2020/06/07

Tule harjoittelemaan virtamelontaa Kymijoen Kultaalle

Virtaharjoituksia Kultaalla
Viikonloppuna, 27-28.6.



Lähde mukaan Kymijoen kultaalle harjoittelemaan virtaavan veden melontaa. Retkimeloja ei voi sitä koskaan harjoitella liikaa. Meitä on siellä ainakin kaksi kokenutta retkimelojaa sinua neuvomassa, ellet sitten sinä neuvo meitä. 
 
Tämä tapahtuma on hyvin epävirallinen, mutta toivottavasti meille jokaiselle tehokas sessio.
Tule omalla kalustolla, kanootilla tai kajakilla, ihan sama, kaikki ovat tervetulleita.
Kultaa on rauhallinen virtapaikka, jossa voi harjoitella erilaisia liikkumisia virrassa.
Ja jos sattuu kupsahtamaan, niin virran alapuolella on rauhallinen suvanto.

Voit halutessasi suorittaa EPP 2 Avokanootti -taitokokeen sunnuntaina.  
Tämä suoritus maksaa 50 €.

Kultaalla on rannassa tulipaikka ja olen siellä joskus yöpynyt teltassa, vaikka siinä ei mitään virallista telttapaikkaa ole. Itse majoitun kaverin mökillä Loviisan seudulla. Ihan rannassa on Keisarin Kosket Oy, heillä on yksi viiden hengen vuokramökki, en ole tsekannut hintaa.
 
Lähin maatilamajoitus taitaa olla Aholan lomalaidun, linkki heidän FB-sivulle.
 
Ilmoittaudu täällä >>>.  
Viikonloppu on maksuton.

Varusteet: kuivapuku tai vaihtovaatteet, kypärä, pyöräilykypärä ei käy, kanootissa kellukkeet. 
 
Kysymyksiä voit laittaa maililla Jaakolle .
Ja Kultaa on täällä: tuossa Kultaanranta-sanan paikkeilla.

Tässä vielä video viime vuodelta.
 

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

2020/06/01

Melontahaveri


Off Road Paddler sai huolella kirjoitetun tarinan melontapariskunnalle sattuneesta melontahaverista. Toive oli, että henkilöiden nimet muutetaan. Sain myös Petri Sutiselta kommentin tähän tapaukseen, se on kirjoituksen lopussa. 
Näitä tilanteita tapahtuu, mutta harvoin ne kirjoitetaan julki. Kiitos siitä ja toivottavasti itse kukin miettii tulevia kesän retkien riskejä.
 
 Huh mikä seikkailu!
Sunnuntai 22.9.2019 

Olimme jo pitkään suunnitelleet kauden lopetusta melomalla Russaröhön, jonne viimeksi meloimme 2013. Silloin olin vielä puolustusvoimien palveluksessa, ja meillä oli puolittainen maihinnousulupa. Silloinen melontareissu oli pelkkää helppoa sunnuntaimelontaa, minkä saatoimme lukea silloisesta retkikertomuksestani.

Aamulla katsoin ensimmäiseksi Hangon tuuliennustuksen, mikä oli varsin hyvä. Pohjoistuulta 5-6 m/s mikä ei olisi liikaa kummallekaan. Ehdotinkin Ristolle, että tänään lähdetään, kun aurinkoakin oli Hankoon luvattu koko päiväksi. Risto oli heti mukana, mikä on yksi hänen hyvistä puolistaan.

Vaikka olinkin innoissani, en pitänyt kiirettä enkä stressiä varustautuessamme lähtöön. Kajakit saatiin helposti auton katolle ja sidottiin kiinni rutiinilla. Poikkeuksellisesti otin kuitenkin mukaan kannelle asetettavan varamelan, jollaista en yleensä kuljeta mukanani. Muita varusteita oli luonnollisesti pakollisten kuivapukujen, liivien ym lisäksi kartta ja kompassi, kuivat vaatteet, paljon evästä ja kuumaa juotavaa termarissa. Kännykät ja Ipad Verkkokaupasta ostamassani vesitiiviissä pussissa. Kotelo oli maksanut vaivaiset 15€ ja epäilin sen vedenpitävyyttä. Vedenpitävän kamerani, joka on pudonnut joskus veteen, asetin kelluntaliivini taskuun.

Ehdin vielä käydä moikkaamassa lähtöä tekeviä ystäviäni. Kerroin suunnitelmistani ja laskin leikkiä, että hälyttäkää rannikkovartiosto, mikäli meistä ei mitään kuulu. Viimeiset sanani poistuessani nauraen paikalta olivat: "Tässä ei ole mitään järkeä!" Ehkä koko retkessä ei todellakaan ollut mitään järkeä, mutta olen aina nauttinut haasteista ja mukavuusrajani ulkopuolelle menemisestä. Järkkymätön luottamus selviämiseeni on ehkä liiankin vankka.

Lähdimme omasta pihasta 12 aikaan ja Hangon Tulliniemen hiekkarannalla jätimme auton uuden kahvilaravintolan parkkipaikalle. Olin varmuuden vuoksi ostanut ja syönyt Hangon K-marketista ällöttävän kana-valmisleivän, jollaisista en edes pidä. Mutta karjalanpiirakoita siellä ei sunnuntaisin ollut.

Pakkasimme tavarat kajakkeihin ja puimme kuivapuvut yllemme valkoisessa uimakopissa. Meri kimalteli rauhallisena auringossa ja näytti täysin tyyneltä. Hiekalla käveli sunnuntai- ulkoilijoita eikä ihme. Tulliranta ja Uddskatan luonnonsuojelualue ja koko niemi on ehkä Suomen kauneimpia ja upeimpia ulkoilupaikkoja. Hiekkarannalla muistui mieleen lukuisat hienot HSKG:n merimelontakurssit, joihin olen osallistunut vuosien varrella. Joskus kypärä päässä, joskus pimeässä ja usein vedessä "uimalakki" päässä puljaten. Näistä koulutuksista sekä uimahalliharjoituksista johtuen en ole koskaan pelännyt veden varaan joutumista. Kun on kaatanut kajakkinsa useamman kerran tahallaan vuosien varrella, on se ihan tuttu juttu.

Mutta tällä kertaa en tehnyt sitä tahallani. Alkumatka sujui helposti vaikka tuuli tuntuikin navakoituvan ohittaessamme Gustavsvärnin länsipuolelta. Meloimme pienten saarten välistä, ja ulapan puolella näytti olevan paljon kareja, joihin aallot murtuivat. Pääsimme kuitenkin pienestä kapeikosta läpi ja jatkoimme kohti Russarötä.

Ryssön ja Rågskärin välisessä kuilussa tuuli otti vauhtia ja aallokko muuttui levottomaksi ristiaallokoksi. Totesin saman kuin ennenkin: pidän enemmän vastatuuleen- kuin myötätuuleen melomisesta. Vaikka tuulen suuntakin tuntui muuttuneen pohjoistuulesta koilliseen päin. Aaltoja tuli joka puolelta, mutta vielä tässä vaiheessa meloimme kumpikin määrätietoisesti eteenpäin ja myötäilin keikkumista lantiollani. Melominen pitkän tauon jälkeen tuntui luontevalta ja helpolta. Ristokin näytti suoriutuvan hyvin ja eteni jonkin matkan päässä kohti määränpäätä, eli Russarön eteläkärkeä.

Ennen Russarötä idässä näytti huolestuttavasti siltä, että aallot murtuivat aavalla ulapalla. Aallot eivät murru 5-6 metrin tuulessa, ja aloin hieman huolestua. Jatkoimme eteenpäin ja saavuimme Russarön itäreunalle, jonka jälkeen pitäisi vielä kiertää eteläkärjessä olevaan suojaiseen poukamaan lähellä majakkaa. Sinne olimme viimeksi rantautuneet, vaikka sekin oli haastava paikka.

En melonut aivan Russarön korkealle kohoavien kallioiden tuntumassa, ja Risto meloi päättäväisesti eteenpäin. Taakseen on kajakissa vaikea nähdä. Ainakin vanhemmiten, kun pää ei enää käänny.



Ristiaallokko oli melkoinen ja yks kaks huomasin meneväni nurin. Se ei tapahtunut salaman nopeasti, vaan hitaasti mutta varmasti. Jos olisin osannut tehdä ala- tai ylätuen, jota en ole koskaan oppinut, olisin pysynyt pystyssä. Risto oli oppinut sen jo uimahallissa. Mutta jostain syystä en ollut sitä sisäistänyt harjoittelusta huolimatta.

Olin viileässä vedessä ja kajakki oli nurin päin. Jos olisin tässä vaiheessa kääntänyt kajakin oikein päin, olisi se ollut hyvä juttu. Se olisi kaiken lisäksi käynyt helposti. Mutta olin ilmeisesti sen verran hätääntynyt, että aivoissani oli kuva reskutuksesta, jossa toinen meloja pelastaa veden varaan joutuneen. Eikä kajakkia käännetä oikein päin ennen kuin palastaja on melonut viereen ja yhdessä ollaan nostettu kaatunut kajakki T-asentoon toisen kajakin päälle.

Mutta nyt olin yksin, eikä Ristoa näkynyt mailla halmeilla. Hän oli ilmeisesti päässyt eteläkärjen poukamaan ja rantautunut sinne. Oikeastaan oli hyväkin, ettei Risto nähnyt kaatumistani. Jos hän olisi kääntynyt takaisin - mikä oli lähes mahdotonta siinä tuulessa ja ristiaallokossa - olisi hänkin todennäköisesti kaatunut ja meitä olisi ollut veden varassa yhden sijasta kaksi.

Kelluin levottomassa aallokossa pitäen kiinni kajakista ja aluksi melastakin. Mela oli kiinni karkuremmillä kajakissa, joten laskin sen lopulta kellumaan vapaasti. Aallot löivät pääni yli ja vettä meni kuivapuvun kaula-aukosta sisään. Yritin uittaa itseäni ja kajakkia lähemmäs rantaa. Se tuntui olevan lähes mahdotonta. Sitä paitsi ranta ei ollut mitään loivaa kalliota, vaan lähes pystyseinä kallioseinä, jonka päällä kohosi komea linnoitus.

Kelluntaliivit nousivat korviin ja kaipasin haararemmiä, jollaista ei aikuisten liiveissä jostain syystä koskaan ole. Näin, kuinka kannella ollut vesipulloni kellui tiehensä ja ajattelin hetken I-padiä, joka oli kiinnitetty kansinaruihin vedenpitävässä kotelossaan. Yritin uida rantaa kohti. Ranta ei ollut kovin kaukana, mutta kajakin raahaaminen teki lähestymisestä lähes mahdotonta. Tuntui siltä, etten edisty lainkaan. Ponnistelin ja huohotin. Välillä vedin henkeä jotten olisi menettänyt kaikkia voimiani, joita tuntui vielä riittävän. Pahinta oli joutua selälleen kuivapuvussa ja kelluntaliivissä, jotka tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Aallot pauhasivat ja niitä tuli joka puolelta.

Mietin kännykkääni, joka oli kajakin päiväluukussa. Sen saaminen oli täysin mahdotonta. Ja myöhemmin kävikin ilmi, että kännykkä oli kastunut ja toimintakelvoton. Olisi kannattanut pitää kännykkää veden pitävässä, kelluvassa kotelossa, jollaisessa sitä aiempina vuosina pidin. Ja saatavissa. En tosin ole varma, olisiko sitä tässä aallokossa voinut edes käyttää. Sehän olisi kastunut ellen olisi käyttänyt sitä kotelossa ollessa, mikä tosin myös on mahdollista.

Olin ollut vedessä jo melko pitkään ja epätoivo alkoi hiipiä mieleen. Muttei sentään paniikki. Kajakista en päästäisi missään olosuhteissa irti. Se menisi menojaan ja hakkautuisi kallioihin. Tässä vaiheessa oli sitä paitsi vielä mielessä mahdollinen takaisin melominen. Tuulen oli luvattu tyyntyvän iltaa kohti. Ilta tulee tosin syyskuussa aikaisin.

Voimat alkoivat jo vähetä, kun huomasin korkealla kalliolla Riston. Nähtyään minut hän pääsi laskeutumaan alas kallion kielekkeelle, joka oli liukas ja kapea. Sain tästä voimia ja potkin itseäni kajakista kiinni pitäen häntä kohti. Yritin työntää melaa rantaa kohti, mutta se oli vaikeata kun karkuremmi oli kajakin alla eikä mela ollut vapaasti liikuteltavissa. Sain kuitenkin ihmeen kaupalla kajakin keulan ja melan Riston ulottuville. Risto taiteili liukkaalla kalliolla ja sai kajakista kiinni. Ja huomasi, että kajakin keulassa oli hinausköysi, joka auttoi huomattavasti. Ja veti minut lopulta kielekkeelle.

Kajakki oli vielä nurin päin ja Risto veti sitä raivokkaasti ylös ja kallisteli sitä oikeaoppisesti jotta istuma-aukossa oleva vesi olisi tullut pois. Niin se tulikin, mutta mela oli edelleen kallion ja kajakin välissä ja näin, kuinka kannella kiinni ollut Ipad irtosi ja liukui kotelossaan mereen. Ja hävisi sinne. Huusin kauhuissani mitä oli tapahtunut ja yritin tähyillä veteen. Aaltojen takia oli mahdoton nähdä veteen, vaikka vesi olikin kirkasta.

Risto irrotti hinausköyden ja pyysi minua pitämään siitä kiinni mennäkseen etsimään padia.

Ja laskeutui veteen reisiään myöten ja vähän ajan kuluttua nosti padin vedestä. Oli kokeillut jalalla kallion pintaa ja jalka oli osunut padiin. Uskomatonta! Olin todella helpottunut saadessani 750 € maksavan padin käteeni. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, oliko se kastunut.

Aloin olla todella kylmissäni ja märissäni ja tuuli riepoi edelleen voimalla. Muistin, että päiväluukussa oli pari kuivia neopreeni käsineitä ja yritimme avata päiväluukkua. Se oli todella vaikeaa ja huomasimme, että Riston kädestä oli alkanut vuotaa verta. Sitä ei vuotanut paljon, mutta sitä oli siellä täällä. Verenohennuslääke esti veren hyytymisen. Sitä emme kuitenkaan jääneet ihmettelemään vaan kaivoimme takaluukusta kuivavaatepussini. Jätimme kajakin kallionkielekkeelle ja kävelimme tietä pitkin kohti saaren pohjoiskärkeä. Vastaan tuli lukuisia armeijan rakennuksia ja sotamuistomerkkejä. Täällä emme olleet koskaan käyneetkään. Kaikki rakennukset olivat tyhjiä eikä saarella tainnut olla ketään meidän lisäksemme. Nyt päällimmäisenä ajatuksena oli, että saisin kuivaa ylleni ja pääsisin tuulen suojaan.

Löysimme suojaisan ja aurinkoisen paikan erään rakennuksen sisäänkäynnin luota. Aloin vaihtaa vaatteita ja Risto lähti seinustalla seisseellä armeijan polkupyörällä hakemaan omasta kajakistaan eväskassia ja omia kuivia vaatteitaan. Näky oli riemastuttava: Risto vihreän, minulle hyvinkin tutun polkupyörän kanssa. Mutta hätä ei lue lakia. Saatuani vaatteet vaihdettua huomasin ilokseni, että padi toimi moitteettomasti. Mesetin heti Jaanalle ja tyttärelleni Piialle tilanteen ja tunsin helpotusta ja turvallisuutta saatuani heille tiedon tilanteesta. Ihmeekseni liivin taskussa ollut kameranikin, joka oli ollut pitkään vedessä, toimi ilman ongelmia. En ollut turhaan varustautunut kameralla, jolla voi kuvata veden allakin.

Risto tuli eväskassin kanssa ja joimme kuumaa ja söimme hyvät eväät. Aloimme tehdä suunnitelmaa. Tässä vaiheessa en vielä ollut huomannut, että kajakkini oikean puoleinen poljin oli kokonaan irronnut. Joten sillä ei paljon enää melottu. Varsinkin kun tuulen luvattiin edelleen navakoituvan.

Minua nolotti, että olimme ilman lupaa sotilasalueella, jonne oli maihinnousukielto. Ja pelotti, mitä siitä seuraisi. Kännykkäni oli mykkä, mutta Riston puhelin toimi vielä. Hänhän oli pysynyt suhteellisen kuivana. Paitsi että vasempaan lahkeeseen oli mennyt jostain syystä vettä alakautta. Eli siinä täytyy olla reikä. Onneksi kummallakin oli kuivat vaatteet ja kunnon kengät. Minulla kumisaappaat ja Ristolla sekä lenkkarit, että crocksit.

Teimme seuraavanlaisen suunnitelman. Tuomme molemmat kajakit - tavalla tai toisella - läheiseen satamaan, jonka jälkeen soitamme rannikkopelastajat hakemaan meidät Hankoon.

Tuumasta toimeen. Ensin haettiin minun kajakkini. Mikä oli loppujen lopuksi helpompi nakki kuin Riston kajakin haku. Jouduimme tosin kantamaan sitä ylös pitkin valtavaa kivikkoa, jossa oli paljon rikkinäistä lasia , pullonpohjia ja sekalaista roinaa. Saimme kajakin kärryn päälle, jonka olimme löytäneet satamasta.

Kajakin työntäminen kärryllä ei ollut kovin helppoa, mutta Risto "viritti" kärryyn kakkosnelosesta tuen kajakin toiseen päähän. Kitkuttelemalla saimme kajakin satamaan, ja lähdimme hakemaan toista.

Se olikin jo vaikeampi juttu. Eteläkärjen poukamaan oli melko vaikea löytää metsän, kallioiden ja esteiden yli. Pahimpia olivat piikkilangat, jotka ovat ties mistä sodasta peräisin. Pääsimme niiden ali ja yli repimättä itseämme. Kiipesimme ja ylitimme vaikeita kallioita. Lopulta olimme kajakin luona. Saimme sen nostettua ylös kalliolle ja kiipesimme itse perässä. Alkoi todella hankala roudaaminen pitkin kallioita. Valtava piikikäs ruusupuska tarttui takkiini ja Riston piti erikseen irroittaa se. Ja matka jatkui. Kajakki tuntui painavalta ja maasto oli vaikea.Pysähtelimme välillä lepäämään. Ristolla tuntui onneksi voimia riittävän jopa enemmän kuin minulla. Tultuamme majakan lähelle pysähdyin ottamaan siitä kuvan. Olimmehen majakan valtaamisreissulla. Josta oli tosin tullut henkiinjäämisreissu.

Raahatessamme kajakkia soi Riston puhelin. Kerttu soitti ja kertoi, että tyttäreni Piia oli soittanut rannikkovartiostoon ja kehotti minua soittamaan sinne myös itse. Niin tein ja selostin tilanteen. En ennen ole 112:een soittanutkaan. Paitsi kerran kun yritin soittaa numerotiedusteluun. Tuntui helpottavalta kuulla, että apua oli tulossa.

Saavuttuamme kuivattelupaikkaamme näkyikin siellä merivartioston pelastaja jolle heilautin helpottuneena kättäni. Olin jo puhelimessa selostanut tilanteen mutta nyt selostin sen uudelleen. Mies oli selvästi vihainen siitä, että olimme luvatta sotilasalueella. Risto yritti selittää, ettei meillä ollut tarkoituskaan tulla maihin mutta oli pakko kun tapahtui haaksirikko. Miehille tuli kuitenkin selväksi, että tarkoitus oli tulla maihin. En jaksanut enkä viitsinyt sepustaa mitään. Kerrottuani, että pääsin pitkän työuran Puolustusvoimista eläkkeelle ja tuntevani linnoitussaaret hyvin, alkoivat miehet pehmetä ja suorastaan ihailla selviytymistämme. Olemmehan jo 70- ja 80 -vuotiaita.

Selväksi tuli myös se, miksi olimme viivytelleet avun hälyttämisen kanssa. Minullahan ei kännykkä enää edes toiminut, ja Risto oli päättänyt soittaa vasta kun kajakit olisivat satamassa. Miehet totesivat, että oli hyvä, että tyttäreni oli jo hälyttänyt apua, ja että olisivat kyllä hakeneet kajakkimme mistä tahansa kallion kielekkeeltä veneellään.




Ja painottivat sitä, että apua kannattaa soittaa mieluummin liian aikaisin kuin myöhään. Olin vähän nolo omasta epäonnistumisestani mutta toisaalta tyytyväinen siihen, että olimme yhdessä selvinneet. Risto oli kuitenkin pelastanut minut. Ja mikä tärkeintä: nostanut vielä pohjassa meressä lepäävän Ipadini talteen.

Keräsimme tavarat eväspaikaltamme ja miehiä huvitti Riston "tuunaama" kajakinkuljetuskärry. Suunnitelma oli seuraava: kajakit nostetaan kumisen pelastusveneen molemmille puolille ja meidät viedään Merivartioasemalle niemen kärkeen. Puimme liivit yllemme ja sitten mentiin. istuin penkillä ja pidin kajakistani kiinni. Sain otettua jopa kuvia sekä padillä, että kameralla. Miehiä oli kolme. Yksi ajoi venettä. Kuului huuto: pitäkää kiinni! jonka jälkeen vene ajoi vauhdilla noin 5-6 km matkan merivartioasemalle.

Tyvenessä satamassa auringon painuessa horisonttiin kajakit nostettiin laiturille samoin kuin kaikki tavarat. Risto lähti miesten kanssa aseman autolla Tulliniemeen hakemaan Riston autoa. Sillä välin juttelin venettä ohjanneen miehen kanssa. Hän kuunteli mielenkiinnolla armeija-ajoistani ja ihaili selvästi kokemuksiani. Melonnasta kerroin luonnollisesti eniten ja hänkin oli joskus hieman melonut jossain Järvi-Suomessa. Mies totesi, että kannattaa epäröimättä soittaa 112:teen ja pyytää apua. Ja että kyllä Valtio pitää huolen eläkeläisistään. Varsinkin kun on tehnyt ansiokkaan uran Puolustusvoimissa.

Kysyin vielä ennen lähtöämme, tuleeko meille mitään rangaistusta sotilasalueelle tunkeutumisesta. Ja vastaus oli, ettei tule. Kiinnitimme kajakit auton katolle ja ajoimme jo pimeässä Tammisaareen ja kotiin. Meiltä molemmilta oli otettu henkilötiedot talteen. Olin näyttänyt ajokorttini ja Risto omansa, joka oli autossa.

Kotona Risto keitti kaurapuuroa molemmille ja jaksoin vielä huoltaa osan varusteista ja ripustaa kuivumaan. Loput huomenna.

Kyllä oli seikkailu.
Mitä tästä opin? 

Kannattaisi todellakin ottaa haltuun ylä- ja alatuenta. Ja kännykkä on pidettävä kelluvassa kotelossa ja saatavilla olosuhteista huolimatta. Eikä tuuliennusteisiin voi luottaa. Yksin ei tietenkään kannata lähteä melomaan, paitsi ehkä heinä- elokuun lämpimissä vesissä sisäsaaristossa. Apua on soitettava heti eikä vasta myöhemmin.



Petri Sutisen kommentit 

Tuossa oli aika monta asiaa tehty väärin. Ei kuitenkaan kaikki asiat. Kaveri oli mukana, samoin hälytysvälineet ja kuivia vaatteita, ruokaa ja juomaa.

Sääennusteet ovat vain sääennusteita. Tuennat ovat tärkeitä. Ne toteaa kirjoittaja itse.

Yhdessä melomisesta ilman välitöntä näkö- tai viestintäkontaktia ei ole oikeastaan mitään turvallisuushyötyä. Pikemminkin päinvastoin, tuntuu siltä, ettei ole yksin.

Nyt kaverista saatu apu oli suhteellisen randomia.

Peruslähtökohta on aina reittisuunnitelma itsessään. Avoimella alueella on aina aallokon riski tuulen noustessa.

Varsinainen tarinan kruksikohta on hetki, kun murtuvia aaltoja tuli näkyviin. Kyseisillä taidoilla kyseisessä tilanteessa olisi ainoa oikea liike ollut kääntyä takaisin juuri sen havainnon hetkellä.

Opettavainen tarina, kiitos, että Off Road Paddler saa sen jakaa. 
Ja kiitos Petrille tarkoista kommenteista.



Off-Road -melonnan äänenkannattaja.



2019/12/19

Marraskuun melonta Liettuassa - Dipolio Issukis 2019



Varustautumista, melontaa ja turismia.
Kauden viimeinen 
numero rinnassa melonta.

 Story in English here >>>



Hermoilu, pelkääminen ja
etukäteen suunnittelu kuuluvat melontaani. 

Mitä vähemmän tiedän kohteesta, sitä vauhdikkaammin mielikuvitukseni laukkaa. Herään yöllä ja mietin. Karhu tulee leiriin, kiivaassa virrassa mela lipsahtaa kädestä. Avaan kuivapussini ja ruuat ovat kastuneet pilalle. Mielikuvitus laukkaa. Olisin huono formulakuski. Kuvittelisin kolarin radan joka mutkaan. Ajaisin jarru pohjassa. Olen huono häviäjä itselleni, siitä nautin.

Melontani haavat ja suola ovat melonnat kelloa vastaan.

Olen paha vastustaja. Haluan joka kerta voittaa itseni. Kun olen etukäteen tutustunut olosuhteisiin ja tehnyt itselleni melontasuunnitelman, niin siinä koitan pysyä. Jos melonta ei toteudu suunnitelman mukaan, olen hävinnyt. Sijoitukseni muihin melojiin on yhdentekevä. Olen huono häviäjä itselleni, mutta ei minusta oikein ole muita voittamaankaan.



Voitin arpajaisissa viime kevään GAUJAXXL –melonnan yhteydessä osallistumisen Dipolio Issukis –melontaan Liettuaan Neris-joelle.

Ensin luulen, että kyse on juoksumaratonista ja olen jo luovuttamassa arpajaispalkinnon uudelleen kiertoon. Minulle vakuutetaan että Dipolio Issukis on melonta. Melotaan Liettuassa 170 kilometriä Neris-jokea Vilnasta Kaunasiin. 

No en minä sellaisesta voi kieltäytyä. Olen juuri melonut pari vuorokautta ja 310 kilometriä kunnialla maaliin. ”Peace of cake” ajattelen.

Myöhemmin ymmärrän, että melonta on marraskuussa, lähtö on auringon laskettua ja perillä pitää olla seuraavana päivänä 23 tuntia lähdöstä. Keulamoottorini Sampo on menossa tuohon aikaan olkapääleikkaukseen. Joudun lähtemään yksin. Luokkani on C1. Neris-joki voi olla jäässä.

Toinen Gauja-veteraani, Timo Kivelä, K1, haluaa myös lähteä melomaan Liettuaan ja hänen Gaujalla hyvin toiminut huoltonsa lupaa tulla mukaan. Oliko minulla oikeasti arpaonnea, aika näyttää.

Foto Tuomas Tuomi
 

Tarvitsen nopeamman kanootin.

Minulla on kevytkulkuinen Northstar Trillium, johon olen kovasti tykästynyt. Olen melonut sillä näitä pitkiä matkoja, mutta vain alle sadan kilometrin melontoja. Trilliumissa jaksan istua ja meloa yhteen soittoon tuntikausia. Sillä matka taittuu kevyesti.

Pieniä laskutoimituksia Baltian melonnoista. Tässä ei ole huomioitu virran vaikutusta nopeuteen. Virta auttaa vähän vesitilanteesta riippuen 1-3 km/t
  • Turi-Tori, 78 km, 15 tuntia, miniminopeus 5,2 km/t
  • Vöhandumaraton, 100 km, 24 tuntia, miniminopeus 4,2 km/t
  • Gauja XXL, 310 km, 52 tuntia, miniminopeus 6 km/t
  • Dipolio-Issukis, 170 km, 23 tuntia, miniminopeus 7,4 km/t
Mutta nyt tarvitsen lisää marssivauhtia. Matka 170 km pitää meloa 7,4 kilometrin keskinopeudella. Aikaraja on 23 tuntia. Jos kanootti ja virta auttavat kilometrin tunnissa lisää, niin huiliaikaa tulee melkein 3,5 tuntia. Jaksan istua kanootissa yhtä soittoa 3-4 tuntia, sitten on pidettävä tauko. Seitsemän kolmen tunnin melontaa ja väleihin puolen tunnin tauot on mahdollinen suorituksen aikataulu.

Menen Welhonpesään koputtelemaan kanootteja. Siellä on hyllyssä vanha tuttu Northstar Magic. Minulla on ollut Bell Magic kymmenisen vuotta sitten. Hankin sen kanootikseni Suomen rannikon melontaan. Ennen rannikon melontaa Jouduin sillä syksyisellä retkellä Hangon länsipuolella puuskaiseen myrskyyn. Koin, että Magic on rannikon melontaan liian kiikkerä. Puuskaisessa tuulessa energia menee pystyssä pysymiseen. Myin Magickin ja ostin tilalle Bell Northstarin, kevytkulkuisen kaksikon, josta teetin merikelpoisen soolon. Northstarilla meloin rannikon ongelmitta. Nyt tarvitsen nopeutta ja teen Magicistä kaupat.

Bell-kanoottien valmistaja Ted Bell myi kymmenisen vuotta sitten Bell-kanoottien valmistuksen yritykselle, joka ei sitten saanutkaan kanoottien tuotantoa kunnolla käyntiin. Kun Ted Bell vapautui kilpailukiellosta, hän alkoi tehdä samoja tuttuja kanootteja Northstar -tuotemerkillä.

Foto Tuomas Tuomi


Northstar Magic.

On jännittävää mennä Magicillä uudelleen vesille yli kymmenen vuoden eron jälkeen. Kanootti on paljon parempi kuin muistin. Toisaalta oma melontani on varmaan sekin kehittynyt. Magic kulkee kevyesti ja kovaa. Trilliumiin verrattuna saan hyvinkin puoli kilometriä tunnissa lisää marssivauhtia. 




Melaan lisää tehoa.

Tuplamutkamelani tuntuu jäävän Magicin vauhdissa jälkeen. En saa nostettua omaa tahtiani vastaamaan Magicin nopeutta. Teen johtopäätöksen, että tarvitsen hieman isompilapaisen melan. Toisaalta en halua luopua ZJ-melan ergonometrisestä tuplamutkamuodosta. Welhonpesän vintiltä löytyy kilpamelojien suosikin, Bracan, irtolapoja, joista löydän sopivan. Se on hieman pidempi ja kapeampi kuin ZJ-paddlen lapa.

Mielenkiintoista on, että useiden olympialaisten virallisen melavalmistajan Bracan tehdas on Kaunasissa, jonne Dipiolio Issukis päättyy.



Valoa pimeyteen.

Viime keväänä Gaujalla pimeässä ja sumussa kaipasimme tehokkaampaa valoa kanootin keulaan. Selaan nettiä ja löydän jopa kauko-ohjattavia valaisimia, mutta vähän epäilen tekniikan toimivuutta märässä ja kylmässä. Tyydyn siroon, vesitiiviiseen valonheittimeen. Valaisimessa on hela, jolla sen saa kiinnitettyä samanlaiseen kiskoon kuin kivääreissä, johon kiikaritähtäin kiinnitetään. Teen alumiinikiskosta kanootin keulaan helan, johon saan valaisimen tukevasti kiinni. 



Pimeällä melonnan harjoittelua.

Dipolio Issukis on käytännössä pimeän melonta. Lähtö on auringon laskun aikaan ja tunti sen jälkeen on pimeä. Aurinko nousee 12 tunnin kuluttua. Vantaanjoki on kohtalaisen hyvä paikka harjoitella pimeän melontaa. Helsingissä on niin paljon valosaastetta, että pilkkopimeää ei tule.


Kesällä on ihan normaalia lähteä iltamelonnalle kuuden-seitsemän aikaan. Nyt tuntuu oudolta lähteä pimeälle merelle.


Ostan muusikoiden käyttämän nuottivalon, klipisin, jossa kahden sarven päässä on punaiset ledit. Pimeässä valo on yllättävän kirkas ja gps:ää on hyvä seurata tuossa valossa. Näissä pitkän matkan melonnoissa tasaan nopeuttani gepsin avulla. Siksi on hyvä nähdä numerot koko ajan. En ole niin urheilullinen, että käyttäisin sykemittaria.


Keulavalo toimii hyvin. Ei se niin kirkas ole, että sillä näkisi vedenalaisia kiviä, mutta muuten se auttaa kyllä.


Mietin myös vaatetusta. 

Meloessa tulee aina hiki ja pikkuhiljaa yläkropan alusvaatteet kostuvat ja menettävät kykyään eristää lämpöä. Kun matka on pitkä, energia ei tahdo riittää sekä melomiseen että lämpöön.

Varaan itselleni kolmet yläkropan alusvaatteet. Ohut tekninen paita ja sen päällä merinovillainen aluspaita ja vielä lisäksi toinen, tukevampi fleece.

Huomaan, että lämpö karkaa käsivarsista. Teetän eräällä tuttavallani lukunutun tyyppisen villaisen asun kirpputorilta ostetusta ohuesta villapidasta. Siinä on hihat ja lapaluiden päällä selkäkappale, joka pitää hihat paikoillaan. Se osoittatuu hyvin hyödyliseksi vaatteeksi. Lämpö ei enää karkaa käsivarsista.

Ja tietysti päällimmäisenä on Ursuitin Venture –kuivapuku. Kokeilen myös välikuivapukua ja jos ei sada, niin välikuivapuku on vaatetuksen suhteen joustavampi kuin Venture. Minulla on molemmat asut matkassa.

Taukoja varten minulla on untuvatoppis.

Hanskoja on useita. Sileää meloessa hanskat eivät juuri kastu. Käytän hyvin öljyttyjä nahkahansikkaita. Kylmän tullen minulla on vielä kahdet neopren-hanskat. Niillä olen tarjennut.

Jalassa minulla on isot neopren tossut. Isot siksi, että voin pitää jaloissa useamman sukan ja vielä tulee kuivapuvun sukka. Silti pitää olla tilaa heilutella varpaita.

Otsalamppuja on matkassa muutama ja niihin litiumpattereita. Kännykkää varten on pari virtalähdettä.


Käy mielessä, että pitääkö kokeilla kaatumista ja pelastautumista, kun on melonut useamman tunnin kylmässä. Huh, päätän, etten kaadu. 


Seuraan usean sääennustajan kautta Neris-joen säätä. Aika pitkään ennuste lupaa sateetonta, kevyttä myötätuulta ja vuodenaikaan nähden lämmintä. Onneksi ennusteet pitivät paikkansa.



Vilna on kaukana,
Dipolio-Issukis vielä kauempana. 

Marraskuussa on hankala saada tuttua huoltoauton kuljettajaksi. Sovimme Timon kanssa, että kokeilemme melonnan huoltoa yhdellä autolla. Timo ja hänen huoltonsa, Hanna Peltonen ja Vesa Mutalahti vievät autosta kolme paikkaa ja varusteet lopun tilan. Saan omat varusteet ja kanootin Timon kyytiin. Kahdentoista tunnin istunto täpötäydessä autossa ei houkuttele. Päätän herraskaisesti lentää Vilnaan ja takaisin. Timo saa autokyydissä takapenkin omaan käyttöönsä.

Kilpailun järjestäjän kanssa on jatkuvasti ongelmia tiedonkulun kanssa. On kieli- ja varmaan kulttuurimuurikin. Kilpailulla ei ole nettisivuja, vaan viestintää käydään Facebookissa. Pääasiassa tapahtumasta kerrotaan Liettuaksi. Joudun kääntämään kilpailun säännöt Googlella Liettua > Englanti > Suomi. Kääntäjä toimi kyllä yllättävän hyvin.

Koetan saada tietoja Neris-joesta jopa Liettuan valtion hydrologian laitokselta. Siellä on täysi hiljaisuus. Jossain vaiheessa järjestäjä ilmoittaa, että joen vesitilanne on 0-10 asteikolla 5. Nerisjoki on siis puolillaan. Jos kevättulva on se kymmenen, niin viisi olisi hyvää virtaamaa. Muuta tietoa emme sitten joesta saakaan. Ilmoittautumisemme sentään kuitataan vastaanotetuiksi.

Olen aiemmissa vastaavissa melonnoissa Baltiassa ajellut etukäteen katselemaan joen olosuhteita. Nyt olen sen verran hermona, että päätän vuokrata auton ja ajella katselemaan jokea.


Tutkin Neris-jokea käsikopelolla.

Lentoni tulee torstaina 14.11. Vilnaan tunnin myöhässä ja ehdin ennen pimeän tuloa käydä katsomassa vain kolme ensimmäistä huoltopaikkaa. Joki vaikuttaa helpolta, se virtaa hyvin ja on samanlaisen oloinen 33, 50 ja 70 kilometrin kohdalla. Kuuden aikaan tulee täysi pimeys.

Yhtään ongelmakohtaa en näe. Yhden kohisevan nivan kuulen. Ääni ei ole kosken kohinaa, vaan lähinnä pitkä, kivinen sahi laulaa pimeässä. Joen virtaama näyttää pysyvän vakiona ensimmäiset sata kilometriä. Virtaama on reipas, noin kolme kilometriä tunnissa.

Uskon edelleen, että yhteinen huoltoauto Timolle ja minulle riittää. Toisaalta minulle mahtuu kanoottiin kaikki tarvittava kerralla mukaan, joten voin hätätilassa meloa ilman huoltoa.

Nähtyäni joen, päätän torstai-iltana, että en melo kuin ensimmäisen 28 kilometrin osuuden. Syitä on loppujen lopuksi useita, mutta tärkein syy on, että en saa motivoitua itseäni yölliseen seikkailuun tuntemattomalle joelle vieraassa maassa. Olen saanut joesta ja sen oloista liian vähän tietoa, että tuntisin oloni varmaksi. Joki on täällä ensi vuonnakin.

Jälkiviisaana voin todeta, että Timon ja minun ero kasvoi joella sen verran isoksi, että huolto ei olisi ehtinyt ajella edes takaisin välillämme. Neris-jokea seuraa nopea valtatie miltei koko matkan Vilnan ja Kaunasin välillä, mutta loppumatkat valtatieltä jokivarteen ovat erittäin hitaita kärrypolkuja. Navigointia jokivarren pusikoissa auttaa Googlen off-line satelliittikartta. Oeimme molemmat jakaneet Googlemapsiin sijaintimme huollolle, mutta joella veden tasolla kännykän yhteys takkuilee.

Marraskuussa ja pimeässä oma huolto, josta saa taukopaikalla lämmintä ruokaa ja juomaa, kuivia vaatteita sekä henkistä kannustusta, on ehdoton.



Vilna. 

Olen sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin rajatusti Neuvostoliiton asioita. Koulussa ei kerrottu Baltian maista mitään. Minulla ei ollut Vilnasta minkäänlaista käsitystä. No se on Helsingin kokoinen Liettuan pääkaupunki. Kaupunki on 700 vuotta vanha ja vaikuttaa perinteikkäältä eurooppalaiselta kaupungilta. Liikenne on ruuhkaista ja tulee tunne paljon isommasta kaupungista.

Ruuhkassa on silti helppo ajaa ja vaikka meno on välillä hurjaa, autoilijat ovat huomaavaisia ja kohteliaita. Torvensoittoa en kuullut.

Hotellini on ihan keskustassa ja hyviä ruokaravintoloita löytyy kävelymatkan päässä hotellilta. Keskustassa aterioiden hinnat ovat Suomen luokkaa. Alkoholi on halvempaa. Laatu ja palvelu kaikkineen on parempaa kuin Helsingissä.



Neris-joki.

Melonnan piti alkaa kaupungin keskustasta, mutta juuri siinä kohtaa on iso joen penkkojen kunnostustyömaa. 170 kilometrin lähtö siirtyi kuutisen kilometriä ylävirtaan keskustan ulkopuolelle. Tieto tästä ilmestyi Facebokkiin perjantaina 15.11. jolloin 230 kilometrin melojat olivat jo liikkeellä.



Illan tankkaus. 

Kävelymatkan päässä hotellista löytyy italialaistyyppinen ravintola. En ole tainnut tankata melontaa varten koskaan näin hienossa ravintolassa. Kaksi pientä pikaria ovat kokin terveisiä. Toinen, tonnikalacarpaccio, tulee alkupalaksi ennen keittoa ja toinen, tiramisu, tulee jälkiruuaksi. Pääruoka, pasta on oikeastaan koko ketjun heikoin lenkki, vähän kuivakkaa minun makuuni. Vaikka pasta kuvassa näyttää pieneltä annokselta, niin lautasen koko hämää.



Eväiden hankinta. 

Vilnan keskustassa en hahmottanut ruokakauppaa, jonne voisin mennä autolla. Ajoan keskustan ulkopuolelle hyvin venäläisen oloiseen lähiöön. Sieltä löytyy marketti, johon saan auton parkkiin. Vähän epäilen, että löydänkö mitään tällaisesta nukkumalähiön kaupasta. Hämmästykseni on suuri, kun pääsen kauppaan sisään. Valikoima pärjäisi koska tahansa Stockmannin Herkulle. Keski-Eurooppalainen meininki.


Foto ja video Hanna Peltonen


Oma melontani. 

Minulla oli kaikenlaisia kremppoja pitkin syksyä, joten melonnat jäivät vähäisiksi. Panostin sitäkin huolellisemmin muuhun valmistautumiseen. Kilpailujärjestäjän huono tiedottaminen oli minulle suuri ongelma. Olen tottunut hankkimaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman tiedon, kun olen lähdössä vaativaan melontaan. Nyt ole todella epävarma siitä, mihin olen menossa. Timo on toisaalta harjoitellut koko syksyn ja hänellä on tavoite onnistuneen perillepääsyn lisäksi sijoittua hyvin. Minulle näissä tapahtumissa riittää pääsy kunnialla perille. Nyt en ole ollenkaan varma itsestäni saati melonnastani.

En yritä meloa läpi yön koko matkaa, vaan melon vain ensimmäisen etapin, noin 33 kilometriä. Kerron suunnitelmani huollolle ja he tulevat hakemaan minut ensimmäiseltä aikatarkastusasemalta. He ottavat kanootin katolle ja muut varusteet autoon sekä tuovat minut takaisin hotellille Vilnaan. 


Olen tyytyväinen päätökseeni. Nyt minulla ei ole mitään syytä hermoilla, vaan voin nauttia hienosta melonnasta pitkin historiallista jokea.

Päätän jopa, että kokemukseni joella olisi täydellinen, niin en dokumentoi melontaani muuta kuin GPS-jäljellä. En videoi, en kuvaa, enkä ota selfieitä. Päätös on vapauttava ja melonta kaikkineen nautinnollinen.


Sahi korvakuulolta. 

Viime kevään GaujaXXL oli rankka kokemus. Nyt Neris-joella oli hienoa huomata, että olen oppinut melomaan kylmässä ja pimeässä. Vaikka en melonut kuin runsaat kome tuntia, niin meloin sen täysivauhtisesti. Olisin kaiken lisäksi voinut meloa ilman valonheitintä Vilnan läpi ja aika pitkään sen jälkeen. Taivas oli paksussa pilvessä ja kaupungin valot valaisivat pilvet. Musta metsän silhuetti näkyi vaaleita pilviä vasten ja pilvet heijastavat veden pinnan vaaleaksi jossa pyörteet näkyvät hyvin. Pintakiviä tai kaatuneita puita ei osunut kohdalle.

Yksi uusi oppi on pitkän sahin ohittaminen korvakuulolta. Sahin kiviä tai kuohuja en näe, mutta kun joen molemmilta rannoilta kuuluu kohinaa, niin melon ääntä väistellen sahin läpi osumatta kiviin. Tässä vaiheessa käytän puista saukonhäntämelaa, jolla etenen äänettömästi. Melan pitkä lapa myös varoittaa, jos ajaudun matalaan veteen.

Kun joen varressa ei näy valoja kiintopisteiksi, alan odottaa hallusinaatioita. Niitä ei tule, eikä pimeä muutenkaan haittaa tasapainon pitoa kanootissa. Uskon, että tähän auttaa, kun välillä katselen kauas valonheittimen keilaan ja hämärään maisemaan ja välillä taas teräivöitän katseeni punaisten led-valojen valaisemaan gepsiini. Uskon, että tämä silmäjumppa pitää aivojen kuvanmuodostuksen pirteänä ja aivoille ei jää aikaa viritellä hallusinaatioita. Sovellan myös tänä syksynä Fögöltä, Joha Forsströmiltä saamaani vinkkiä, että polviasennossa tasapaino ei synny jaloista, vaan että tietää istuvansa häntäluun päällä. Loistava mielikuva.



Huollon mukana pimeässä.

Pääsen Timon huollon kyytiin. He eivät ehdi heittää minua hotellille, vaan lähden heidän mukaansa Timoa vastaan. Joen rantaan menee kärrypolku, joka välillä katoaa pusikkoon. Tunnelma pimeällä rannalla on hieno.



Pattereita, lihalientä ja mustikkakeittoa. 

Timo ilmestyy pimeältä joelta. Hänen valonsa ovat aika hiipuneet ja teippaan hänelle oman valonheittimeni. Annan myös termoskannullisen lämmintä lihalientä ja litran vahvaa mustikkakeittoa. Timo vaihtaa kuivat vaatteet päälle ja ottaa pienet torkut autossa. Hyvästelemme hänet pimeälle joelle. En kadehdi.


Tässä välissä huolto vie minut hotellille. Oli hieno nähdä taukopaikka ja olen tyytyväinen, että päätin meloa vain yhden osuuden.



Turistina Vilnassa. 

Napoleon määritteli Vilnan Pohjois-Euroopan Jerusalemiksi. Vilna on perinteikäs juutalaiskaupunki. Parhaimmillaan kaupungissa oli toista sataa synagoogaa. Hitler ja myöhemmin Stalin tuhosivat juutalaiset Vilnasta.



Vilnan KGB-museo.

Pasifisti minussa ei arvosta pahoja tekoja. KGB-näyttely on vähän kuin Ilmajoen museo Suomessa. Pistooleja, jonkun silmälasit, paljon mustavalkoisia valokuvia sotilaspukuisista miehistä, pieniä kuvia ja minulle liian pitkiä kuvatekstejä.

Alakerrassa on sellejä, jotka muistuttivat nuoruuteni Sofiankadun juoppoputkia. Vieläkin Suomessa puhutaan paljuselleistä. Vesihuuhdeltu kyykkypaska-bidee-selli näyttää tässä ympäristössä upseeriluksukselta.

Museomies minussa kaipaa dramaattista alkua ja lopuksi kyyneliä. Siitä huolimatta katsojia on paljon, lähinnä totisia nuoria. Tulihan käytyä



Vilna MO, modernin taiteen museo. 


Hirveen pitkä kävely, kun vielä eksyin muutaman kerran. Talo on jonkun arkkitehdin "nyt mä pääsen näyttään nerouteni”-työ.

Näyttely minun silmääni on lähinnä tasoa Taideakatemian kolmannen vuosikurssin kevätnäyttely. Puola ja Viro ovat jo kaukana neuvostoajan traumoista, täällä siinä piehtaroidaan antaumuksella. Tätä taidetta on kokemassa melkein sama nuorten pariskuntien porukka kuin KGB-museossa. Pitkään ja hartaasti katselevat. 


Uber. 

Kävelyn uuvuttamana googlaan bussia takaisin hotellille. Google tarjoaa Uberiä. Lataan ja tilaan. Ja minusta tulee laakista Uberisti. Ennakkoluulot häipyivät ekaan kyytiin.

Kerron kännykässä mistä mihin, Uber kertoo, kuka tulee, mitä maksaa ja montako minuuttia joudun odottamaan (6 min).

Kyyti on parempi kuin mikään aiemman elämäni taksi. Mukaan lukien oma urani taksissa. Puhumatonta, rauhallista kyytiä siistissä Passatissa, jossa vaimea musiikki soi. Perillä heippa kuskille ja hotelliin.

Uber kysyy tähtiä ja kommenttia kuskille. Annan viisi ja olisin antanut 3 euron kyydin lisäksi riksaa, mutta siinä vaiheessa Uber ilmoittaa, että on onglema, tippaus ei toimi.




Illallisravintola. 

Nyt, kun olen Ubermaani, niin laajennan Vilnan ravintolatarjontaa kävelymatkan ulkopuolelle. Google ehdottaa Verandaa, paikka sopii perheille ja on elävää jazz-musiikkia. Sinne!

Uber tulee ja vie. Jumalainen Uber-kokemus uudelleen. Kyyti, jossa ei tarvitse olla kontaktissa paikallisiin. Mua elloo tinkiä ja maksaa.

Veranda on nolon hieno tarpeisiini ja vielä ystävällinen. Kunnon ammattiravintola, jossa kömpelössä, vähän muita asiakkaita korkeammalla olevassa baarijakkarapöydässä on varattu-lappu. Hovi valittelee, että paikka on täynnä, mutta tuo varattu pöytä on vielä vapaa. (Osaava ravintola varaa huonoimmat pöydät satunnaisille tulijoille. Ne on yleensä paikkoja, joita he eivät kehtaa antaa etukäteen varaaville asiakkaille. Hyvä ajatus.) Mulle tietysti kelpaa. Eikä pöytä ole edes vessan vieressä. Maisema on baariin ja pianistiin.

Juomat hoituvat upeasti. Negroni alkudrinkiksi, hyvää paikallista kevyttä olutta ja jälkiruokakahvin, Kleine Brownerin kanssa Chuchillin portviiniä.

Tonnikalacarpaccio tuntuu tällä hetkellä olleen tuoretta sekin (Ruokamyrkytyksen itämisaika on noin kuusi tuntia). Jumalaisen makuista, pahoittelut mahdollisille delfiiniuhreille. Maistui eettisesti kalastetulta.

Enrecote on karvan verran yli mediumin, mutta tulisella soosilla saan sen alas viimeistä lihanikaraa myöden.

Veranda on hieno paikka katsoa kännykästä Formuloiden aika-ajoja. Öh, vähän hävetti. 


Melomalla pääsee kummallisiin paikkoihin.
 
Harvoin olen valmistautunut näin perusteellisesti millekään retkelleni. Ja lopputulos on aivan jotain muuta. Valmistautuminen oli hyvin opettavaista. Kun on kylmä ja pitkä matka, kaiken pitää olla kunnossa. Se, että keskeytin, ei harmita. Reissu oli hieno kaikkineen.

Timon huoltoporukka hoitaa Suomeen kanootin ja melontakamat. Ja illalla kännykkkään valmiiksi nakuteltu Uber vie hyvissä ajoin kentälle.


Tulokset: 

Dipole Challenge PLUS 230km
1. Ilze Balode K1W (LV) 20:19
2. Edgars Purvinš K1M (LV) 20:23
3. Andris Stavro K1M (LV) 22:39
4. Timo Kivelä K1M (FIN) 27:53
5. Arūnas Maciulevičius (LT) KP2-5:00
 

K2all

6.Linda Tetsman + Anette Baum K2W (EE) 22:23
7.Meelis Valgeväli + Eero Valgeväli K2M (EE) KP4 11:23

Dipolio iššukis klasika 170 km
Dipole Challenge classic 170km


1. Arnoldas Latvenas K1M (LT ) 16:35
2. Vilimas Varanavicius K1M (LT) 18:39
3. Jokbas Girdvainis K1M (LT) 20:52
4. Wieslaw Koc K1M (PL) 20:56
5. Vytenis Butkevicius K1M (LT) 23:46
6. Sigitas Žutautas K1M (LT) KP4 16:16
7. Jaakko Mäkikylä C1M (FIN) KP1 3:22
 

K2all

8. Hillar Irves + Raul Lepasild K2M (EE) 18:22
9. Vygantas Kleinauskas + Valentinas Žala K2M (LT) 19:25
10. Migl Žegleviciute + Juras Tovtkevicius K2MIX (LT) 21:08
11. Inga Aukštuolyte + Edita Krušinskiene K2W (LT) 21:48

Good luck in your next races!


Liettua on 14. maa, jossa olen melonut. Nyt purjehditut ja melotut maat on tasoissa.
En näitä kerää tietoisesti, kunhan huomasin.


Linkki Garminiin https://connect.garmin.com/modern/activity/4268987585#

Infolinkkejä.
 
Kanoottini: Northstar Magic, Welhonpesä 
Mela: Braca Outrigger -lapa, Welhonpesä ja tuplamutkamela, ZJ-paddle, löytyy Welhonpesästä

Säätiedot: Windy ja norjalainen Yr - näihin löytyy hyvät, ilmaiset appsit

Hotellini Vilnassa: Congress Hotel https://www.congress.lt/
Torstai-illan ravintola: Da Antonio http://www.antonio.lt/index.php?k=EN
Perjantain ruokakauppa: IKI, https://goo.gl/maps/XfNsp8gtAECYts1y6
Lauantai-illan ravintola: Veranda
Auton vuokrasin hotellin kautta, kun tulin auto odotti ja palautus hoitui jättämällä avaimet hotellin respaan.
Maksullinen pysäköintipaikka oli hotellin pihalla.


Mo taidemuseo, https://mo.lt/en/
KGB-museo (Kansanmurhan uhrien museo), http://genocid.lt/muziejus/en/

Baltian melontoja 2020. 

Viro, Turi-Tori 11.4. 2020 https://tyritori.ee/
Viro, Vöhandumaraton 18.4. 2020 https://www.vohandumaraton.ee/en/
Latvia, Gauja XXL 1.-3.5. 2020 http://gaujaxxl.lv/en/
Liettua, Dipolio Issukis, 13.-14.11. 2020 https://www.facebook.com/dipolio.issukis/


Baltian melontojen 2019 blogijutut.
Linkki Gauja XXL -melontaan


Varmista, että saat seuraavat tarinat tuoreena, 
tilaa tästä feedi:

To get the next parts of this story, get a feed from here:


Story in English here >>>






Off-Road -melonnan äänenkannattaja