulipintaa vastaan ei pärjää käsin melomalla, jos mela lipsahtaa käsistä. Sama juttu virrassa: kanootissa on paljon märkäpintaa ja siinä istutaan korkealla, käsin melonta on tehotonta ja kumara asento tekee kanootista kiikkerän. 


Työnsin kanoottia virtaan painamalla melalla pehmeään, saviseen joenrantaan. Kun kanoottini lähti liikkeelle, mela jäi saveen kiinni. Onneksi minulla oli varamela, jolla sain kiskottua itseni takaisin rantaan. Muussa tapauksessa seuraava suvanto olisi ollut runsaan kolmen kilometrin pituisen kosken päässä.

3
Melontaliivit
, kantavuus 100 N, Hokka Special tai 110 N Jenkeistä ostetut NRS Extrasport Swiftwater Ranger –liivit. Jenkkiliiveillä ei ole CE-hyväksyntää, joten niitä ei saa toistaiseksi pitää kaupan EU-alueella, mutta tähän on toivottavasti tulossa muutos.


Sittemmin olen alkanut pitää vyölaukkumallista paukkuliiviä. Se on meloessa pois tieltä, kun tarvitsen kellutusta, paukautan liivin auki. Sopii kaikkialle muualle, paitsi koski- aallokko-oloihin, jossa kaatuminen on osa melontaa.

4
Kuivapuku
(Ursuit välikuivapuku)
Välikuivapuvun kanssa on helpompi säädellä vaatteilla kropan lämpötilaa olosuhteiden muuttuessa. Oma goretex-takkini on sen verran reilun kokoinen, että saan tarvittaessa puettua sen melontaliivien päälle. Tällöin takin ja kropan väliin jää vielä paljon eristävää ilmaa.

5
Kännykkä kuivapussissa
(Ortlieb)
Kännykkä kuivapusseineen on povitaskussa. Se pysyy siellä lämpöisenä ja on mukana, jos joudun veden varaan. Toisaalta saan sen helposti esiin yhdellä kädellä.

Kosketusnäyttöpuhelin ei toimi märkänä tai rukkaset kädessä.

6
Kellukkeet kanootissa.
 

Ilmasäkkien tai retkikassien varassa saan keikautettua kaatuneen kanootin oikein päin ja riittävän tyhjäksi vedestä, jotta voin kiivetä takaisin kanoottiin ilman ulkopuolista apua. Takaisin kiipeäminen on inkkaristille eskimokäännöksen verrattava pelastautumistaito ja kutsummekin sitä Santa Fe -eskimoksi.

Sileällä vedellä, merellä ja järvillä ovat ongelmat pysähtyneet 2-vaiheeseen
Virtaavassa vedessä ja jokiretkillä on 4-vaihe ollut tarpeen.



Kaveria ei sitten jätetä.

Porukassa tyhmyys tiivistyy. Myös meloessa. Tämä on laaja aihe, mutta pakko sanoa jotain tässä yhteydessä. Porukassa kokenein meloja on usein samalla ryhmän johtohahmo. Usein tähän osaamiseen liittyy halua näyttää ja vaikeuksien vähättely.

Ryhmän pitää edetä heikoimman mukaan. Jos yksi porukasta haluaa maihin tauolle. Hyvä johtaja ehdottaa koko porukalle taukoa.

"Mee vaan, mä tuun kohta perässä." No ei näin. Kun ryhmä hajoaa, sen laumaturvallisuus heikkenee. Liian helposti tässä tilanteessa yksin jättäytynyt surffaaja muuttuu pelastettavaksi ja pahimmassa tapauksessa riskeeraa koko porukan turvallisuuden. Jos olette lähteneet porukassa, tulkaa porukassa takaisin. 

Tätä blogia lukevat melojat ovat melonnan konkareita.
 

Yhä useampi off-road -meloja siirtyy tahtomattaan omien onnistuneiden kokemusten myötä hengenvaaralliseen konkariluokkaan. 

Luotat taitoihisi ja kanoottiisi ja alat lipsua turvallisuudesta. Se on yhtä vaarallista kuin aloittelijan osaamattomuus. Jos hyvin käy, joutuu vain iltapäivälehtiin, jos huonosti, se oli viimeinen melontasi.

P.S.
Lopeta, kun vielä voit.

Mieleeni ei tule yhtäkään huonosti päättynyttä retken keskeytystä. Muistan nimeltä useampia hukkuneita tai kadonneita  vesilläliikkujia, jotka eivät keskeyttäneet ajoissa. 

 Lue seuraavaksi erään täpärän tilanteen tarina >>> 




Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

2013/07/19

Pientä melojaa suurempi Soutu

Kiinnitimme yhdistyksen lipun vaakaan keskelle kanoottia.
Perälippuna noin iso lakana on iso jarru.


Puran tähän alkuun Sulkavan Soudun järjestäjien synnyttämän pettymyksen tunteen. Kirjoitan sen pois, jotta pääsen tapahtuman iloisiin asioihin: melojiin ja melontaan sekä soutajiin. Kanootit ja melonta oli ensimmäistä kertaa virallisesti mukana Sulkavan Suursoudussa.
Näin sanoo virallinen proopuska: 
"Pienveneet, erikoisveneet, kanooti ja kajakit
(lauantai: parisoutu klo 8.30, yksinsoutu klo 8.45, vuorosoutu, erikoisveneet sekä kanootit ja kajakit klo 9.00)
Kaikissa pienvenesarjoissa soudetaan lauantaina n. 60 km Partalansaari kiertäen reittiä Hakovirta – Kietävälä – Sulkavan kirkonkylä (soutustadion). Kaikille osanottajille otetaan aika ja kaikissa sarjoissa (ei erikoisveneissä) parhaat palkitaan sijoituspalkinnoin."

Ensivaikutelman voi antaa vain kerran.



Ensimmäinen kerta, kun melojat voivat osallistua virallisesti Sulkavan Suursoutuihin.  

Neljä Avokanoottiyhdistyksen melojaa otti haasteen vastaan ja kokeili, kuinka 60 kilometriä Partalan saaren ympäri sujuu melomalla. Kanootteja ja kajakkeja ilmoittautui yhteensä kahdeksan joukkuetta, joten laskeskelimme etukäteen, että soutujen palkitsemiskaavan mukaan joukkueita on riittävästi, joten kolme ensimmäistä saa tikkarin tai mikä se huomionosoitus onkaan.
Majoituksen aamiainen, puuro loppui kesken ja
sunnuntaiaamuna oli aamiaisaika vaihtunut yön aikana.
Olisimme mielellämme halunneet tiedon illalla,
niin olisimme voineet nukkua pidempään ennen
ajomatkaa Helsinkiin. Paikassa kelpasi vain käteinen,
kuittia ei tarjottu.

Panin keväällä viestin Suursoutujen toimitusjohtajalle, Piäsoutaja Erkki Kauppiselle, että melojat jaotellaan yleensä C (kanootit) ja K (kajakit) -luokkiin. Sain vastauksen "Laitetaan korvan taakse." Vaikka meidät pantiin korvan taa, se ei meitä avokanotisteja haitannut, mutta ihmetytti kokeneen järjestäjän haluttomuus paneutua uuteen tilanteeseen, varsinkin nyt  kun olemme saman kansallisen liiton jäseniä, soutajat ja melojat. 

Järjestäjien asiantuntemus riittää paloittelemaan soutajat jopa penkin liikkuvuuden mukaan, mutta yksi- ja kaksilapaisella melalla melojat pannaan samaan nippuun korvan taa.

Saimme silti omien kanaviemme kautta selville, että mukana melomassa olisi kaksi kajakkikaksikkoa. Emme uskoneet pärjäävämme noin pitkällä matkalla kajakkikaksikolla meloville, joten pronssisija olisi jommalle kummalle avokanootille mahdollinen tulos.


Lähdimme tavoittelemaan pronssia.

Saavuttuamme Sulkavan maaliin olimme hämmästyneitä, mitä sitten tapahtui. Tulimme maaliin toisena luokassamme. Menimme kisatoimistoon ja kysyimme, että mihin aikaan ja missä on palkintojen jako. Vastaus oli, että ei teitä melojia palkita, "katotaan sitten ensi vuonna ". Tyrmistys. Oloani ei helpottanut kunniakirja, jossa minut nimettiin MestariSoutajaksi. 


Ihan niityn alareunassa oli sen verran tasaista,
että saatiin teltat vaakasuoraan.


Järjestäjille ei olisi paljoa maksanut, jos meidät Sulkavan soudun ensimmäiset melojat olisi edes kutsuttu palkintojen jaossa podiumille ja toivotettu uusi laji mukaan. Olimme huomoin ansainneet.

Jäimme kaikesta huolimatta odottamaan virallisia tuloksia kilpataululle. Tapanani on ottaa kuva tuloslistasta ja panna se nettiin: Otsikon Kanootit ja kajakit alle ei ilmestynyt mitään. Viereen ilmestyi Erikoisveneiden alle osa porukastamme, mutta meidän kakkossijalaisten tulokset puuttuivat. Menin taas kilpailutoimistoon ja kerroin uuden huolemme. "No, jos olette saaneet kunniakirjat, niin asia on kunnossa" oli vastaus. Oikea vastaus olisi ollut "nyt on sattunut lipsahdus, korjamme asian mahdollisimman pian" ja pahoittelut päälle.

Olimme mukana tekemässä melonnan ja soudun yhteistä historiaa, osallistumistamme vähäteltiin ja lopuksi jouduimme jonnekin hukuksiin.
 

Sulkavan Soutujen osallistujamäärä on laskenut vuosi vuodelta. Kun huomio kohdistuu vain tapahtuman konkareihin, ja uudet tulokkaat eivät tunne olevansa tervetulleita, Sokea Reettakin näkee, että alamäki jatkuu.
 

Tuli paska fiilis, pitäkää tunkkinne!
 

Tulokset ilmestyivät aikanaan nettiin, ei se enää paljoa lämmitä.
http://www.suursoudut.fi/kaikkitulokset/tulos13/ss13451.htm



Soutajan peräpeili - kirjaimellisesti.


Ja sitten iloisempiin fiiliksiin, mitä me teimme.

Tässä tulee nyt aika paljon numeroita ja kanoottiasiaa, mutta haluan kirjata myös tämän teknisen puolen mahdollisimman tarkasti. Lukuja ei tarvitse opetella ulkoa.


Meillä oli kovat kanootit.

Meloimme Avokanoottiyhdistyksen nimissä, Janne Janhunen, Jyrki Uotila, Marko Pikkarainen ja minä.
 

Kalustona meillä oli kaksi kaksikkoa, Helsingin Melojien 16,6-jalkainen (~5 m) WeNoNah Escapade TuffWeave ja kanoottikauppias Welhonpesän yhdistykselle lainaama 17,6-jalkainen (~5,3 m) Swift Winisk Gold Fusion.
Viimeisenpäälle viritetty soutuvene.

 

Kanootit ovat aika samoissa mitoissa ja muistuttavat toisiaan. Ne eivät ole liian suuria, eivätkä liian pieniä. Molemmat kanootit ovat kevytkulkuisia ja niillä voi pitää yllä reipasta nopeutta pitkään. Molemmissa kanooteissa on pituussuuntaan säädettävä keulapenkki, jolla kanootin trimmiä voi säätää nopeuden optimoimiseksi. Molemmat kanootit ovat keveitä, jäykkärunkoisia kuitukanootteja, joissa melan teho ei mene kanootin rungon notkutteluun.

Meillä oli kovat melat.


Meloina meillä oli Kialoan ja ZRE:n taittolapaiset melat. Jokaisella meistä oli hieman erilainen mela, omaan tyyliin ja makuun sopiva. Melan on oltava kevyt ja lavan on purtava hyvin vettä. Pitkällä matkalla lapa ei ainakaan saa olla liian iso. Melan varsi ei saa olla liian pitkä eikä liian lyhyt. Pitkäkestoisessa melonnassa äärimmäisyydet syövät tehoja.

Me ollaan kovia jätkiä.


Kolme meistä aloitti kautensa huhtikuussa melomalla Virossa Vöhandu maratonin, 100 kilometriä kevättulvaista jokea yhdessä päivässä. Vöhandun meloimme yksiköillä. 

Kesäkuussa Janne ja minä herkistelimme kaksikkotaitojamme ja meloimme Porkkalasta Tallinnaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomenlahden yli melottiin avokanootilla. Suomenlahden ylitys on matkana vähän Sulkavaa pidempi. 
Kanoottimme rantapusikossa
valmiina lähtöön vesille.


Meloimme Suomenlahden hyvässä kelissä rannasta rantaan 12,5 tunnissa. Liikkeelläolon keskinopeus oli 6,1 km/t. Ylitimme Suomenlahden suomalaisen Lauri Salaman suunittelemalla ja valmistamalla isojen vesien ja kiverien mutkajokien Nahani-kanootilla. 

Kokemusta pitkistä matkoista oli ainakin sen verran, että tiesimme pääsevämme perille. Mihin aikaan, jää nähtäväksi.

Sulkava on kova kisa



Sulkavan soudussa meillä oli tavoitteena meloa 60 kilometrin (58 km kartalta mitattuna) lenkki Partalan saaren ympäri yhdeksässä tunnissa taukoineen. Keli oli hieno ja kanootit kulkivat paremmin kuin osasimme odottaa. Joukkue Winiskin loppuaika oli 7:53:17 ja joukkue Escapaden 8:51:53. Vastaavat keskinopeudet 60 kilometrin melontamatkan mukaan olivat 7,6 km/t ja 6,8 km/t. Moni soutava kanssakilpailija hämmästeli nopeuttamme. 

Pitkällä matkalla kanootti tuntuu olevan melojalle armeliaampi kuin kajakki. Kanootissa voi vaihtaa melonta-asentoa ja näin saada uutta puhtia matkantekoon. Kropan venyttelyyn ei juurikaan taukoja tarvita. Maatauot, lähinnä pissatauot, sujuvat nekin kanootilla nopeammin, kun ei tarvitse viritellä aukopeittoa ja voi valita rantautumispaikan aika vapaasti.

Miten valmistauduin?

Nämä yksityiskohdat kerron omalta osaltani. Jokainen meista valmistautui ja varustautui tavallaan. En ole tankkaamisen tai etukäteen treenaamisen hifistelijä, vaan osallistun ja etenen lähinnä maalaisjärkeä käyttäen. 

Tulimme kisapaikalle hyvissä ajoin perjantaina ja saimme telttapaikat läheltä rantaa. Lauantain starttipaikalle oli matkaa parisataa metriä. Saisimme kanootit vesille suoraan leiripaikan rannasta emmekä joutuisi hässäköimään sadan muun vesillelaskijan kanssa. 

Majapaikka oli Jannen ajatus. Hän on ollut Sulkavalla aiemmin kahdesti soutaen. Homma toimi hyvin, unta vähän häiritsi naapuriteltoista kuuluva kuorsaus ja kukonlaulun aikaan alkanut kilpakumppaneiden varustautumisen äänet. Majoittuminen startin lähelle kannattaa. Majapaikassa ei voinut maksaa korteilla, vain käteinen kelpasi, kuittia emme saaneet.


Miten tankkasin etukäteen?


En juurikaan. Ajomatkalla Helsingistä rasvailin käsiäni ja polviani. Uskoin pehmeän ihon suojaavan rakoilta. Rakkoja ei tullut. Meloin alkumatkan paljain käsin. Kun oikean yläkäden kämmentä alkoi kuumottaa, panin hanskat käteen. 
Perjantai-iltana tein koko porukalle
pasta carbonaran. Söimme
tukevasti pastaa ja pekonia.
Päälle joimme pari olutta ja
menimme hyvissä ajoin nukkumaan.


Teloin talvella oikean olkapääni ja varmaan se aiheutti jonkinmoisen asentovirheen, joka hiersi kämmenpohjaa, koska vasen käsi toimi normaalisti. Hanskojen pukeminen oli myös psyykkausta: saisin tiukemman otteen melasta loppumatkan ajaksi.

Mitä juotiin?


Pidimme juoma/napostelutauon joka puoles tunti. Toinen jatkoi melomista, kun toinen tankkasi. Juotavana minulla oli vettä, kaupan mustikkamehua ja termospullossa laihaa lihalientä. Aloitin vesihuikalla ja sitten mustikkamehua päälle. Nesteen kulutus matkan aikana oli 1,5 litraa vettä, litra kaupan mustikkamehua vai sopaksiko sitä pitäisi sanoa? Lisäksi kupillinen lihalientä. Perämeloja Jannen nesteen kulutus oli viitisen litraa, joten nesteen tarve on hyvin yksilöllistä.

Mitä syotiin?


Joka täysi tunti meidän piti syödä jotain. Alkumatkasta söimme tunnin välein tomaatin. Siitä sai energiaa ja nestettä. Ruuan tehokkaan sulamisen kannalta otin ensin vesihuikan, sitten suullisen mustikkamehua ja kolmanneksi tomaatin. 36 kilometrin kohdalla pidimme maatauon. Kävimme pissalla ja ehdin ottaa termoksesta mukillisen lämmintä lihalientä. Molemmat toimet helpottivat oloa ja antoivat uutta puhtia.
 

Ihan loppumatkasta tuntui, että kohta mahastani putoaa pohja pois. Tein lennossa ruisleivän, jonka päälle levitin sentin paksun kerroksen homejuustoa, silkkaa rasvaa. Otin melontapuolta vaihtaessa leivästä haukun ja mutustelin sen huolella ennen seuraavaa haukkua. Söin kaksi leipää ja olo tukevoitui.


Mikä tahti?


Olin unohtanut GPS:n kotiin ja Winisk oli vieras kanootti. Valitsin Winiskin Welhonpesän suosituksen pohjalta ”tää on nopee”. Otin auton navigaattorin ja kokeilimme Winiskin kulkua ennen starttia. Saimme helposti nopeuden päälle kahdeksan kilometriä tunnissa. Navigaattorin akku ei olisi riittänyt koko matkan ajaksi, joten panin se kokonaan pois. 


Hakoviran silllan alla oli tilaa
hakea hyvä starttipaikka.


Nyt kun tiesin suurinpiirtein kanootin nopeuspotentiaalin, luotin melontatahtiin vauhdin säätäjänä. Lisäksi mittasin kellolla viiden kilometrin poijujen välisiä aikoja.
Lähdön jälkeen innostuin kisaamaan samassa lähdössä etenevien vuorosoutajien kanssa. Pysyimme hyvin heidän vauhdissaan. Vähän lujaa mentiin edessäoleva pitkä matka huomioiden, mutta meno tuntui hyvältä. Tahti oli 44 vetoa minuutissa. 


Alun viisikilometriset taittuivat yllättävän kovaa, 37 minuutin molemmin puolin (8-8,5 km/t). Kevyessä myötätuulessa pudotin tahtia 40-38 vetoon minuutissa. Silti vielä 30 kilometrin kohdalla laskin alkumatkan keskinopeutemme olevan 8,11 km/t.

Pidimme maatauon ja neljänkympin jälkeen hartiat alkoivat tuntua jäykiltä. Annoin tahdin laskea suosiolla, matkaa oli vielä edessä ihan riittävästi ja toisaalta olimme menossa reilusti alle etukäteen ajattelemani yhdeksän tuntia. Viimeisellä kympillä tahti putosi vielä pari pykälää. Jälkeenpäin väliaikoja tutkiessani huomasin, että nopeutemme ei juurikaan pudonnut tahdin hidastuessa.

Hassu tunne, kun muut katselivat meitä ja
me näimme vain eteemme.
Lähtö sujui rauhallisesti.


Kilpailu


Jyrkin ja Markon venekunta otti alusta asti rauhallisemmin kuin me. Emme nähneet heitä lähdön jälkeen. Kisasimme melojien kakkossijasta kajakkikaksikon kanssa, jota meloivat Mervi Auvinen ja Aili Laukkanen Parikkalan latupiioista ja pojista. Emme saavuttaneet heitä suorassa nopeudessa, mutta eivät hekään päässet meitä karkuun. 

Tyttöjen maataukojen aikana pääsimme heistä ohi. Omalla tauollamme tytöt menivät ohi ja menojaan. 42 kilomerin paikkeillla näimme tyttöjen menevän rantaan ja kun tulimme heidän kohdalle, he olivat uimassa. Laskimme, että nyt meillä oli mahdollisuus kakksosijaan, joten se antoi lisäpuhtia menoomme. Vielä, kun ohitimme yhden vuorosoutuveneen, aloimme saada henkistä voimaa loppukiriin.

Meillä oli mahdollisuus päästä maaliin alle kahdeksan tunnin. Vedimme pitkän spurtin ennen 55 kilometrin poijua. Poijun kohdalla näytti jo varmalta, että pääsemme maaliin alle kahdeksan tunnin. Tulimme maaliin ajassa 7:53:17. Olimme tyytyväisiä sekä kakkossijaan että kahdeksan tunnin alitukseen. 

Etukäteen mietimme maataukojen määrää ja
kestoja. Maatauko pudottaa keskinopeutta
enemmän kuin antaa lisäpuhtia, on kantani
tällä kokemuksella. Yksi tauko riittää, sen olisi voinut
pitää neljänkympin kohdalla tai jopa vähän yli.


Voi mennä pitkään, ennenkuin joku meloo avokanootilla Partalansaaren ympäri alle seitsemän tunnin. Mervi ja Auli meloivat uimatauon virkistäminä hurjan loppukirin ja tulivat maaliin vain kaksi minuuttia meidän jälkeemme.


Kannustus


Reitin varrella oli katsojia ja silloin tällöin saimme kannustushuutoja rannasta. ”hyvä kanootti!”. Keksimme Jannen kanssa vastavedon hiljaisille katsojille. Kun tulimme lähelle katsojia, laskimme 3-2-1 ja sitten nostimme melat pystyyn ja tervehdimme kovalla Hei –huuudolla. Katsojat heräsivät ja saimme aplodeja.


Maalissa: ei me ihan puhkimeloneilta näytetä.


Vierellä meloneiden yksin- ja vuorosoutajien kanssa tuli myös vaihdettua kuulumisia. Monesko kerta? Mistä tulette? Miten menee? Moni soutaja hämmästeli kanoottimme vauhtia. Oli syytäkin, lopulta jopa yksi tuntia ennen meitä lähtenyt kirkkovene jäi taaksemme, pienemmistä veneistä ohitimme useita.


Miten palautuminen?


Lukuunottamatta hartialihasten jäykkyyttä, olo oli majapaikkamme saunan ja muutaman oluen jälkeen normaali. Panin seuraavina päivinä merkille, että söin ja join tavallista enemmän. Uni maittoi varsinkin suunnuntaina, kun olin ajanut Sulkavalta kotiin.
Tulostiedotusta ála Sulkava.
Porukkamme löytyi Erikoisveneiden alta, toi
Kanootit ja Kajakit oli vaan hämäystä.
Omat tietomme jäivät tästä listasta pois.



Mites uudelleen?


Tietenkin pitkä matka on aina kiinnostava ja mietin, mitä voisin tehdä paremmin ja mitä voisin kehittää omassa melonnassani. Oletettavasti seuraava koitos on meloa pitkä sileä matka solokanootilla. Tahdin merkitystä ei voi jaksamisessa aliarvioida. Omalla kohdallani uskon tasaiseen menoon. Olen pieni diesel. 

Koko melontaporukkamme puolesta sanon, että kun meloo 60 kilometriä inkkarikaksikolla yli 6,5 km/t keskinopeudella, voi kutsua itseään Melojaksi. Molemmat venekutamme olivat ylpeitä suorituksistaan. Tämä oli vaativa melonta jo hyvällä säällä saati sitten kovalla tuulella.

Mitä eroa on ensimmäisillä ja viimeisillä melanvedoilla?


Tahti oli alussa kova. Vedot alkoivat mahdollisimman edestä ja hain melan lavalle voimaa syvältä vedestä. Matkan jatkossa mela alkoi kavitoida, kurlata. Puolimatkan jälkeen vetoni oli edelleen voimakas, mutta en aina painanut melaa tarpeeksi syvälle veteen. Nopea palautus, jota vasta opettelen, alkoi sekin unohtua.
Perämeloja Janne Janhunen.

Melon polviasennossa, joten jalat ovat reisistä alaspäin aika liikkumattomat. Välillä lisäsin jalkojen verenkiertoa kipristämällä varpaita vetojen tahtiin. En saanut kramppeja eikä tullut suonenvetoa.

40 kilometrin jälkeen piti tietoisesti tarkkailla tekniikkaa ja keskittyä jokaiseen vetoon huolella. Voimaa piti jakaa mahdollisimman monelle lihakselle, selkään, reisiin ja käsiin. Iskin melan veteen kaksin käsin, selkäkin tuli mukaan siinä eteenpäin kurkottaessa. 
Viimeisellä kympillä en jaksanut juurikaan kiristää tahtia ja vauhtia hakiessa veto pakostakin piteni edestäpäin.
Keulameloja Jaakko Mäkikylä.



Tänään tuli Sulkava -lehti.


Löydyimme tuloksista, mutta Suursoutujen reittiennätyksiin meitä melojia ei ole kirjattu, pantakoon nyt sitten tähän niinkuin meloja toivoo ne kirjattavan:

Sulkavan Suursoudun reittiennätykset:

K2 - Matti Kalliomäki & Hannu Teronen, Mallasveden Melojat 7:04:53
kajakki Star 630, melat Bracsa FW ja Bracsa IV

C2 - Janne Janhunen & Jaakko Mäkikylä, Avokanoottiyhdistys 7:53:17
kanootti Swift Winiski Coldfusion, melat ZRE taittolapa ja ZRE/Kialoa tuplamutkahybridi


Kanssakilpailijat ja katsojat olivat hyvällä fiiliksellä mukana ja kaikki tsemppasivat tosissaan. Järjestelyjä en voi kehua, samalla rahalla on muitakin hauskoja ja paremmin hoidettuja tapahtumia sekä Suomessa että varsinkin Virossa.
Maailmankaikkeuden ensimmäiset Sulkavan meloneet avokanoottimelojat:
vasemmalta: Jaakko Mäkikylä, Janne Janhunen, Marko Pikkarainen ja Jyrki Uotila.
Kuva: Jarna Vuori.

Suursoutujen www-sivut
Olenko ensi vuonna mukana? Tuskin. Suosittelenko Sulkavaa melojille? Tuskin.

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.