Siperiassa Hantien luona sukuloimassa.

Meille tarjottiin pakkasenraikkaita
puolukoita kello viisi aamulla
Hanti Mansian hallinnollisen pääkaupungin
Hanti Mansijskin lentokentällä.
Lento oli tunnin myöhässä Hanti-
Mansiassa vallinneen myrskyn vuoksi.
Tuloaulassa oli hantityttöjen lisäksi
televisiokuvaaja, joka haastatteli
porukkamme venäjänkielentaisoisia
virolaisia Marttia ja Tiinaa.
Mart oli korvaamaton tulkki
meille ummikoille koko reissun ajan.
Martti hallitsi sekä kielen, että
osasi selittää kulttuurin kuvioita.

Matkani Uralille Hanti Mansiskiin, Ethno Sport –tapahtumaan melomaan haapioilla kilpaa Hantien ja Mansien kanssa oli vaikuttava kokemus kaikkineen. 

Olen nyt miettinyt kuukauden, kuinka kertoisin matkastani, jotta sinäkin lukija kokisit vähän samaa kuin minä koin: matkan jonnekin hyvin kauas. Melonta ei ole aiemmin tarjonnut minulle tällaista elämystä.

Jutun lopussa on pari videota.

Täydellinen haapion kuvaus löytyy
Lennart Meren kirjasta Hopean valkea, Gummerus 1983. 

Tämä kirja oli vaikea löytää, siksi en katso olevan suuri rikos, kun kopioin pätkiä haapio-osuudesta  tähän blogiini, jotta sinäkin voisit sen lukea. Meri käyttää Hanteista vanhaa nimitystä Otsjakit.

Museossa oleva haapio ja mela olivat tasan samanlaisia, joilla kilpailimme. Kuvan haapio vaikuttaa leveämmältä kuin ne veneet, joilla me meloimme. Saimme kokeilla tuntumaa haapioon ennen varsinaista kisaa. Meloin muutaman metrin ja käännyin saman tien takaisin rantaan. Olin tasavarma, etten pysyisi haapiolla pystyssä kilpailun 500 metrin spurttia, jossa oli vielä yksi tiukka käännös. Siinä mieli myllersi, kun ajattelin eri vaihtoehtoja selvitä kisasta kunnialla.

 ”Suomalais-ugrilaisten kalastajaheimojen vanhin venetyyppi on haapio. Kuten nimikin jo sanoo, se valmistettiin haavasta. Haapa on pehmeää puuta, jota on helppo piiluta. 

Hanti-Mansian osavaltion lippu. Lunta, metsää, joutsen. 

Suomen sukuinen. Venäläinen heraldiikka on aina ollut
taitavaa ja runsasta. Patriotismi ja kansallinen 

ylpeys näkyy.

.

Vuoden 1970 elokuussa onnistuin näkemään ja filmaamaan Obin ja Jenisein vedenjakajalla ostjakkilaisen veneentekijän Aleksei Lazjamovin kovertamassa haapiota. Lazjamov oli valinnut haapiokseen 35 cm paksun haavan. Tuollaisen puun kaatamiseen kului kivikaudella lähes kaksi tuntia. Eikä tämä ole oletusta. Arkeologit ovat sen kivikirveen avulla todistaneet. 

Ensiksi haapapölkylle annettiin veneen muoto, tehtiin terävä kokka ja useimmiten myös perä. Sen jälkeen puu koverrettiin sisältä. Siihen käytettiin vuorotellen tulta ja kirvestä. Mutta kolmekymmentäviisisenttinen haapio olisi niin kapea, ettei ihminen siihen mahtuisi. Entisaikojen kalastaja keksi nerokkaan keinon, jota käytetään puuteollisuudessa edelleenkin. 

Lazjamov liotti venettä pari päivää vedessä ja veti sen sitten rantaan nuotion ääreen. Hän kuumensi venettä nuotion loisteessa käännellen sitä varovasti, kunnes siitä nousi paksu höyry. Kuumennettu puu antoi periksi ja taipui. Hän taivutti reunat levälleen ja työnsi niiden väliin neljä–viisi vahvaa pienaa, etteivät reunat jäähtyessään palautuisi yhteen.  Tämän hän toisti monesti. Hän sijoitti välipuiksi yhä suurempia puita ja lopulta hän sai 35 cm:n levyisestä haapapölkystä huomattavasti leveämmän veneen. 

Sama kiikkerä haapio oli käytössä sekä yksikkö- että kaksikkomelonnoissa. Matalalaitainen haapio haukkasi kisan tiimellyksessä helposti vettä ja moni kisaaja upposi omaan peräaaltoonsa. Toinen ominaisuus tuli esiin, kun vauhtia oli paljon: rungot eivät olleet symmetriset, vaan vauhdissa vene alkoi yhtäkkiä kurvata jonnekin aivan muualle, kuin mihin meloja halusi sen menevän.

Tällaisella herneenpalkomaisella veneellä soutaminen yhdellä melalla vaatii erityistä tasapainoaistia. Kun vuosia sitten yritin ensimmäistä kertaa meloja haapiolla kauniin ja nopeavirtaisen Nyynajoen yli, olin hetkessä joen pohjassa. Muistan yhä kivien välissä häilyvät vesikasvit, salaperäiset ja vihertävät, ja hopeisen joenpeilin pääni yllä. Otsjakit nauravatkin, että haapiolla matkaajan on syytä todella pitää kieli keskellä suuta.

 Suomalais-ugrilaisten tuhatvuotinen vaellus länteen tapahtui suurten virtojen sivujokia myöten ilmeisesti juuri tällaisella haapiolla.

Jokien kulku on Euraasiassa yleensä pituuspiirien suuntaista, pohjoisesta etelääntai päinvastoin. Tietenkin sivujoet tulevat yläjuoksuilla aika lähelle toisiaan, mutta vedenjakajat täytyi ylittää maata pitkin. 

Otsjakkien haapio on tähän suurenmoisesti sopeutunut: veneen keulaan sidotaan köysi kuljettaessa joelta toiselle ja haapiota vedetään kuin kelkkaa perässä. Kalastaja-metsästäjän muonavarat ja muu omaisuus mahtuu haapioon.

Aikojen kuluessa tulivat tutuksi sopivimmat ylityspaikat, telataipaleet, joita alettiin kutsua nimellä lohisti, myös lükati (lohistada merkitsee virossa ’raahata perässään’, lükata merkitsee ’työntämistä’) (Suomessakin on monta vetotaival-paikannimeä jäänteenä vedenjakajan ylityskohdasta.) Ne esittivät Pohjois-Euroopan historiassa tärkeää osaa, ja myöhemmin monet kaupungit ovat saaneet niistä alkunsa, jopa nimensäkin. Sana lohisti, venäjäksi volok on tunnistettavasti säilynyt Vyšni Volotšjokin nimessä. Kaupunki sijaitsee Valdain ylängöllä. Aikoinaan tämä seutu oli yksi monista yhdistävistä väylistä Volgan ja Itämeren vesistöjen välillä.

Ehkä pitäisi vielä kertaalleen korostaa, että haavan kaatamiseen kivikirveellä kului lähes kaksi tuntia raskasta työtä. Vene oli suuri omaisuus. Sen vesillelasku oli juhlallinen tapahtuma, jota kehysti maagidsten toimintojen sarja. Kuohuviinipullon lyöminen valtamerijättiläisen teräskeulaan on nuoremman kivikauden uhrimenojen kaukaista kaikua. Vene oli yhteisen ja raskaan ponnistuksen tulos, vene oli elättäjä. Veneellä oli kalastajan myöhemmässäkin elämässä juhlahetkinä keskeinen osa. 

Museon seinällä alla tavallinen mela ja ylempi on Lennart Meren mainitsema koristeellinen ja käden taitoa vaativa häämela. Meloissa oli suhteettoman suuri lapa, joka muodosti kulman melan varren kanssa. Minulle ei selvinnyt, oliko tämä tehokkaan kulmamelan esimuoto. Kädensija on erillinen kapale, joka on kiinitetty puutapilla melan varteen. Kisapaikan melat olivat pääosin käsin veistettyjä. Joissain meloissa lavassa näkyi kulmahiomakoneen laikan jälkiä.

Otsjakit koversivat häihin erityisen häämelan, jonka valmistamiseen kului luultavasti yhtä paljon aikaa kuin uuden veneen veistämiseen. Olisi naivia nähdä tässä vain kauneuden kaipuuta. Työvoimaa on kaikissa yhteiskunnissa, myös aivan alkeellisissa, pidetty suurena omaisuutena. Pitsikaiverteisen ja puurenkailla koristetun, kirkkaaksi maalatun häämelan piti tuonaikaisten käsitysten mukaisesti jotenkin ”maksaa itsensä takaisin”.

Tajuan että tämä on inhottava ajatus, mutta taiteella on yhteiskunnassa suunnilleen samanlainen sääteltvä osa kuin vitamiineillä fysiologiassa. Ilman vitamiineja ei ole elämää, eikä ilman taidetta ole ihmistä. Taide on välttämättömyys. 

Taide on kulttuurin geeni, joka tuottaa itse itseään ja kasvattaa näin kulttuuria, ainoaa ilmapiiriä, jossa ihmisen sielu voi hengittää. Eksyin kauas aiheesta. Haluan vain sanoa, ettäö meidän laivakulttuurimme vanhimpia tekijöitä tulee etsiä suomalais-ugrilaisesta ajasta, jolloin me emme vielä olleet ehtineet Itämeren rannalle tai olimme vasta sinne tulossa.

Puunrungosta koverrettu haapio osoittautui merellä kelvottomaksi. Mutta haapion sivuja saattoi varpelaiteilla kohottaa. Laudat ommeltiin nahkanyörillä tai muulla sopivalla materiaalilla haapioon.

 

Kierros Hanti-Masiyskin kansojen museossa kuului ohjelmaamme. Meidät haettiin hotellilta, tehtiin kaupunkikierros ja lopuksi meidät kierrätettiin museossa oppaan kanssa. Museon haapio neulottuine lisälaitoineen vaikuttaa juuri sellaiselta kuin Lennart Meri kirjoittaa. Nahkahihnalla ja tuohella vahvistettua melaa en kisapaikalla nähnyt. Museo antoi vielä läksiäislahjaksi DVD:n ja postikorttikansion, jossa oli kuvia museon kokoelmista.

Amnjan kylässä käytti 79-vuotias otsjakki, veneentekijä Nikita Jernyhov ompeluun setrin ryöpättyjä juuria. Jotta lisälaidat kiinnittyisivät varmemmin alukseen, asetettiin veneen sisään kaaret ja ommeltiin nekin parraslaitoihin kiinni. Viimeksi mestari veisti kaarien ja sivulautojen väliin puukiilat, jotka jäykistivät rungon. Liukumisen estämiseksi oli kiilat voideltu kalanrasvallla, otsjakin kielessä voi."
 

Tähän päätty Lennart Meren kirjan sitaatti.

Osallistuin helsinkiläisen melojan, Kikka Salmen kanssa Suomalais-Ugrilaisten kansojen haapiomelontakilpailuun Siperian Hanti-Mansiyskissa. Tapahtuman järjesti Ethnosport -organisaatio yhteistyössä Lukoilin kanssa.

Hanti-laulajat, jotka esiintyivät tapahtuman iltatilaisuuksissa, olivat myös loistavia haapiomelojia. Hakalaitainen koriste toistui sekä miesten että naisten asuissa. Tuli mieleen Amerikan intiaanien helmikoristeet. Kova arki pitkän talven pakkasissa varmaan vaatii mieleltä näin herkkää koristelya ja kirkkaita värejä.

Graniitti Lenin ohjasi meidät suomalaisen oloisessa metsässä Hantien uhripaikalle. Ennen kisapäivää oli ohjelmassa kultturipäivä. Heti aamusta meidät vietiin noin tunnin ajomatkan päähän kaupungista metsään, jossa vielä kuljimme kohtuu matkan pitkospuita pitkin. Olimme matkalla hantien perinteiseen porouhriin.

Uhripaikalla viriteltiin nuotiota. Haapa oli myös polttopuuna. Vaikka tulet tehtiin ruuanlaittoa varten, oli se myös jonkinmoinen uhrituli. Kaksi shamaania uhrasi nuotioon kolikoita. Kansallispuvun kuvio vaikuttaa pelkistetyltä poronsarvokuviolta. Nuotion äärellä huomasin, että hanteille tulen ääressä eläminen oli tuttua. Useampi ihminen osallstui tulen tekoon ja keittämisen valmisteluun. Neuvoja ei juurikaan jaeltu, vaan jokainen tiesi tehtävänsä.

Hyvin venäläinen kattaus: vaikka ollaan keskellä korpea, niin pöytäliina pitää olla. Tähän olen törmännyt aiemminkin melontareissuillani. Kattaus on tärkeää, vaikka tarjolla olisi vain leipää ja votkaa.

Tällä alueella ei kasvateta poroja. Uhriporo lennätettin tänne elävänä helikopterilla 800 kilometrin päästä. Poro lopetettiin perinteisin menoin, jossa eläin ensin rauhoitettiin joikaamalla. Poro lyötiin tajuttomaksi yhdellä kirveen hamaran iskulla. Sen jälkeen se pistettiin niin, että veri kerääntyi vatsaonteloon, josta se otettiin talteen. Kolme miestä paloitteli poron runsaassa vartissa lihakauppakuntoon. Poron pään sisään laitettin kolikoita se shamaanit veivät pään uhrilehtoon, jossa se ripustettin puuhun. Tarjolla oli tuoretta
poronverta ja kyytipojaksi votkaa. Me suomalaiset tyydyimme votkaan. Hantit söivät joitain sisäelimiä suoraan teuraslämpöisenä. Lihoja ja sydän heitettiin keittokattilaan.

Kansallispukuinen hanti-rouva tarjoaa Kikalle leipää. Herttaiseen olemukseen kätkeytyy voimakas lauluääni. Hän lauloi meille iltajuhlassa. Hän on kahden pienen pojan äiti ja loistava meloja. Uhritilaisuus kaikkkineen oli ystävällinen, vieraanvarainen ja harras. Uhrin tarkoituksena oli tuoda meille kaikille ja meidän perheillemme hyvää oloa ja turvallista tulevaisuutta.

Uhriporon lihat kypsytettiin keittämällä isossa kattilassa nuotiotulella. Jokainen leikkasi lihapalasta
mieluisensa annoksen. Liha töpättiin suolakippoon ja syötiiin leivän kanssa. Palanpainikkeeksi join votkaa.
En tiedä, mitä osaa porosta söin, mutta liha oli maukasta ja mureaa.

Pöytä laitettiin aina koreaksi, oltiin sitten metsässä tai hotellin Vip-kabinetissa. Illalla hoteöllilla meidät kutsuttiin kabinettiin, jossa oli sekä Ethno Sportin että Lukoilin edustajat. Lisäksi oli hantien johtajia. Mielenkiintoista oli, että miehet esiteltiin ja käteltiin, naiset vain käteltiin. Tarjolla oli erillaisia graavattuja kaloja, raikasta puolukkamehua, vihanneksia, dippikastikkeita ja votkaa maljapuheineen. Maljoja ja toveruutta loputtomasti. Puolen yön aikaan kaksi pomomiestä lähti tupakalle, silloin me Kikan kanssa nousimme, kiitimme ja kättelimme itsemme ulos kabinetista. Meillä oli kisapäivä seuraavana päivänä. Virolainen Martti kertoi juhlien jatkuneen kello neljään aamulla.

Kisapäivän illan juhlapöytä. Iltajuhla oli kaikille kilpailijoille, heidän perheilleen ja lapsilleen. Naisilla oli upeita kansallispukuja ja moni paikallinen halusi keskustella kanssamme. Hyvin tulimme toimeen, vaikka aina ei löytynyt kuin muutama yhteinen sana ja hymy. Moni halusi kanssamme samaan kuvaan. Kun menee tarpeeksi kauas, alkaa ollla julkkis.

Kilpailupäivänä oli kisa-alueella sielläkin päättäjäispöytä koreana. Nälässä ei tarvinnut reissussa olla. Mustat mukit on teemukeja. Ystävällisen palvvelun tasoa kuvaa hyvin tapahtuma aikaisemmin päivällä. Olimme Kikan kanssa menossa jonoon, jossa oli kilpailijoille tarjolla ruokaa. Tuskin olimme päässeet jonoon, kun luoksemme tuli mies, joka vinkkasi meidät mukaansa. meidät ohjattiin kisa-alueen reunalla olevaan valkoiseen telttaan. Teltassa istui pomomiehiä pöydän ääressä. Tervehdimme ja meidät istuteettiin pöydän ääreen ja kohta meille tuotiin syötävää ja juotavaa. koska kisasuorituksemme oli vielä edessä, saimme hyvän syyn kieltäytyä yhteisestä voitkaryypystä.

Kisa-alue, jossa haapiomestaruudet ratkottiin. Järvi on entinen Irtys-joen mutka, joka on leikkautunut joen meanderoinnin vuoksi irti pääuomasta. Satdion oli noin tunnin ajomatkan päässä hotelliltamme. Kisatunnelma oli uskomaton. Katsomo kirkui ja kannusti melojia jokaisen suorituksen aikana. Kisa-aluella, meni mihin tahansa telttaan, niin aina toivotettiin tervetulleeksi ja tarjottiin ainakin pannusta lämmintä teetä hymyn kera.

Meillä oli omat englanninkielen taitoiset kisaemännät, jotka olivat koko ajan mukanamme ja auttoivat. Kun istuimme Kikan kanssa katsomossa, tulivat tytöt luoksemme ja kysyivät, saisivatko he keskustella kanssamme. He halusivat harjoitella englannin kieltä. Kyselimme paikallisista oloista. Alakoululaisten ei tarvitse mennä kouluun, jos on yli 25 astetta pakkasta. Lukiolaisille raja on -30. Talvea kestää vähän pidempään kuin meillä ja kesän lämpötila vaihtelee viileästä parhaimmillaan 30 asteen helteisiin. Kisaviikonloppuna ilman lämpötila olli 5-9 astetta ja vesi kylmää.

Suomen lippu seurasi meitä, missä liikuimmekaan kisa-alueella.

Ethnosport -tapahtuma korostaa mm. puolueettomuutta. Kisakentällä liehutettiin yhtä ylpeänä kaikkien osallistujien lippuja. Amerikasta oli kutsuttu intiaanien edustaja ja Australiasta maorien edustaja. Ethnosport -kisoja järjestetään eri puolilla maailmaa ja lajit vaihtelevat voimamieskisoista vaikkapa tähän meidän suomalais-ugrilaisten kansojen haapiomelontaan.

Hanti-Mansian kuvernööri Natalja Komarova avasi kisat. Kisan sponsori Lukoil edusti itseään maltillisesta ja tavallaan taka-alalla. Toisaalta sen ymmärtää, koska öljy- ja kaasuteollisuus on aheuttanut näillä seuduilla paljon luonnontuhoja. Siksi yritykset haluavat olla hyvissä väleissä paikallisväestön kanssa. Tältä Siperian alueelta tulee suurin osa Venäjän öljystä ja maakaasusta. Hanti-Mansiysk on tavallaan Venäjän Dallas. Öljyraha näkyi kaupungin julkisissa rakennuksissa ja mm. ampumahiihtostadion oli todella edustava. Nykyinen Venäjän tiukka taloustilanne on alkanut vaikuttaa myös täällä.

Meitä vieraita kuvattiin ahkerasti. Haapiokisat olivat vilpittömästi iso tapahtuma. Osa kuvaajista oli tietysti paikallisia, mutta oli myös kuvaajia ja haastattelijoita Moskovasta.

Hantien metsästysnuolia. Keskellä oleva nuoli, jonka kärjen alapuolella on väkäsiä, toimii niin, että jos nuoli ei osu saaliiseen kunnolla, niin joku koukuista voi silti tarttua ja kääntää vauhdilla iskeytyneen nuolen kärjen saaliin sisään. Sulitus on varmistettu ohuella langalla. Oletan, että jonkinmoista liimaa on myös käytetty sulkien kiinnittämiseen.

Ennen haapiokisojen aloitusta shamaani kävi ampumassa pahat henget pois kisapaikalta.

Saimme kokeilla perinteistä jousella ampumista. Oli jousessa potkua. Nuolen täydessä vedossa arvaan tehon olevan liki samaa tasoa suomalaisten perinnejousten kanssa. Kyllä noilla jousilla miesporukka hirven kaataa.

Kisakalustoa. Melat olivat yllättävän suuria pienikokoisille Hanti-melojille. Meille ei selvinnyt koon tarkoitus.
Yläpään kahvasta ei juurikaan pidetty kiinni. Tuli mieleen, että se voisi olla jonkinmoinen koukku, jolla on helppo noukkia pyydyksiä vedestä. Parempi selitys voisi olla, että muoto on lähinnä rehvakas, hieno mela ottaa yliotteen vastustajasta.

Haapion paikkausta. Terva vanhin voitehista.

Siniliivinen kaveri keskellä voitti oman luokkansa. Melan taipumasta näkee, että voima välittyy veteen.
Myöhemmin ostin häneltä itselleni hänen veistämänsä melan. Kaksikkona melojat itse meittivät mihin pienojen väliin he asettuvat parhaan trimmin aikaansaamiseksi. Maalattu haapio, joka muutenkin tuntui voittajaveneeltä, oli valinnut etupainoisen trimmin. Viisas valinta, koska haapiot upposivat kisan aikana helposti, kun haapion matala perä painui joko oman kanootin peräaaltoon tai naapurin aiheuttamaan aaltoon.

Kisasimme yhteisellä numerolla 47. Osallistuimme luokkiin Haapio naiset yli xx vuotta, Haapio miehet yli 55 vuotta ja Haapio mix -kaksikkona yhdellä haapiolla. Kyllä jännitti.

Kikka keskittyy. Emme juurikaan päässet harjoittelemaan haapioilla.
Sen verran meloimme, että havaitsimme ne pirun kiikkeriksi. Oltiin ihan hermona.

Miehet lähtivät rannasta ryntäämällä, naiset tönäistiin liikkeelle. Kikka saa minulta starttivauhdin.

Kikka tulee vauhdilla maaliin. Loistosuoritus todella kiikkerällä kanootilla. Taustalla turvaveneet pelastavat Kikan luokan epäonnisia. Haapioita upposi kisan tiimellyksessä melkein joka lähdöllä. Taistelutahto oli kova.

Kuva valehtelee, meno ei ollut reipasta, tutisin melkein koko matkan. Pelkäsin haapion menevän nurin. Ensin ajattelin, että teen komean syösyn heti lähdössä ja melon täysillä, kunnes alus uppoaa altani. Silti toimin varmanpäälle. Meloin alkumatkan miltei koko ajan melatukea pitäen. Vasta viimeisen käännöksen jälkeen rauhoituin ja tulin nautiskelleen maaliin katsellen ja kuunnellen katsomon kannustusta.

Maaliintulo kaksikkosarjassa. Pystyssä pysyttiin. On hienoa kuulla, kun katsomo hurraa meille. Alan ymmärtää kilpamelojia: keskittyminen, pyrähdys täysillä, katsomo huutaa, maali. Ja sitten se on ohi. Haapiot 500 m, sekakaksikko, Kikka ja Jaakko, Suomi.

Kisakalusto vähän vaihteli, olivat keveitä ja lujaa niillä melottiin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä haapion tekeminen. Reissun jälkeen on mielessä alkanut kyteä ajatus, että voitaisiin porukalla kokeilla haapion tekoa. jpos kiinnostaa, minuun voi ottaa yhteyttä.

Sain Evgeny Redginiltä hanti-melan. Hän esittelee kirjoitustaan, jonka hän kirjoitti lahjoittamaansa melaan.
Redgin on ampumahiihdon olympiavoittaja vm. 1992. Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jossa hän kilpaili.

Lahjamela ja ostamani mela seikkailivat kanssani lopulta Suomeen. Lennolla Hanti-Mansiyskistä Moskovaan melat matkasivat sidottuna business-luokan nahkatuoliin. Meillä oli Moskovassa kiireinen sekä kentän että lentoyhtiön vaihto, joten en olisi saanut meloja mukaan, jos ne olisi meneet ruumaan. Hantimelat businessluokassa! Venäjällä kaikki on mahdollista.

Tässä video, jossa katselen vieraanvaraisten isäntiemme kulttuuriin kuuluvaa porouhria. HD:nä se näkyy Vimeossa. Klikkaa vaan alapalkin harmaanolevaa HD-kohtaa.

Ethno Sport in Khanty Mansisjk 2015 - Culture Day from Jaakko Makikyla on Vimeo.
Old Hanti tradition mixed with today's elements.

Tässä kisapäivän menoa.

HD:nä se näkyy Vimeossa. Klikkaa vaan alapalkin harmaana olevaa HD-kohtaa.

Ethno Sport in Khanty Mansisjk 2015 - Race Day from Jaakko Makikyla on Vimeo.
Raceing with traditional Hanti-Mansi dug-out canoes.

Lisää Hanteista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Hantit

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

Kolibrin synty

Minulla on ollut hyvä onni olla mukana uuden kanootin synnyssä. Eikä mikä tahansa kanootti. Kanootti on ensimmäinen suomalainen sarjavalmistukseen suunniteltu yksin melottava avokanootti, lyhyesti C1. Kanootin isä on Ari Holmi Welhonpesästä. Welhonpesä on tuottanut useita hyviä kajakkeja ja jokusen suositun perus- avokanoottimallin.

Olen avokanottimeloja ja lisäksi olen ammatiltani graafinen muotoilija. Sen lisäksi, että olin yksi prototyypin koemeloja ja kommentoija, pääsin mukaan ideoimaan uutukaiselle nimeä ja ilmettä.

Katsellaan vähän kuvia:

Ensi kokeilut prototyypillä.
Kanoottia on helppo meloa, se vaikutti nopealta pieneen kokoonsa nähden,
kulki suoraan ja tarvittaessa kääntyi liki paikoillaan.
Suoraan sanoen kanootti vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.

Onneksi talvi oli myöhässä, meille jäi reilusti aikaa kokeilla kanoottia myös merellä.
Säätöpenkki oli tarpeeton, sivupartaaseen kaipasimme viitisen senttiä lisää korkeutta. Muuten Proto vaikutti hyvin valmiilta. Testiryhmä piti jopa kanootin karkeasta ulkoasusta, johon sopi harmaa väritys. Kanootti näytti armeijan kulkuneuvolta.

Kanootti numero 1 ehti Vene-messujen altaalle esittelyyn.
Ennen esittelymelontaa messujen altaalla ryntäsin Stockmannille ja ostin pussillisen Suomenlipputarroja. Tarrat erottuvat juuri ja juuri kanootin keulassa. Made in Finland!

Messujen jälkeen pääsimme kokeilemaan Protoa virrassa.
Tavoite suunittelussa oli, että kanootti toimisi ainakin ykkösen ja kakkosen koskissa.
Vähälumisen talven vuoksi vettä oli joessa niukasti.
Tuli koettua, kuinka hyvin kanootti sieti kiviin kolistelua.
Hyvin kesti. Laminoinnissa käytetty joustava epoksi toimi kuin Royalex,
kanootti liukui pehmeästi myötäillen kivien yli.

Seuraavaksi toin kanootin kotiin ja aloin miettiä sille nimeä.
Nimi syntyi aika helposti: kanootti kulkee vaivattomasti, sen on tarkasti hallittavissa ja menee helposti sinne, minne meloja haluaa sen menevän. Se on kevyt ja eläväinen.
Siitä tuli tietysti Kolibri.

Testing designs on the real thing.

Seuraavaksi lähdin Kolibrilla Vöhandu Maratoniin.
Maraton taitaa olla suurin melontatapahtuma manner-Euroopassa. Tänä vuonna osallistujia oli yli 700.
Vöhandulla melotaan 100 km jokea. Aikaa on 24 tuntia.
Pro-melojat lähtee Vöhanduun kapeilla kilpureilla. Minä lähdin kokeilemaan, kuinka Kolibri toimii pitkäkestoisessa suorituksessa. Sitä retkimelonta on. Kolibri tuntui etukäteen sopivalta Vöhanduun. Kanootilla oli helppo pitää yllä hyvää marssivauhtia ja se oli kevyt kantaa voimalaitosten ohi.
Ei kun matkaan!

Joen virtaama tietysti auttaa melojaa, mutta matkassa on useita maaylityksiä ja jokunen pohjapato lisäämässä haastetta. Lisäksi joella oli paljon muitakin melojia, joita piti väistellä, peesata ja ohitella.
Puolimatkassa olin taittanut ekat 50 km keskinopeudella 7,7 km/t!
Aika hyvin kanootilta, jonka pituus on 13' 6" (412 cm).
Tämä oli kolmas kertani Vöhandulla. Paransin aikaani edellisvuodesta miltei tunnin.
Aika oli 14:32:28,1 ja sijoitus koko porukassa 284. maaliin tulleista 472 joukkueesta.
Suurimmat luokat ovat kajakki ja kanoottikaksikoita, lisäksi on paljon yksikkökajakkeja ja kumiveneitä sekä SUP-lautoja. Kolibri selvisi tästä koitoksesta liput liehuen! Melonnastani voit lukea täältä: (Linkki)

 

Vöhandun jälkeen Kolibria kokeilivat useat melojat eri puolilla Suomea.
Se sai pelkkiä kehuja. Kaiken huippu oli, että kun menin Kolibrilla Jongun Hujaukseen, se ostettiin minulta pois saman tien. Palasin reissulta tyhjällä autolla.
Ari Holmi on suunnitellut useita kajakkeja ja tuntuu tietävän, kuinka syntyy helppokulkuinen inkkari. 

 

Kolibria valmistetaan melojan toivomusten mukaan useista materiaaleista ja jopa ulkoasuun voi vaikuttaa.
Perusmalli on Kuitu/Diolen/Basalt hybridi ja huippuna erilaiset hardcore ja hiilikuitumateriaalit.
Toistaiseksi suunnittelemaani Kolibri –väritys odotti toteutumista.

Lopulta tuttu meloja tilasi Kolibrin design värityksellä.
Hän oli tyytyväinen sekä ulkoasuun että kanoottin.
Kiitos Jukka, kun valitsin pinkin ja panit minulle kuvia.

 

Ajatukseni Kolibrin värityksessä on, että jokainen Kolibri on yksilöllinen, niinkuin on luonnossa.
Voit valita värin, ja silti Kolibrin tunnistaa Kolibriksi ja sinä tunnistat omasi.

Tämän kirjoituksen rehellinen tarkoitus on tarjota hyvä kanootti kaupan. Kohtuuhintaisen ja kestävän perusmallin Kolibreja seurat voisivat ostaa pareittain. Soolomelonta kaksin samanlaisella kalustolla on sekä hauskaa että kehittävää. Kolibri on helppo kanootti aloittelijalle, ja siinä riittää ominaisuuksia osaajallekin.

Pituus: 412cm 13'6 - Leveys: 76cm / 30in
Paino: Kuitu/Diolen/Basalt hybridi, n. 17kg
Myös hardcore runkomateriaaleja löytyy kukkaron mukaan.

Tilaa oma: Welhonpesästä tai kysy Ari Holmilta (welhonpesä at gmail.com). Voit sanoa terveisiä minulta. Kiitos Ari Holmi ja Welhonpesä, on ollut hienoa saada olla mukana tässä hankkeessa. :)

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

Birth of a Kolibri

I was lucky to be part of a birth of a new canoe. And not just any canoe. This is the first ever production model C1 canoe made in Finland. It was designed by Mr Ari Holmi at Welhonpesa company. Welhonpesa is an old paddling company, reseller, importer and they have had their own kayak & C2 production for years here in Finland.

I am open canoe paddler and I am a graphic designer too.This was also my first canoe, which I had the opportunity to design the logo and coloring.

Let's look at some pictures.

First strokes with No Name -canoe.
It was easy to paddle, felt fast to its size, tracked well and turned on a dime.
It felt too good to be true.

We were lucky the winter was late, so we could test the prototype quite thoroughly at sea.
Sliding seat was not needed, mid section felt inch or two too low. Otherwise No Name was very promising. We even liked the robust look and gray colour. It was like an army canoe.

The first production model was introduced at Helsinki Boat Show.
Before the introductory paddle at the the fair's pool I hurried to the Stockmann's department store and bought some Finnish flag stickers to tell the news! You can see the flags at the bow.

After the fair we took No Name to river tests.
It was supposed to handle well in moderate, class I to II rapids.
We had very little snow in Helsinki, so the river was quite dry.
But we had a good chance to see, how the hull materials took the punishment from the stones.
It did well. Beacuse of the flexible epoxy used, it behaved like a Royalex canoe.
It was tough and slid flexibly over the stones.

Next I took the canoe to my home and started thinking a name to this beauty.
It came quite easy: tracks well, goes easily and accurately where you want it to go, is light and lively.
It is Kolibri. Hummingbird written the Finnish way with a K.

Testing designs on the real thing.

Next test was to take Kolibri to the Vohandu Marathon.
The marathon is very close the largest paddling event in the Continental Europe with over 700 competitors.
The task is to paddle 100 km long Vohandu river in the Southern Estonia within 24 hours.
If you are pro, you take long and narrow double kayak. If you want to find out, if the canoe is easy to paddle all day, you take C1 to Vohandu. Kolibri has given me the impression it can keep nice speed with little effort.
I wanted to take this test with Kolibri.

The river helps you, but there are several portages and wiers to slow you down.
After 50 km my average speed moving was 7,7 km/h! That is pretty nice for a 13' 6" (412 cm) canoe.
This was the third time I was in Vohandu and I paddled almost an hour faster than last year.
My time was 14:32:28,1, and overall position was 284 of 472 finished paddlers.
Classes are from canoes to kayaks to rafts and SUPs. Kolibri passed this test with flying colours.

After Vohandu Kolibri was tested by several paddlers in different parts of Finland.
It got good grades every time.
Ari Holmi has designed several kayaks, he seems to know, how to make an easy moving canoe.

Production widened to different materials and skin designs.
From Glas/Diolen/Basalt hybrid to Hardcore Expedition and Carbon tech hulls.
I still waited for my coloring design to the hull been made.

Finally a friend of mine ordered the first Design Kolibri.
He really liked the looks and the behaviour.
Thank you Jukka for choosing pink and sending me nice pictures.

My idea of the Kolibri hand made Colouring is, that every boat is individual.
You can order what colour you like and still the design shows you have a Kolibri.

The purpose of this story of Kolibri is honestly to sell it a lot. With moderate price and tuff materials, clubs should buy Kolibris in pairs. This boat is very easy to novices and still gives a lot to a more experienced paddlers.

Lenght: 412cm 13'6 - Width: 76cm / 30in
Weight: Glas/Diolen/Basalt hybrid, weight. appox. 17kg
Also Hardcore Expedition and Carbon Tech hull

Just order yours from Welhonpesa or contact Ari Holmi (welhonpesä at gmail.com). Say high from me. I thank Ari Holmi & Welhonpesa, it has been very interesting to be part of this process. :)

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.
The Voice of Off Road Paddling.

Kanootin varustelu

Kanoottia kannattaa tuunata.

Kanootti ei ole valmis, kun sen kaupasta hakee. Olen jokaiseen kanoottini tehnyt vähintään kiinnityslenkit partaaseen sekä keula- ja perälenkit sellaiseen kalustoon, jota käytän koskessa.

Vakiovarusteisiin kuuluu myös ilmasäkit antamaan lisäkantavuutta, kun olen liikkeellä tyhjällä kanootilla. Jos kanootti kaatuu, saa sen tyhjennettyä vedestä kun sen kääntää ilmasäkkien varassa. Koskessa taas ilmasäkit pitävät kaatuneen kanootin suurimmaksi osaksi veden yläpuolella ja kanootti ei yleensä jää kiviin kiinni.

Tuulipressunkin olen kerran tehnyt. On kaksi koulukuntaa, toinen haluaa koskiin aukkopeitteen ja toinen koulukunta uskoo kanoottiin kiinnitettyihin kelluttaviin säkkeihin ja varusteisiin. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan.

Kun kanootti kaatuu koskessa, se täyttyy vedellä aukkopeitosta huolimatta. Vedellä täyttynyt, syvällä uiva kanootti tuhoutuu kosken kiviin melko varmasti. Sen lisäksi vettä täynnnä oleva kanootti, jonka tyhjenemistä pressu haittaa, painaa satoja kiloja ja on liki mahdoton pelastettava.

Narulenkit. Kanootin partaaseen kiinnitetty muoviputkella suojatut narulenkit. Lenkkien kautta on pujotettu vireä hihna, jonka alle voi pakata tavaroita.

Vettyykö kuitukanootti, kun partaaseen porataan reikiä? Tätä kysytään usein. Näitä naruja on ollut minulla käytössä yli kymmenen vuotta. Ongelmia ei ole ollut, vaikka kanootteja on säilytetty maapohjaisessa, kosteassa tilassa. Normaalistikin kanoottiin tulee naarmuja, syviäkin, eikä niistä ole imeytynyt vettä rungon kuituihin. Samoin hiilikuitumelat rispaantuvat, mutta vesi ei näytä aiheuttaneen vaurioita. Oletan, että laatukanooteissa käytetty epoksihartsi kestää hyvin vettä.

Tässä tapauksessa alla on ilmasäkki. Ilmasäkin ja hihnojen välissä on säkin pintaa suojaava muovinen hyttysverkko. Linkki rakentamisesta kertovaan kuvasarjaan Google kuvissa >>>

Pelastuslenkki keulaan ja perään.

Linkki kuviin kahdesta eri lenkistä. >>>

Tuulipressun teko. Kun meloin Suomen rannikon - 5 viikon retki - päätin lisätä kanoottiini tuulipressun. Pressun tarkoitus on vähentää tuulen vastusta ja pitää kanootti edes vähän kuivempana pitkien melontaosuuksien aikana. Sade ja melan pirskottama vesi ei juurikaan kerääntynyt kanoottiin.
Merellä aallokko on sen verran loivaa, että merestä ei vettä tullut kanoottiin.

Koskikäyttöön tämä pressu ei pidä riittävästi vettä. Linkki kuvasarjaan >>>

Off Road Paddler -etusivu

Offrd -hakemisto

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.

Melontahamppareiden juhlaa Vene-messuilla.

Tuttuja kanoottikauppiaita oli messuilla Welhonpesä ja North-West Import.

 Hamppareiden juhlaa Vene-messuilla.

Tällä kertaa katselin messuja Hamppareiden silmin. North-West Import ja Welhonpesä tarvitsivat osastojensa lähellä olevalla altaalle melontaesityksiä. Hevossaaren hampparit ottivat haasteen vastaan ja talkoilivat erilaisilla kalustoilla melontaa edistäen.

Welhonpesän maailmanuutuus: suomalainen C1 -kanootti.
Kiitos Jussi Pulkkiselle kuvasta.

Esiinnyimme altaalla puolen tunnin sessioissa kaikkineen toistakymmentä kertaa. Esittelimme sekä soolomelontaa että kaksikon pyöritystä. Allas oli matala, puolisen metriä vettä. Ei siinä tehty eskimokäännöksiä. Vauhdikkaammat esitykset keräsivät altaan ympärille sankan joukon katselijoita, meidän esityksiä seurasi paljon pienempi porukka, uskon silti, että monelle jäi melonta ja kanootit mieleen.

Muotivärejäkin löytyi.

Melontaesityksissä kokeilin vielä suomalaisen Hokka Oy:n uusia melontaliivejä. Ryyniliivit jakavat mielipiteitä, turhaan. Minulla on ollut pitkään Hokan järeät kalastajaliivit. Jostain syystä puin ne viime kesänä pitkästä aikaa päälle ja tykästyin sen verran, että meloin niillä koko loppukesän.

Nyt minulla oli uutuusliivit, joissa vyötärönauha on erityistä kitkanauhaa, joka korvaa haarojen väliin tulevan nauhakiinnityksen. Lainasin liivit Helsingin melojien uimahallivuorolle. Hyppäsin altaaseen uimareiden lähtökorokkeelta ja hyvin uusi nauha toimi: liivit eivät nousseet korviin.

Viime syksynä alkutalven melonnoissa kaipasin tuulisilla keleillä Hokan liiveihin omaa huppua, nyt se on saatavana erikoistilauksesta myös melontaliiveihin. Samoin liiveihin voidaan neuloa kiinnikkeet reppumalliseen vesisäkkiin. Lisäksi liiviin saa tarvittaessa alataskut, joissa on fleecevuori käsien lämmittelyyn. Kännykkätasku on melontaliiveissä vakiona. Ja tietysti tehokas pilli on aina mukana.

Hokan liivien plussa on reilu lisäkellutus kaikissa malleissa. CE-luokitukset ylittyvät joka mallissa. Aallokossa kelluessa se on hyvä ominaisuus.

Hampparit ja kevyttäkin kevyempi Swift Keewaydin 15.

Entä kanootit?

Messujen uutuus oli ilman muuta Welhonpesän valmistama suomalainen soolokanootti. Kanootti on Ari Holmin idea ja käsialaa. Syksyllä kokeilimme protoa, tämä on nyt melottavuudeltaan valmis kanootti. 

North-West Importin osastolla oli silmiähivelevän kauniita WeNoNahin kanootteja. Esittelykuntoon vahattuja ja kiillotettuja kanootteja emme saaneet viedä altaaseen. Sen sijaan Klaus Vanamo toi meille Royalex –kaksikon, WeNoNah Aurora 16:n jota pyöritimme altaassa.

Harmiksemme tulimme naarmuttaneeksi sen Auroran pohjan täyteen hiusmaisia jälkiä. Messujen demo-altaalle mentiin huopapäällysteisen tasanteen kautta. Moni esiintyjä oli tuonut tasanteelle altaan ympärillä tunnelmanluojaksi tuotua rantahiekkaa. Hiekka oli imeytynyt huopaan niin, ettei sitä huomannut. Jäljet kanootin pohjassa kyllä sitten näkyivät. Harmi

Silmiin pisti North-Westin osastolla Skim kajakit. Kajakeista en juurikaan tiedä, mutta panin merkille näiden kajakkien kannen muotoilun: kannessa on alaspäin kovera putkimainen muoto, joka kuulemma jäykistää kantta ja tekee kajakista tukevan kolhuja vastaan.

Mitä muuta messuilla oli?

Hampparit poikkesivat Ursuitin osastolla hiplaamassa uutta kaksiosaista kuivapukua, jonka yläosan notkea kangas tekee siitä oivan varusteen melontaan.

Piti vähän paijata uutta
välikuivapukua.

Minä olen edelleen välikuivapukumelojia. Voipi olla, että keväällä lähtee uuden välipuvun tilaus erikoisvarustein.

Inkaristille polven kohdat saa olla vahvaa kangasta. Samoin jalkaterät voisi olla jotain sekä kestävää että vedenpitävää. Goretex on tässä kohtaa turha. Oleellista on, että jalkaterät pysyvät kuivana. Polviasennossa meloessa jalat lilluvat usein vedessä pitkiä aikoja, jolloin hyväkin goretex tuntuu alkavan tihkua vettä läpi.

Ursuit on tunnettu palvelevasta asenteesta, joten erikoistoiveet turvapuvun suhteen ovat mahdollisia.

Raahaajille uutuus!

Asiallinen rakenne, kuten aina.

Useat melojat retkeilevät seuduilla tai seuduille, joissa joutuu siirtämään varusteita kantamalla tai raahaamalla. Ortlieb esitteli messuilla uuden ison varustesäkkien kokoelman. Varustesäkeissä on Ortliebin omana tuoantona valmistatet pyörät ja niiden välinen metallivahvike. Säkit ovat pyöristä huolimatta yllättävän keveitä ja tietysti vesitiiviitä.

Huippulakattu puomi ja valtava purje.

Messuilla, purjevenesalin perällä oli kattoon ripustettu isoakin isompi valkoinen purje ja sen alapäässä puinen, lakkapintainen puomi. Purje ja puomi kuuluvat Kotkan puuvenekeskuksessa vuosia entisöitävänä ollevaan Blue Marlin –purjealukseen.

Blue Marlin. 12mR oli vuosina 1958 – 1988 maailman tunnetuimman purjehduskilpailun America’s Cup’in veneluokka. Veneen omistaa ja sen kunnostusta on rahoittanut Henrik Andersin.

1930-luvun maineikas venesuunnittelija englantilainen Charles E. Nicholson suunnitteli ja rakensi veneen bermudalaiselle Marion B.Carstairs’ille. Vene on yli 21 metriä pitkä ja sitä on kunnostettu pieteetillä miltei tuhoutuneesta raadosta purjehtivaksi kaunokaiseksi.

Hampparin hatunnosto, että löytyy henkilöitä, jotka haluavat rahoittaa tällaisia hankkeita.

Mitä jäin kaipaamaan?

Useampi kanoottikauppias olisi saanut tulla mukaan. Runsaus on kaikkien etu. Lisäksi jäin kaipaamaan laajempaa esittelyä meloista.

Mela olisi hyvä tuote kaupata messuilla. Kanootteja ei niin helposti heräte ostella, mutta mela tarttuu helposti melojan mukaan.

Melojan retkeilyvarusteita pitää mennä katsomaan Go Expo-messuille.

Off-Road -melonnan äänenkannattaja.