Sumu opettaa melojaa

Yhden yön retki Kallahden selälle Pikku Leikosaareen saunomaan. Sumu tekee iltamelonnasta ainutkertaisen elämyksen ja hallitun seikkailun.

Aurinko on jo matalalla kun sumu alkaa kehittyä. Olosuhteet ovat sumulle täydelliset: meriveden lämpötila nollassa, ilma meren päällä muutaman asteen lämpöisempi, tyyntä. En vaan osannut tulkita.

Tässä vaiheessa olisi varoituskellojen pitänyt jo soida. Vakioennustajani Windy olisi kertonut, mutta olen vasta opettelemassa kastepisteen lämpötilan merkitystä.

Kastepiste on se lämpötila, jossa ilman kosteus on 100 %. Tämän huomaa, kun kylmällä ilmalla avaa saunan ulko-oven. Sumua siinä syntyy, kun kostea ja kuuma saunan ilma jäähtyy kohdatessaan kylmän ulkoilman.

Pikku Leikosaareen 1,4 km

Timolle reitti on tuttu. Hän pysyy saarten tuntumassa. Minä avaan kännykästä Maastokartat ja piirrän reittiviivan sijainnistani Pikku Leikosaareen.

Sininen reittiviiva, keltainen melontareitin nauhoitus.

Olen pitänyt kanoottiani Bell Magiciä jopa reilusti suuntavakaana. Kanootti karkailee heti omille teilleen, kun silmä välttää.

Retkikartta-appi näyttää kömpelösti reaaliaikaisen etenemiseni suunnan, ja alkuun en voi uskoa, miten alan harhailla. Kaivan vielä marssikompassin ja suunistan sen mukaan.

Huomaan kuun edessä. Sumukerros on aika ohut, koska kuu näkyy hyvin. Se helpottaa suunnassa pysymistä.

Foto: Timo Kivelä

Välillä emme näe toisiamme, ja tässä tupsahdan Timon editse ihan omalta reitiltäni.

Pikku Leikosaareen on matkaa n. 200 metriä.

Kuusta huolimatta harhailen. Timo on melonut koko ajan oikealla puolellani, mutta tupsahtaa nyt näkyviin ihan väärältä puolelta. Kuun asennostakin sen huomaan. Pikku Leikosaari alkaa jo näkyä.

Kuvassa näkyy hatarasti mun marssikompassi, joka on aina matkassa. Se on vakio Suunnon marssikompassi peilillä. Nyt peilistä oli apua. Kompassin kehä olisi hohtanut pimeässä, mutta unohdin tuon ominaisuuden, enkä tullut valaisseeksi kehää hohtamaan.

Peilikompassin alkuperäinen ajatus oli, että yksin retkeillessä on hyvä olla peili, jos saa roskan silmään. Tuo suunnistusapu on vaan hyödyllinen bonus.

Ja sumu opetti

Foto: Timo Kivelä

Ensimmäinen yllätys oli tasapainon harhailu. Ilman kiintopistettä maisemassa en ollut varma kanootin asennosta – ei sivusuunnassa eikä pystysuunnassakaan. Saman olen kokenut purjeveneessä yöllä merellä kovassa aallokossa, jolloin vene tuntui välillä olevan keulapystyssä. Nyt tuntui kuin kanootti olisi noussut ylämäkeen. Piti harkitusti etsiä keula-aallosta kiintopiste, johon tukeutua. 

Tätä ei oikein voi harjoitella etukäteen, ja tunne on jokaiselle erilainen – mutta kun tasapaino katoaa, on välittömästi kohdistettava katse johonkin kiinteään.

Toinen uutuus oli kanootin harhailu. Heti kun lakkasin seuraamasta kompassia, kanootti kääntyi voimakkaasti ja huomaamatta. Kun kuu lopulta tuli näkyviin, se auttoi pitämään kurssin.

Timo katosi. Kanootini kurvatessa en osannut kohdistaa katsetta oikeaan suuntaan, ja Timo hävisi näkyvistä yllättävän nopeasti. Ehkä sumu oli veden pinnalla tiheämpää ja söi näkyvyyden lyhyeksi. Jossain vaiheessa yritin huutaa, mutta ääni ei kantanut – sen huomasi heti. Pilli oli toki mukana, mutta koska hätää ei ollut, jätin sen kokeilematta. Uskon, että se olisi kuulunut – mutta mistä suunnasta, se olisi jäänyt arvauksen varaan.

Ja kompassi kannattaa virittää niin, että se pysyy tukevasti paikoillaan ja on samalla helposti näkökentässä.

Onneksi oli tyyntä illan valon kajoa ja kännykän kartta. Tiesin koko ajan, että Pikku Leikosaari löytyy, siinä mielessä ei ollut hätää. Oli hieno kokemus.

Tulimme rantaan yhdeksän maissa ja näkyvyys parani aika pian.

PIKKU LEIKOSAARI

Ja pitäähän esitellä itse kohde.

Hauska tulipaikka ja sen vieressä ruokapöytä. Tietysti on aikainen ajankohta ja koko saari on meille kahdestaan.

Minulla on pieni Solostove-risukeitin, jota vanerialustan päällä voi käyttää pöydällä.

Hyvälaatuisia puita oli reilusti ja sauna lämpeni nopeasti. Tietysti jäin kaipaamaan mahdollisuutta lämmittää pesuvettä. Tähän aikaan vuodesta se kelpaisi.

Ilkka oli tullut saarelle kävellen pari viikkoa aikaisemmin.

Uusi penkki toimi loistavasti leirin pakkaamiseen.

On se ihan eri puuhaa lähteä vesille, kun näkee niin kauas kuin jaksaa katsoa.

Palasimme Jyryn vajarantaan Vanhankaupunginkoskelle. Nälkä kurni ja pelastus oli Gyroksen kanarulla. Vahva suositus.

Off Road Paddlerin hakemisto >>>

"Valmistaudu — Varustaudu — Oli retki mikä tahansa"

Võhandu Maraton 2026 For Dummies

Sää- ja virtaamatiedot 11.4.

Ennuste on Windyn maksullisesta versiosta.

Linkki virtaamatietoihin >>>

Jos epäröit, katso tämä video.

Võhandu Maraton ei ole vain melontakilpailu. Se on vajaan vuorokauden mittainen keskustelu itsesi kanssa.

Matka alkaa jo ennen lähtölaukausta: lautta Tallinnaan, yö Vörussa, huolellinen valmistautuminen kevään aikana.

Aamulla kanootti on vedessä viimeistään klo 7.20, ja joki alkaa vetää eteenpäin. Alku on helppo, keskivaiheella virta auttaa, mutta todellinen koitos tulee noin 75 kilometrin kohdalla Leevakussa. Siellä keitto, lämmitetty teltta ja ensimmäinen kysymys: jatkanko vai en? Kun lämpenet, jatkat.

Tässä vaiheessa energia riittää enää melontaan, ei lämmittämiseen. Kuivat vaatteet, rauhallinen syöminen ja mieli kasaan. Tavoite on ehtiä Räpinään ennen pimeää, sillä Leevakun jälkeen joen mutkitteleva ja pusikkoinen loppu ei ole ystävällinen yöllä.

Kaatuminen ei ole katastrofi, kosket vaativat malttia ja rytmi ratkaisee.

Oma perussääntöni on juoda puolen tunnin välein ja syödä kerran tunnissa – vähän, mutta usein.

Pimeys vaatii ennakkoharjoittelua: valaistus, navigointi ja virran lukeminen. Puhelin ja Google Maps riittävät, kun vaan virtaa riittää.

Maalissa huolto odottaa rannassa ja auton paikka on mietitty valmiiksi valotolpan juureen keula tielle päin.

Võhandu Maraton päättyy, mutta keskustelu itsesi kanssa jatkuu vielä lautalla kotimatkalla.

Pidä mitali kaulassa kotiin asti.
Olet sen ansainnut.

Ilmoittautuminen >>>

Vohandun virtaamatiedot >>>

Turva-ajatukset >>>

Blogijutut Vöhandusta >>>

Balettimela, Dreyfus ja kipinärauta

Dreyfus istuutui Nurmiluodon penkille.

toimiko balettimela?

Shit! No ei. Emme tulleet sinuiksi. Lavan kärki plopsahti veteen ja puolenvaihdossa en osunut kahvaan.

Molempia ominaisuuksia voin säätää. Balettimela on omatekemä Juho Paason melantekokurssilla.

Tarkoitukseni oli tehdä kanoottibalettiin sopiva mela: iso ja tehokas lapa, mutta muuten kevyt mela kanootin pyörittelyyn.

Odotan Juhon ensi keväänä ohjaamaa melakurssia, jossa voin petrata. Jos kurssi kiinnostaa, ilmoittaudu minulle, niin kerron lisää.

tuliko kipinä?

No hitto! Tulusrauta toimi loistavasti. Rapsun rapsun ja tuli tuli. En olisi uskonut.

merellä kokee kummallisia asioita

Talven hämärässä minulla on kokeilussa omatekemä, uusi balettimela ja heinäkuusta myöhästynyt syntymäpäivälahja, Marttiinin tulusrauta, jota kutsun kipinätikuksi. Se on kuin tulitikku, mutta ei kastu. 

Haluan kokeilla molempia merellä juuri nyt, kolmastoista joulukuuta jäätymisen ja hämärän kynnyksellä.

 

Mutta kuvaan tuli Penkki

Vastatuuli on kylmä. Rantaudun Nurmiluodolle tuulen suojaan. Luodon kalliolla on penkki, jonka olen aikaisemminkin nähnyt. Se on minusta katsoen kallion huipulla tummaa talvista taivasta vasten. Riisun neoprenhansikkaat ja kaivan kännykän kuivapussista. Otan kuvan.

DReyFUS

Ottamaani kuvaa katsellessa tulee mieleeni hatara mielikuva autiolla saarella penkillä istuvasta hahmosta, jonka nimi on Dreyfus.

Ystäväni Chat GPt

Kuva jää vaivamaan mieltäni. Kotona kysyn Chat GPT:ltä, kuka voisi olla Dreyfus? Onko Ranskan kirjallisuudessa joku henkilö, johon liittyy autiolla tai siis kaukaisella saarella oleva penkki?

Saan heti lyhyen vastauksen: ei ole ketään kuuluisaa, kaikkien tuntemaa ranskankielisen kirjallisuuden hahmoa, joka erityisesti yhdistyisi autiolla saarella olevaan penkkiin. On muutama teos ja hahmo, jotka voivat olla lähellä sitä mitä haet.

Ja tapansa mukaan Chat kysyy lisää:

Oliko kyseessä romaani, runo vai ehkä lastenkirja?

Muistatko henkilön nimen tai aikakauden (vanhempi klassikko vai uudempi)?

Oliko saari tyhjä vai asuttu?

Oliko penkki puinen, kalliopenkki vai jopa symbolinen “penkki”?

Aikuinen? olisiko ollut Dreyfus?

Ah — tämä alkaa kuulostaa Alfred Dreyfusin tapaukseen liittyvältä kuvastolta, sanoo Chat GPT.

Albert Dreyfus Wikipediassa >>>

Alfred Dreyfus
ja “penkki saarella”

Dreyfus oli vangittuna Ranskan Guayanan rannikon pienellä Île du Diablella (Paholaisen saari) vuosina 1895–1899.

Monissa piirroksissa, lehtikuvituksissa ja myöhemmissä kirjallisuuden kuvauksissa Dreyfus esitetään istumassa yksin:

• puupenkillä
• tyhjällä, karulla saarella
• katse merelle päin

Ei penkkiä, mutta tässä rakennuksessa Albert oli vankeudessa.

 

DREYFUS SKANDAALI PÄHKINÄNKUORESSA

Ranskan vastavakoilun käsiin oli joutunut bordereau – lista sotilassalaisuuksista, jotka joku oli luvannut Saksan suurlähetystölle.

Todisteet olivat heikkoja ja epämääräisiä, mutta Dreyfus valittiin syylliseksi, koska:

• hän oli juutalainen
• Alsacesta (rajaseudun epäluulo)
• upseerikuntaan kaivattiin “syyllinen jotta vointiin näyttää päättäväisyyttä”

Hänet tuomittiin maanpetoksesta, riisuttiin sotilasarvostaan julkisesti ja lähetettiin elinkautiseen vankeuteen Île du Diablelle Ranskan Guayanan rannikkolle.

Emil Zola Wikipediassa >>>

 

Y “J’accuse…!” (“Minä syytän...!”)

Vuonna 1898 kirjailija Émile Zola julkaisi avoimen kirjeensä “J’accuse…!”, jossa hän osoitti: tuomion epäoikeudenmukaisuuden, väärennetyt todisteet ja antisemitistiset motiivit.

Ranska jakautui kahtia: dreyfusardit ja antidreyfusardit.

 

Lehdet herkuttelivat Dreyfusin skandaalilla.

Presidentti armahti Dreyfusin ja vuonna 1906 tuli täysi rehabilitointi ja ylennys majuriksi. Myöhemmin Alfred Dreyfus palveli vielä ensimmäisessä maailmansodassa.

Miksi DrEyfus on yhä merkittävä?

Hänestä tuli historiallinen esimerkki oikeuden väärinkäytöstä, vähemmistön helppoudesta joutua syntipukiksi, lehdistön ja kirjailijoiden voimasta sekä kansalaisyhteiskunnan voitosta suljetun eliitin virhettä vastaan.

Tapaus vaikutti Ranskan oikeusjärjestelmään, sotilasinstituution toimintaan, politiikkaan, antisemitismikeskusteluun ja laajemminkin koko Euroopan sivistyskäsitykseen.

 

Mistä YKsinäinen mies tuli Nurmiluodolle?

Chat GTP heittäytyi runolliseksi: 

Tässä on Chat GTP.n kirjoittama kohtaus ottamani kuvan innoittamana:

pENKKI

Penkki, harmaa, suolasta karhea.

Ei kuulu saarelle, mutta ei enää muuallekaan.

Istun.

Puu antaa periksi, kuin se muistaisi jonkun toisen painon.

Tuuli kulkee ohitseni, ei terävästi vaan väistellen, kuin ei tahtoisi häiritä.

Meri on edessä.

Ei väriä, ei suuntaa.

Pelkkä pinta, joka nielee ajatukset yhtä äänettömästi kuin kivet nielevät sateen.

Täällä ihminen pienenee sopivaksi.

Häly katoaa, nimet sammuvat.

Jäljelle jää vain istuminen — hiljainen myöntyminen olemassaoloon.

Penkki ei tarjoa lepoa.

Se tarjoaa paikan, johon ihminen voi mitätöityä ilman menetystä.

Saari ei puhu.

En minäkään. On vain tämä: istuminen maailman reunassa, jossa mikään ei enää odota minulta vastausta.

Melonta on yllättävän syvällinen kokemus. Olen Chat GTP:n kanssa samaa mieltä. 

Käytän tässä pientä Solostove risukeitintäni.
En ole Solstoven Ambassadör.
Uskon, että kaikissa meissä retkeilijöissä
asuu pieni pyromaani.
 

Lapa pyöristyi ja kahva pieneni.
Ja teitysti moninkertainen lakka melassa. Kahvassa mehiläisvahaa. Alla koemelonta. 

"Valmistaudu — Varustaudu — Oli retki mikä tahansa"

Klikkaa tästä melajuttujen halemistoon >>>

Linkki melontavarusteiden hakemistoon >>>

Kaikki isäni (ja äitini) melojageenit

Melat aikajärjestyksessä. Vanhin ensin. Viisi viimeistä melaa ovat omatekemiä.
Tausta on Laatuteltan tekemä tarppini.

Melat numeroina

Nyt vähän matematiikkaa. Huonokin laskelma on parempi kuin arvaus:

Yhdellä melan vedolla kanoottini liukuu 2,5 metriä,  40 vetoa on sata metriä. Olen tähän mennessä melonut noin 27 000 kilometriä.  Se on pyöreästi kymmenen miljoonaa melan vetoa. Suomen rannikon melonnassa keskinopeuteni oli 5,8 km/t. Näillä arvoilla laskien olen heiluttanut melaa 4 655 tuntia. Kahdeksantuntisina työpäivinä se tekee 581 työpäivää. Reilut puolitoista vuotta olen istunut kanootissa mela kädessä.

Olen heiluttanut meloja 35 vuotta. Jos tuo puolitoista vuotta jaetaan tasaisesti, niin se on pari viikkoa vuodessa. Neljän kesäkuukauden viikonloput riittävät. On se silti melkein 800 kilometriä melontaa joka vuosi. Kilpamelojat liikkuvat aivan toisilla lukemilla.

Paljonko on paljon?

Kun kerroin ensimmäisen melontaseurani, Helsingin kanoottiklubin Risto Fagerholmille, että olen kesän aikana melonut 100 kilometriä. "Olet siirtynyt tuhatjäsenisen seuran aktiiviseen kymmeneen prosenttiin." Vastasi Risto. 

No, minun geeneillä on tapana painaa kaasu pohjaan. Kuvaruudukon ensimmäinen mela on mistään tietämättömien geenien näkemys tehosta. En tyydy sataan kilometriin ja geenit syyttävät vähäisistä kilometreistä rupisia puumelojani.

Ostan isolapaisimman melan, mitä Welhonpesältä löytyy. Alumiinivartinen ja alumiinilapainen rafting-mela on juuri se, mitä geenini kaipaavat: alumiini on kevyt ja iso lapa on tehokas. Mela opettaa minulle nopeasti, kuinka vettä ei pidä kauhoa. Veistän melaan jopa uuden kahvan, koska mielestäni on kahvan vika, että ladon oven kokoinen lapa ei tuota toivomaani voimaa.

Tuhat kilometriä ei ole paljon

Monena vuonna melontageenieni tavoitteena oli päästä tonnareihin, melojiin, jotka ovat meloneet kauden aikana 1 000 kilometriä. Meloja-lehti julkaisi monta vuotta Tonnarilistaa. Sivulla oli useampi sata kajakkimelalla melovaa. Meitä yksilapaisilla melovia oli muutama, monena vuonna oppis-isäni Martti Pesonen ja Janne Pyykkö.

Viime vuosina into on hiipunut. Keväisin olen kerännyt kilometrejä Viron maraton melontoihin. Silti arvioin, että olen melonut numero rinnassa vain jokusen tuhat kilometriä. En ole siinä mielessä kilpailija. Toisaalta en halua hävitä itselleni.

Saukonhäntä rauhoittaa

Suurin osa meloistani on fiilistelymeloja. Pitkälapaisia saukonhäntämeloja, joita ei ole edes tarkoitettu vauhdinpitoon. Pitkälapaisella melalla etenen nimenomaan rauhallisesti fiilistellen ja melan liikkeitä tunnustellen.

Kosket ovat minulle retkimelojan välttämätön paha. Leveälapaiset ja vahvat majavanhäntämelat ovat retkieni koskiosuuksille ja koskimelonnan harjoitteluun. En koe endorfiinihurmaa selvitä pahoista koskista. Kosket ovat pelottavia, mieluummin kannan kanootin pahan paikan ohi.

Hiilikuitu katoaa

Hiilikuituiset tuplamutkamelat, kuvien mustat melat, ovat käytössä maratoneilla ja sellaisilla retkillä, jossa pitää ahmia kilometrejä. Jos kanootin luonne on hidas, tehokas mela vie voimat. Jos kanootti kulkee kevyesti, mutta hiilikuitulavan teho ei riitä, tahti karkaa käsistä. Hiilikuitumela on parhaimmillaan, kun sitä ei enää huomaa ja kanootti lipuu itsekseen.

Mela kaupanpäälle?

Kun tein ensimmäisten kanoottieni kauppoja, annoin usein pari melaa kaupantekijäisiksi. Pikkuhiljaa opin ymmärtämään melojen arvon ja jos ne ovat oleellinen osa tiettyä kanoottia, saa uusi kanootin omistaja etuoikeuden lunastaa kanoottiin sopivat melat mukaansa.

Mela ja viina on aina hintansa väärti

Aloitteleva meloja päätyy halpaan kanoottiin. Niin aloitin minäkin. Mutta heti alkuun kannattaa ostaa hyvä mela, ei kallis, vaan se, minkä osaava myyjä suosittelee. Melonta on tekniikkalaji. Pian huomaat, että mela toimii, mutta kanootti on paska.

Klikkaa kuvaa tai tästä melahakemistoon >>>

Kuljen virtoja ja polkuja korppi oppaana. Kamoina on milloin omia, milloin kumppaneiden — ja olen parille varusteelle Ambassadör, koska luotan niihin.
Maksetut tarinat kerron samalla luottamuksella kuin muutkin.
Tarinat syntyvät retkillä, ei sopimuksissa.